Publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina (opetuspuhe)

"Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.'

Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'

"Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan." (Luuk. 18:10-14)

Publikaani ja fariseus

Kristuksen kärsimyksen ja ylösnousemuksen pyhä muisto alkaa kirkastaa kristikunnan hengellistä kilvoittelua. Olemme suuren paaston kynnyksellä. Tämän päivän jumalanpalveluksen rukousveisussa seurakunta jo Jumalalta pyytää paastoon liittyvää katumuksen armoa, ja siihen hiljentyvää ihmismieltä koskettaa Vapahtajan vertaus fariseuksesta ja publikaanista.

Kaksi ihmistä, kaksi miestä seisoo temppelissä rukoilemisen tarkoituksessa, fariseus ja publikaani, ja Herran sanan mukaan publikaani rukoili tuloksellisemmin. Poistuessaan temppelistä vanhurskaampana fariseusta hän sai viedä mukanaan Jumalan siunaavan armon elämänsä kilvoitteluun; Jumalan armo puhdisti hänet ja oli hänen voimanaan vastaisissa vaikeuksissa. Publikaani sai kokea rukouksessaan anteeksi saamisen hengellisen ilon ja sen rauhan, jonka puhdistettu omatunto voi yksin ihmiselle antaa Tässä ilossa ja rauhassa hän koki myös rakkauden lähimmäiseen, rakkauden, joka jättää tuomitsematta, ymmärtää ja anteeksi antaa hyvästä, vilpittömästä sydämestä.

Jokaista kristittyä kiinnostaa tuloksellinen rukous, koska vain sen kautta avautuu meille hengellinen kokemus ja kaiken perustana oleva voima, Jumalan armo, asettuu voimaksi meidän heikkouteemme.

Millainen oli publikaanin tuloksellinen rukous? Pyhä. Sana kertoo siitä yksinkertaisesti, vain yhdellä jakeella: "Pubilkaani seisoi taempana, eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”.

Kun tahdon, että minunkin rukoukseni olisi tuloksellinen, toisi rauhan ja ilon, Jumalan armon kokemuksen hengelliseen kilvoitteluuni, niin olisi minunkin rukoukseni oleva tämän kaltainen.

Kiitokseni ei olisi oleva enää yksinomaan iloa siitä, että näen itseni mahdollisesti jossakin onnistuvan lähimmäistäni paremmin. Kiitokseni pohjana olisi oleva tietoisuus ja ihmetys siitä ihmeestä, että Jumala käsittämättömästä hyvyydestään sallii minunkin, kelvottoman, armostaan elää, vieläpä joskus toimittaa meissä sen ihmeensä, että Hänen pohjaton hyvyytensä jollain tavoin keskuudessamme heijastuu, kun veljeni ovat minua rakastaneet ja kohdelleet hyvin. Kiitokseeni olisi sisältyvä pyyntö siitä, että tämä armo ei minua hylkäisi, vaan kantaisi minua, että joskus sen voimasta minunkin elämässäni rakkauden ihme jotenkin toteutuisi. Siksi minä pyydän: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.

Kiittäessäni Jumalaa tahtoisin, että Hän varjelisi minut turhilta ajatuksilta, ettei rukoukseeni liittyisi mielessäni jonkinlainen vihje siitä, että Jumala antaisi minulle edes jonkinlaisen julkisenkin tunnustuksen ahkeralle harrastukselleni. Rukoillessa tiedän, miten lähellä ihmiskiitoksen kaipuu sydämessäni asuu, onhan tuo kiitos mitä parhainta palsamia itserakkaudelle, siitäkin huolimatta, että sen kaipaus tuotaisiin ilmi Jumalalle vaikkapa kiitoksena. Vastoinkäymisen raskaana hetkenä voin ajatella, miksi kukaan ei kiinnitä huomiota kärsimykseeni, missä viipyy tunnustus, jonka tarpeellisuudesta elämässä yleensä niin paljon puhutaan, missä se hyvänolon tunne, jonka saatu tunnustus tuottaa. Pyhä Sana sanoo: "Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden, että he teitä katselisivat; muutoin ette saa palkkaa Isältänne, joka on taivaassa." (Matt. 6:1) Ja tiedän, että Jumalan hyvän tahdon toteutuminen on parasta minunkin elämässäni. Siksi pyydän, että Hän antaisi minulle armonsa kestää kaiken nöyrästi, ihmiskiitosta tai tunnustusta tavoittelematta, vain Hänen armoonsa yksin luottaen. Siksi rukoukseni oikea, turhuuksia välttävä muoto on: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.

Turha ihmiskiitos tapaa meissä turhamaisen ihmisen, joka iloitsee kiitoksesta, vaikka sen valheellisuuden tajuaisimmekin. Turha kiitos lujittaa itsekkyyttämme, auttaa tukahduttamaan Jumalan varoittavan äänen, joka todistaa, että on paljon sellaista, missä olemme häntä vastaan rikkoneet. Kun tiedän, miten helposti valheelliselle tielle ajatukseni kiitoksessa ja rukouksessa voi eksyä, kun tapaan itseni monesti jopa liikuttuneena rukoilemasta: Jumala, minä kiitän Sinua, etten minä ole niin kuin muut ihmiset. Kun käy niin, että kiitoksemme tarkoituksena on saada kiitosta ja kiittäessäni Jumalaa lähinnä pyrin kiittämään itseäni, niin tämän huomatessani tahdon, että Jumala antaisi minulle kyllin nöyrän sydämen seisoakseni Hänen edessään rukouksessa yksin, Häntä armostansa kiittäen ja sitä itselleni pyytäen: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.

Olen tuntenut, miten rukouksessakin kiusaaja voi esittää katseltavaksemme runsaasti inhimillistä erinomaisuutta, niin että turhamainen sydämemme saattaa heltyä siitä kiitokseen Jumalan edessä. Ylpeässä sydämessä voi syntyä tietoisuus siitä, että tässä sekasortoisessa ajassa minun selkeä ajatteluni, oikeudentuntoni tai uskonnollinen vakaumukseni edustaa puhtainta totuutta, ja että tämä kaikki on minun ansioitani. Minä voin tuntea tarvetta kiittää, etten minä ole niin kuin muut, ettei minun elämäni ole niin kuin muiden. Ei liene varsin harvinaista, että löydämme itsemme näissä rukousajatuksissa: Jumala, minä kiitän Sinua, etten minä ole niin kuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät.

Ja tässä kohdassa hartaudenharjoitustamme todella silmäämme sattuu lähimmäisemme, kanssarukoilijamme ja -ihmisemme: enkä myöskään niin kuin tuo.

Kun tiedän, että kiusaaja tapaa minussa heikon rukoilijan, jonka ajatukset varsin helposti liukuvat omaan itseeni, peittäen rikkomukseni, etsien lähimmäiseni heikkouksia ja häntä tuomiten, minä tiedän, että Jumalan armo yksin voi pelastaa minut tästä pimeydestä ja syvimmässä hädässäni minä opettelen rukoilemaan: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.

Inhimillinen sokeus on järkyttävää se estää meitä näkemästä elämämme todellisuutta ja rukoukseemmekin kätkeytyvää valheellisuutta, jonka kiusaaja monin mielikuvin ja mielenliikutuksin pyrkii peittämään. Järkyttävää on löytää silmästään malka, joka peittää meiltä rikkomuksemme ja syntisyytemme ja kätkee ne viekkaisiin selityksiin, joihin meidän on niin helppo uskoa. Tässä tarkoituksessa ihminen alkaa Jumalalleen, lähimmäisilleen ja itselleen esitellä omia saavutuksiaan kilvoittelun alalla. Fariseus näin: "Minä paastoan kahdesti viikossa, minä annan kymmenykset kaikista tuloistani". Meidän ansioluettelomme Jumalan edessä voi olla paljon laajempi ja monimutkaisempi.

Erehtymättömässä totuudentietoisuudessaan pyhä seurakunta sen vuoksi pyytää rukousveisussaan Herralta: "Älä anna sydämeni kallistua viekkaisiin puheisiin keksiäkseni synneilleni puolustusta." Tai niin kuin tänään: "Synninkatumuksen ovet avaa minulle oi Elämänantaja". Tässä erehtymättömässä nöyryyden tunnossa seurakunta on alusta alkaen lakkaamatta rukouksessaan toistanut: Herra armahda!, toistanut kerran, kolmesti, yhdeksän, yksitoista, neljäkymmentä kertaa, lakkaamatta, ainaisesti.

On voinut sattua, että toistaessasi tai kuullessasi toistettavan kirkkosi ikivanhoja rukouksia olet tuntenut mielessäsi, että jokin kohta voitaisiin ilmaista toisinkin, selittävämmin, toisella tavalla, niin huomaamatta voi kiusaaja sekoittaa rukouksessa ajatuksiin itsekkyyden myrkkyä, joka pian valtaa sydämemme saaden sen täysin antautumaan fariseuksen omatekoiseen ja omahyväiseen rukoukseen.

Tuntien heikkoutemme kaikessa, myös rukouksessa, pyhä kirkko tahtoo opettaa meitä vilpittömään rukoukseen. Siksi me pyrimme oppimaan, ja toivomme, että Jumala armossaan antaisi meille vilpittömän sydämen lausuaksemme: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen, kunnes Hänen armonsa täysi tajuaminen kerran meille kirkastuu.

isä Toivo Palviainen

(Opetuspuhe on julkaistu 5.2.1960 ilmestyneessä Aamun Koitossa nr. 3/1960)