Pirtissä ja pakkasessa Tuuloksen liepeillä
Ortodoksi.netista
Aamun Koitossa ilmestyi 1960-luvulla isä Erkki Piiroisen kirjoittamana sarja kirjoituksia otsikon ”Harmaitten tšasounien maassa” alla. Vuoden 1963 Aamun Koitossa nr. 2 ilmestyi tuosta sarjasta artikkeli pappien työskentelystä Itä-Karjalassa sotavuodelta 1942.
Pirtissä ja pakkasessa Tuuloksen liepeillä
Tähtikirkkaan yön jälkeen koitti valoisa aamu. Oli tammikuun 26 päivä. Isä Johannes halusi tutustuttaa minut työhöni karjalaisen väestön parissa, ennen kuin matkustaisin Äänislinnaan. Nousimme autoon, joka vei meidät tykistökeskityksen ja kovien taistelujen tuhoamaan Tuuloksen kylään, joka tarjosi katselijalle mitä säälittävimmän näyn. Sääliä herätti mielessäni myös se pieni poikanen, joka seisoi metsätien haarassa ja lähti opastamaan meitä kylän laidassa olevaan taloon, jossa äskettäin oli kuolema käynyt ottamassa perheen pienimmän. Avattuamme harmaan pirtin oven näimme asukkaiden pelokkaat katseet, mutta ne muuttuivat, heti ystävällisiksi, kun teimme ristinmerkin pirtin "suureen tšuppuun" päin. Emäntä oli tyytyväinen, kun sai papin siunaamaan rakasta lastaan. Muutamassa hetkessä oli talo muutettu pyhäköksi. Tuohukset sytytettiin ikonien eteen ja toimitus alkoi. Äiti ja lähinaapurien vaimot polvistuvat pikku arkun ääreen ja alkavat itkeä. Resitatiiviset hautauslaulut ovat nekin kuin surevan sydämen valitusta. Nöyrää on rukous, ja särkyneistä sydämistä kohoavat anomukset korkeuteen. "Hyvä Jumala on korjannut pienoisen pois pahasta, maailmasta, missä kylmyys, pahuus ja viha tekee tuhoaan", näin isä Johannes koettaa lohduttaa surevia karjalaismurteisella puheellaan.
Palveluksen jälkeen annoimme lapsille kirjallisuutta. He unohtivat pian itkunsa ja alkoivat säteilevin silmin katsella kuvia. Vaimot, kyselevät kaularistejä. Useimmilla heillä on vielä kasteristinsä tallella, mutta monilta lapsilta ne puuttuvat. Eräskin vaimo kyynelsilmin kertoi säilyttäneensä kasteristinsä kaulassaan niin kauan, kunnes eräs hänen lapsistaan kuoli kastamatta. Pikku vainajansa kaulaan hän oli silloin kasteristinsä asettanut toivoen, ettei Vapahtaja hylkäisi omalla merkillään varustettua lasta, vaikkei hän ollutkaan saanut pyhää kastetta.
Samana iltana oli lähikylässä kastetilaisuus. Ennen sotia oli kylässä ollut toistasataa taloa, mutta nyt vain neljä. Yhdessä näistä oli kaksi kastettavaa. Mentyämme sisälle talon vanha mummo kuulusteli meitä melko tarkkaan, olemmeko oikeauskoisia pappeja, toimitammeko kasteen oikealla tavalla, onko meillä tuohuksia, ristejä jne. Saatuansa mieleiset vastaukset hän ylen ketterästi pani samovaarin kiehumaan ja tuota pikaa oli pöydällä sota-ajan köyhä ateria, mutta se maistui hyvin, kun tiesimme sen tarjottavan todellisen lähimmäisenrakkauden hengessä. Juodessamme teetä mummo laittoi pirtin kastekuntoon. Rahille ilmestyi vesiastia ja pitkä kapea liina ja ikonien eteen pyhä tuli palamaan. Kummina toimiva emäntä myös tiesi tarkkaan tehtävänsä. Kaikesta näki, että tämän kylän asukkaille kirkkomme tavat olivat tuttuja ja rakkaita. Kun isä Johannes kastetilaisuuden lopulla puhui heille karjalanmurteella, huudahti eräs emäntä innoissaan: "Sie pagiset ihan meijän kielel, ylen out hyvä puatjushka". Ilta hämärtyi ja niinpä päätimmekin yöpyä kastetalossa. Keskustellessamme talonväen kanssa saimme kuulla monenlaisia elämänkohtaloita. Uskonnollisista kysymyksistä keskustelu siirtyi myös elettävän ajan tapahtumiin. Miesväki oli suurimmaksi osaksi rintamilla, ja naisväen kuorma oli tullut entistäkin raskaammaksi. Silti kaiken ikävän ja vaikean keskellä asukkaat luottivat Jumalaan. Mitään ei tapahdu Hänen sallimattaan.
Seuraavana aamun oli entistä kovempi pakkanen. Meitä oli pyydetty kylän hautausmaalle toimittamaan sielurukouksia. Kahlasimme paksussa lumessa kalmistoon, jossa vain muutama vinoristi pilkisti lumen keskeltä. Erään kummun luona odotti meitä karjalaisvaimo, joka tervehdittyään heti kyseli, onko meillä kadilo (suitsutusastia) ja laadanaa (suitsutusta). Selitimme, ettei meillä ollut palavia hiiliä, ja siitä syystä jätimme suitsutusastian taloon. Silloin vaimo näytti mukanaan tuomaansa astiaa, jossa hiilet hehkuivat ja selitti valittaen toivoneensa, että hänen poikansa haudalla olisi pyhä savu suitsunnut, kun nyt tuli oikea pappikin pannykiidaa toimittamaan. Läksin juoksujalkaa hakemaan suitsutusasiaa. Hetken kuluttua kohosi haudan yllä hyvätuoksuinen suitsutussavu ja kinoksessa rukoili polvillaan vaimo lepoa ja iankaikkista rauhaa pojalleen. Näky sai sydämeni lämpenemään. Minun oli hyvä olla, vaikka pakkanen ympärillämme pyrkikin hyydyttämään veren suonissamme.
Viimeinen toimituksemme Tuuloksessa oli rukoushetki Joensuun kylässä avarassa karjalaispirtissä. Sanoma papin vierailusta oli nopeasti levinnyt ja väkeä, etupäässä naisia ja lapsia, oli kokoontunut kolmisenkymmentä. Kun isä Johannes astui jumalanpalveluspuvussaan pirttiin, nousivat kaikki seisomaan ja hartaus alkoi. Pyhän Nikolaoksen kuvan edessä paloivat tuohukset, kädet kohosivat ristinmerkkiin ja päät painuivat syvään kumarrukseen. Äidit ohjailivat lasiaan ristinmerkin tekemisessä. Vanha parrakas ukko rukoili naisten joukossa kostein silmin ja väräjävin huulin. Kolme neitosta, jotka joku aika sitten olivat kolhoosin ruokalassa tarjoilijoina, seisoivat vakavina toisten joukossa ja koettivat tehdä ristinmerkkiä, vaikka kädet olivatkin vielä kankeat siihen. – Tämäkin palvelus päättyi ja auto vei meidät takaisin Viteleeseen.
E.P.
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 2/1963, joka ilmestyi tammikuun 20. päivänä 1963, sivulla 17 [s.5])