Perpetua Karthagolainen
Ortodoksi.netista
Marttyyrit Perpetua ja Felicitas
pyhien joukossa ylärivissä
Rabatin ortodoksinen kirkko, Marokko
Kuva: Wikipedia
Marttyyri Perpetua Karthagolainen kuoli noin vuonna 203. Tässä artikkelissa kerrotaan myös hänen uskonsisarestaan, pyhästä marttyyri Felicitaksesta. Molempien pyhien muistopäivä on 1. helmikuuta.
Uskonsisarten marttyyrio
Nuoret marttyyrinaiset Perpetua ja Felicitas ovat kuolemastaan saakka olleet kristillisen kirkon suuresti kunnioittamia pyhiä. Perpetuasta ja hänen uskonsisarestaan Felicitaksesta kertova marttyyrio on kirjoitettu vuonna 203. Kirjoitus on vanhimpia kristillisiä marttyyrioita ja se on ollut kirjallisena esikuvana monille myöhäisemmille marttyyrikertomuksille. Varhaisessa kirkossa tätä nuorten naisten marttyyriota luettiin kirkossa ja sitä pidettiin suuressa arvossa kirkon pyhien kirjoitusten rinnalla. Tekstianalyysi on osoittanut sen olevan kolmen eri kirjoittajan työtä. Marttyyrion osa, joka kertoo vankeusajasta ja näyistä, on ilmoitettu Perpetuan itsensä kirjoittamaksi. Kirjoituksen erityinen merkitys on siinä, että se valaisee tavallisen yksityisen kristityn naisen tuntemuksia ja uskonkäsityksiä.
Vankeus
200-luvun alussa keisari Severuksen aikana kristittyjä vainottiin ankarasti. Perpetua ja Felicitas vangittiin kolmen muun katekumeenin kanssa Karthagossa vuonna 203. Tapahtumien aikaan Perpetua oli 22-vuotias ja hänellä oli parin kuukauden ikäinen poikavauva. Perpetuan palvelija ja uskonsisar Felicitas oli kahdeksannella kuulla raskaana.
Kun nämä viisi katekumeenia olivat vangittuina, Perpetuan isä aneli tytärtään pelastamaan itsensä ja lapsensa yhteisen elämän luopumalla uskostaan. Perpetua oli järkähtämätön. ”Näetkö tämän vesiastian, voiko sitä kutsua muuksi kuin se on? En myöskään minä voi kutsua itseäni muulla nimellä kuin omallani, olen kristitty.”
Perpetua ja toiset katekumeenit tuomittiin kuolemaan. Ennen heidän siirtämistään vankilaan heidät kastettiin. Vankilan kauhistuttavissa oloissa Perpetuaa kidutti huoli hänen pienestä lapsestaan. Vankilassa palvelevat diakonit lahjoivat vartijan siirtämään naiset vankilan paremmalle puolelle ja Perpetua pääsi imettämään lastaan, joka oli jo käynyt nälästä voimattomaksi. Perpetua sai oikeuden pitää vauvansa luonaan. Perpetua kirjoittaa, että tämän jälkeen ”vankilasta muodostui minulle äkkiä kuin palatsi, jossa halusin olla enemmän kuin missään muualla”.
Näkyjä
Perpetuan veli, joka oli myös katekumeeni, oli huolissaan sisarestaan. Hän pyysi sisartaan pyytämään itselleen näkyä tulevasta kohtalostaan. Tässä ensimmäisessä näyssään Perpetua näki korkeiden ja kapeiden tikapuiden kohoavan taivaaseen. Tikkaiden juurella makasi lohikäärme, joka väijyi tikkaille yrittäviä. Perpetua astui pedon pään päälle ja pitäen sitä ensimmäisenä askelmana alkoi kiivetä ylöspäin. Perpetua kirjoittaa: ”Näin suunnattoman puutarhan, jonka keskellä istui kookas harmaatukkainen mies paimenen puvussa lypsämässä lampaita. Hänen ympärillään seisoi tuhansia valkopukuisia hahmoja. Mies kohotti päätään, katsoi minuun ja sanoi: ”Teit oikein kun tulit, lapseni.” Hän kutsui minut luokseen ja antoi minulle suullisen lypsämäänsä maitoa. Otin sen yhteenliitettyihin käsiini ja join sen. Ympärilläni seisovat sanoivat: ”Amen.” Tähän ääneen heräsin, suussani maistui vielä makealta. Kerroin näyn veljelleni ja ymmärsimme että osanamme oli kärsimys eikä meillä ollut tässä maailmassa enää mitään toivoa.”
Perpetuan isä yritti useaan otteeseen saada tytärtään luopumaan varmasta kuolemasta. Lopulta isä kieltäytyi viemästä Perpetuan lasta tämän äidin luo. Perpetuan huojennukseksi vauva ei enää kaivannutkaan äitinsä rintaa. Viimeiseen saakka isä yritti kuitenkin saada lempilastaan Perpetuaa muuttamaan mielensä ja valitsemaan elämän maailmassa perheensä kanssa.
Vankilassa ollessaan Perpetua näki useita näkyjä, jotka vahvistivat kristittyjä heidän odottaessaan tulevia kärsimyksiä. Perpetuan ja muiden kristittyjen voima sai myös vankilan johdossa olevan Pudensin kunnioittamaan vangittuja, joten heitä kohdeltiin hyvin. Pudens kääntyi itsekin kristityksi.
Raskaudet ja synnytys
Roomalainen laki kielsi raskaana olevien naisten teloitukset. Perpetuan ystävä Felicitas suri, ettei hän raskautensa vuoksi voinut kärsiä yhdessä muiden kanssa. Felicitaksen rukouksiin vastattiin ja hän synnytti vankilassa tyttären ja antoi tämän adoptoitavaksi.
Kisapäivän koittaessa Perpetua ja Felicitas menivät amfiteatteriin iloisesti kuin matkalla taivaaseen. Perpetua kulki kasvot loistaen ja hymniä laulaen. Hän asteli levollisesti kuin Kristuksen puoliso ja Jumalan rakastama.
Areena ja teloitus
Kolme miesmarttyyria, Revocatus, Saturnius ja Saturus heitettiin areenalle ensin. Eräs heistä, Saturnius, lohdutti äskettäin kääntynyttä vankilan johtajaa: ”Hyvästi! Muista uskoa ja muista minua. Älä anna tämän hämmentää vaan anna sen vahvistaa mieltäsi.”
Nuoret naiset Perpetua ja Felicitas astuivat areenalle. Heidät pantiin taistelemaan raivokasta lehmää (”omaa sukupuoltaan”!) vastaan. Lehmä heitteli Perpetuaa ilmaan ja hän kaatui maahan. Hän nousi nopeasti ylös, kiinnitti purkautuneet hiuksensa ja auttoi myös Felicitaksen jaloilleen. He seisoivat vierekkäin. Kansan julmuus oli tyyntynyt ja naiset kutsuttiin Voittajien portille, jossa Perpetua hyvästeli veljensä ja toisen katekumeenin: ”Pysykää lujina uskossa ja rakastakaa toisianne älkääkä horjuko kärsimyksissämme.”
Eläimen hyökkäyksestä selvinneet naiset määrättiin teloitettaviksi. Ystävättäret vaihtoivat viimeisen rauhan suudelman. Hermostunut gladiaattori ei onnistunut tappamaan Perpetuaa ennen kuin tämä itse ohjasi miekan kurkulleen.
Perpetua ja Felicitas on ikoneissa kuvattu areenalle toisiaan syleillen. Taustalla on hyökkäävä härkä.
Muistopäivä
Ortodoksinen kirkko muistelee marttyyri Perpetuaa ja Felicitasta helmikuun ensimmäisenä päivänä.
Aino Nenola
Lainaus Ortodoksiviestin 5/04 Minun Pyhäni -artikkelista, julkaistu Ortodoksi.netissä kirjoittajan luvalla.