Polttohautaus
Ortodoksi.netista
”Ei poltettu, vaan haudattiin”
Kreikan ortodoksisten hierarkkien puhe polttohautauksesta ja mitä suomalaisen ortodoksin on hyvä tietää
Polttohautaus on noussut esiin myös ortodoksien keskuudessa erityisesti käytännöllisistä syistä: hautapaikkojen rajallisuus, perheiden toiveet ja yhteiskunnallisten tapojen muuttuminen vaikuttavat päätöksiin. Ortodoksisen kirkon piirissä asiaa on kuitenkin tarkasteltu ennen kaikkea teologisesta näkökulmasta.
Useat Kreikan ortodoksisen kirkon hierarkit ovat viime vuosina puhuneet asiasta poikkeuksellisen selkeästi. Heidän viestinsä on ollut yksiselitteinen: polttohautaus ei ole ortodoksisessa uskossa vaihtoehtoinen hautaustapa, vaan käytäntö, joka jää kirkon teologisen ja liturgisen perinteen ulkopuolelle. Tämä puhe tarjoaa myös suomalaisille ortodokseille hyvän lähtökohdan ymmärtää, miksi kirkko suhtautuu asiaan pidättyvästi.
Kirkko ei perusta opetustaan ajan ilmiöihin
Kreikan hierarkkien mukaan kirkko ei muotoile kuolemaa koskevaa opetustaan yhteiskunnallisten trendien, taloudellisten näkökohtien tai tunnekriteerien pohjalta. Perustana ovat Ilmestys, pyhä traditio ja kirkon katkeamaton käytäntö. Kirkko ei ole hautauspalvelu eikä lainsäätäjä, vaan Kristuksen ruumis, joka elää ylösnousemuksen todellisuudesta käsin.
Sama perusajatus näkyy myös Suomessa kirkon ohjeistuksessa: kuoleman kohdatessa omaisia kehotetaan ottamaan yhteys seurakuntaan varhaisessa vaiheessa, jotta asiat voidaan hoitaa kirkon rukouksellisen elämän ja perinteen mukaisesti.
Kristuksen hauta kirkon esikuvana
Kreikan hierarkkien opetuksen ytimessä on Kristuksen oma hautaaminen. Jeesusta ei poltettu, vaan hänet haudattiin: ruumiillisesti, kunniallisesti ja ylösnousemuksen odotuksessa. Tämä ei ole vain historiallinen yksityiskohta, vaan dogmaattinen todellisuus, joka liittyy erottamattomasti pääsiäisen salaisuuteen.
Ortodoksinen hautaaminen ei ole vain käytännöllinen ratkaisu, vaan tapa tunnustaa usko ruumiin ylösnousemukseen. Hauta ei ole katoamisen paikka, vaan odotuksen ja toivon merkki.
Ruumis Pyhän Hengen temppelinä
Ortodoksisessa teologiassa ruumis ei ole sielun vankila, vaan Pyhän Hengen temppeli. Ihminen kastetaan ruumiillisesti, hän osallistuu pyhiin mysteerioihin ruumiillisesti ja hän rukoilee koko olemuksellaan. Tämä ei lakkaa kuolemassa.
Tästä syystä kirkko kohtelee vainajan ruumista kunnioituksella: saattojumalanpalvelus, suitsutus, jäähyväissuudelma ja hautaaminen ovat rukouksellisia tekoja, eivät pelkkiä tapoja. Kreikan hierarkkien mukaan polttohautaus muuttaa tämän kokonaisuuden symboliikkaa ja siirtää painopisteen odotuksesta hävittämiseen.
Pyhät isät ja kirkon yhteinen perintö
Kirkon suuret isät ovat johdonmukaisia ruumiin arvon korostamisessa. Johannes Krysostomos opettaa, että ruumis on ollut sielun työtoveri hyveen kilvoituksessa ja ansaitsee siksi kunnioituksen myös kuoleman jälkeen. Basileios Suuri muistuttaa, että tapa, jolla saatamme vainajamme, paljastaa sen, mihin todella uskomme ylösnousemuksesta.
Gregorios Nyssalaisen mukaan ruumis ei kuolemassakaan muutu persoonattomaksi materiaaliksi. Se säilyttää yhteytensä persoonaan, muistiin ja rukoukseen. Tämä patristinen ymmärrys muodostaa pohjan ortodoksiselle hautauskäytännölle kaikkialla kirkossa.
Suomen ortodoksinen kirkko ja polttohautaus
Suomen ortodoksinen kirkko suosii perinteistä arkkuhautausta, ja se on kirkon normaali ja toivottu hautaustapa. Tämä käy ilmi kirkon ja seurakuntien ohjeistuksesta. Samalla on tunnustettu, että suomalaisessa todellisuudessa polttohautaus saattaa joissakin tilanteissa tulla ajankohtaiseksi.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos tuhkausta harkitaan, asiasta on syytä keskustella papin kanssa heti alkuvaiheessa. Yleinen periaate on, että ortodoksinen hautaan siunaaminen toimitetaan ennen mahdollista polttoa. Näin kirkon rukous ja perinne voivat toteutua mahdollisimman täysimääräisesti.
Jos polttohautaus on jo tapahtunut
Monille omaisille vaikein kysymys liittyy tilanteeseen, jossa vainaja on jo tuhkattu, esimerkiksi ulkomailla tai kiireellisistä käytännön syistä. Ortodoksinen traditio ei tunne tuhkan tai uurnan siunaamista hautaustoimituksessa vainajan ja arkun sijaan, eikä varsinaista hautaan siunaamista tällöin toimiteta.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirkon rukous lakkaisi. Muistopalvelus eli panihida voidaan toimittaa myös silloin, kun vainaja on tuhkattu. Panihida voidaan toimittaa kirkossa, kodissa tai uurnanlaskun yhteydessä, ja se on kirkon tapa rukoilla poisnukkuneen puolesta ja liittää hänet seurakunnan yhteiseen rukoukseen.
Hauta muistin ja rukouksen paikkana
Kreikan hierarkit ovat korostaneet myös hautaan liittyvää hengellistä merkitystä. Hauta ei ole vain fyysinen paikka, vaan muistin, rukouksen ja toivon tila. Se opettaa elävälle hänen rajallisuuttaan ja liittää poisnukkuneet kirkon jatkuvaan esirukoukseen.
Suomalaisessa käytännössä tämä ajatus toteutuu muistopalveluksissa, vuosipäivissä ja haudalla rukoilemisessa. Vaikka käytännön ratkaisut joskus poikkeaisivat ihanteesta, kirkon rukouksellinen elämä jatkuu.
Kirkko elää ylösnousemuksesta
Kreikan hierarkkien puhe tekee näkyväksi sen, mikä on ollut kirkon ymmärrys alusta asti: kysymys polttohautauksesta ei ole ensisijaisesti käytännöllinen tai hallinnollinen, vaan kysymys uskosta, identiteetistä ja ylösnousemuksen toivosta.
Ortodoksinen kirkko elää pääsiäisestä.
Siksi sen peruslinja on yhä sama:
Hautaaminen, odotus ja ylösnousemus – ei hävittäminen, ei katoaminen, ei unohdus.
Lähdeluettelo
Suomen ortodoksisen kirkon ohjeistus ja käytäntö
- Suomen ortodoksinen kirkko: Kirkon jäsenen kuoltua – ohjeita omaisille kuoleman kohdatessa
- Suomen ortodoksinen kirkko: Kuoleman kohdatessa – yleistä ohjeistusta ja sielunhoidollinen näkökulma
- Helsingin ortodoksinen seurakunta: Hautajaiset ja hautaan siunaaminen
- Suomen ortodoksinen kirkko: Vainajan muistopalvelus (panihida)
- Ortodoksi.net: Kuoleman kohdatessa