Pyhä Kolminaisuus on Kirkon elämän esikuva (opetuspuhe)

Ortodoksinen kirkon ihmisen tilan teologinen ymmärrys ja siitä kasvava pelastusnäkemys alkaa opetuksella Jumalasta. Jumala on Pyhä Kolminaisuus. Ortodoksiset isät yhdistävät Jumalan olemassaolon tuntemisen ihmisen puhtaaseen mieleen, jota kutsutaan sydämeksi. Kristus sanoo autuuden lauseissa:

”Autuaita ovat puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.” (Matt. 5:8)

Jumala on Pyhä Kolminaisuus

Pyhä Kolminaisuus
ikoni Oulun katedraalissa
(Kuva © Ortodoksi.net)

Ihminen ei voi itsessään tuntea Jumalaa. Siksi ainoastaan Jumalan ihmiselle antama kirkastumisen lahja voi yhdistää toisiinsa luomattomat ja luodut asiat. Ortodoksisen kirkon Jumala on Ilmoituksen Jumala.

Kun Jumala ilmoittaa Itsensä jumaloitumisessa, kaikki inhimilliset sanonnat ja käsitteet ovat tarpeettomia. Pyhien isien mukaan kun ihminen puhuu Jumalasta, hänen tulee tehdä se sisäisen askeettisen kokemuksen perusteella. Eli jos joku ei elä jumaloitumisessa, hänen ei ole lupa harjoittaa teologiaa. Teologia on sallittu vain heille, jotka ovat puhdistaneet askeesissa sielunsa ja ruumiinsa tai ainakin ovat puhdistamassa niitä.

Ortodoksisen etiikan teorian lähtökohtana on kysymys hyvyydestä, jonka lähteenä on kolmiyhteinen Jumala. Kirkon eettisen elämän lähde on Pyhä Kolminaisuus. Pyhille Isille eettisen ja yleensä koko elämän lähde oli Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kirkon teologia samastaa hyvyyden Pyhään Kolminaisuuteen. Tähän teologiseen totuuteen rakentuu ortodoksis-kristillinen etiikka.

Ortodoksinen teologia ei määrittele Pyhän Kolminaisuuden hyvyyttä käsitteellisenä periaatteena tai loogisena rakennelmana, vaan persoonien rakastavana yhteisönä. Kirkon Traditio todistaa Kolmiyhteistä Jumalaa: Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Koska Jumala on Pyhä Kolminaisuus, ihminen on luotu Pyhän Kolminaisuuden kuvaksi ja kaltaisuudeksi.

Jumala ei ole tässä maailmassa Olemuksessaan, vaan Hän on läsnä Luomattomien Energioiden kautta. Jumala toimii vapaasti tarkoituksenaan uudistaa luomakunta. Ortodoksinen käsitys maailmasta on Jumalakeskeinen ja eskatologinen.

Ortodoksisen kirkon elämän päämäärä on ihmisen jumaloituminen ja ykseys Jumalan kanssa. Mutta ihminen ei sulaudu Jumalaan. Kaikki rakentuu ortodoksisessa teologiassa ihmisen olemassaoloon persoonallisen Jumalan kuvana. Jumala on ihmisen rakkauden lähde, joka kohottaa luomansa ihmisen iankaikkiseen rakkauden vuoropuheluun Luojansa kanssa.

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen isät ja opettajat huolehtivat monipuolisesti uskovien elämän syventämisestä. Näin tapahtui myös bysanttilaisten isien aikana. Heidän päämääränään oli uskovien dogmaattisen tietämyksen, Raamatun selityksen, kanonisen ohjauksen ja pastoraalisen huolenpidon syventäminen.

Ortodoksinen identiteetti ei toteudu ilman ortodoksista käytäntöä, sillä usko ilman tekoja on kuollut (Jaak. 2:26). Kirkon luovuttamattoman kutsumuksena on elää Jumalan Hyvyyden terapeuttisesta tuntemisesta ja kokemisesta.

Tämä on ensiarvoisen tärkeää muistaa suomalaisen ortodoksisen kirkon arjessa, jossa näkyy monin tavoin kirkon elämän tasapainottomuus ja vääristyminen.

Ortodoksinen kirkko ei ole tarkoitettu paikalleen pysähtyneeksi ghetoksi, vaan yhteisessä eukaristiassa palveleva yhteisöksi. Kirkon elämässä katumuksellinen eheytyminen on mahdottomuus ilman askeesia ja hengellistä uudistumista.

Langenneen maailman elämän julmuus kasvaa Jumalan hylkäämisestä ja kapinasta Häntä vastaan. On muodikasta korostaa kaikkien uskontojen yhteisiä piirteitä, mutta sellaisesta globaalisesta ja moniarvoisesta asenteesta kehittyy usein uusi suvaitsemattomuuden muoto, joka ei hyväksy niitä, jotka eivät ole ”moniarvoisia”.

Ortodoksisen kirkon elämä on yhteisöllistä. Se ei ole yksilön tai ihmisryhmän Kirkon ulkopuolista puuhastelua. Bysantin kirkon isät muistuttavat, ettei Kirkon askeesista erotettu ns. teologia voi auttaa ihmistä kirkollisen elämän syventämisessä.

Kirkon jäsenen etuoikeutena on elää lähimmäiselle Kristuksessa. Kirkon jäsen kuuluu enemmän Jumalalle kuin itselleen. Hän tulee osoittaa kristillisillä teoillaan se, mitä ei voi ilmaista sanoilla. Kirkollinen ihminen erottaa toisistaan totuuden ja valheen, oikean ja väärän, hyvän ja pahan.

Rakastaminen merkitsee suhdetta lähimmäiseen

Meidän ei ole ortodokseina syytä kehitellä idealistisia kuvauksia Kirkosta, vaan suuntautua Kirkon sosiaaliseen ulottuvuuteen. Muutoin Kirkko lamaantuu helposti hengelliseksi ghetoksi, joka ei palvele Kirkon katolisuutta. Me lähestymme silloin idealistisesti ja yksipuolisesti Kirkon katolisuutta.

Maailman ongelmat ovat käytännöllisiä ortodoksian ongelmia. Siitä syystä ortodoksian tulee vastata omista Kirkon teologisista perusteista käsin aikamme maailman eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin.

Ihminen saavuttaa Pyhän Kolminaisuuden tuntemisen Jumalan antaman jumalallisen energian kautta. Jumalallinen energia tekee mahdolliseksi Jumalan näkemisen. Pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) mukaan Jumalan luomattoman Valkeuden näkeminen on Luojan omasta tahdostaan ihmiselle antama lahja. Tämä tieto ja tunteminen suodaan ihmismielelle Pyhässä Hengessä. Se edellyttää ihmiseltä sydämen puhdistumista synnistä ja himoista.

Jumalan tunteminen edellyttää Palamaksen mielestä koko ihmisen, sielun ja ruumiin osallistumista rukoukseen ja diakoniaan Jumalaan ja lähimmäiseen kohdistuvassa rakkaudessa.

Pyhä Kolminaisuus on jumalallisen hyvän ymmärtämisen lähde ja ihmisen esikuva suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä ja muuhun luomakuntaan. Rakastaminen merkitsee suhdetta lähimmäiseen. Rakkaudettomuus tarkoittaa sen sijaan Jumalan kuvan vääristämistä ja tuhoamista ihmisten välisessä suhteessa. Hyvän tekeminen ja pahan välttäminen ovat suureksi osaksi yhteisöllistä toimintaa.

Maailma on Jumalan sana ja lahja ihmiselle

Maailma on Jumalan sana ja lahja ihmiselle. Luotu maailma on Jumalan terapeuttisen läsnäolon mysteerio eli kommunikointiväline Hänen kanssaan rukouksessa, askeesissa ja diakoniassa.

Ortodoksisen etiikan keskeisiä näkökohtia on Jumalan armon ja ihmisen vapaan tahdon yhteistyö. Ihmisen kutsumuksena on ”kosmisena pappina” muuttaa Jumalassa aineellinen luomakunta hengelliseksi. Jumalan luoma maailma on Hänen vapautensa ja ihmisen jumalallisen vapauden kohtaamispaikka. Jumalan ja ihmisen kohtaaminen merkitsee yhteistyötä koko maailman kirkastumiseksi.

Jumalan rakastaminen edellyttää, että ihminen valitsee Hänet eikä himojen täyttämää maailmaa. Ihminen pitää silloin sieluaan suuremmassa arvossa kuin lihaansa. Siksi ortodoksinen askeesi merkitsee ihmisen persoonallisen olemuksen kivijalkaa. Nautinto sen sijaan suistaa ihmisen itserakkauden syövereihin ja Jumalan ja lähimmäisen hylkäämiseen.

Kaunaisuus ja katkeruus kulkevat ihmisessä käsi kädessä. Kun lähimmäisen mielikuvakin herättää meissä katkeruutta, on ilmiselvää, että kannamme kaunaa häntä kohtaan. Kateellisen ihmismielen katkeruutta on äärimmäisen vaikea parantaa. Kirkon elämässä on maallisimmillaan runsaasti aineksia, jotka ruokkivat ihmisten välistä katkeruutta.

Himoille omistautuminen kasvaa ihmisessä Jumalan Hengen heikkenemisestä

Tottelemattomuus, ylpeys ja omistautuminen himoille kasvavat ihmisessä Jumalan Hengen heikkenemisestä. Ruumiilliset himot ruokkivat ihmisessä ylpeyden henkeä, joka ajaa ihmisen nautintojen valheeseen maailmaan. Aineelliset tarpeet ja himot merkitsevät ihmisen ylpeyden lähdettä. Ihminen haluaa tulla itsenäiseksi Jumalasta.

Ihmisen himollisen sielun täyttävät ilkeät ajatukset, hekumallisuus ja viha. Hänen mielensä erkanee Jumalasta ja alkaa seurustella pahojen henkien esiin nostamien ilkeiden ja saastaisten ajatusten kanssa.

Heti kun ihmismieli alkaa pitää aisteja omana luonnollisen voimanaan, se sotkeutuu aistimaailman verkkoihin ja alkaa miettiä lihallisia nautintoja. Silloin ihmismieli ei kykene enää kohoamaan ulkonaisen yläpuolelle, koska sitä kahlitsee himollinen viehtymys aistimaailmaan.

Himojen tunteminen liittyy läheisesti Kirkon hengen mukaiseen katumukseen. Katumuksen ensimmäinen askel tarkoittaa syntien eli sielun sairauksien tuntemista.

Pyhien Isien opetuksissa katumus on paljon enemmän kuin psykologinen tai moraalinen tila. Katumus merkitsee, että ihminen kasvaa askeesissa Jumalan kuvasta Hänen kaltaisuuteensa. Se tarkoittaa sydämen puhdistumista himoista, mielen valistumista Jumalan ehtymättömällä hyvyydellä. Jumalan hyveiden tielle kuuluvat vaivat ja vastoinkäymiset.

Jumala lähestyy käytännön hyveissä kilvoittelevaa pyhien hyveiden kautta, mutta siitä joka ei anna arvoa Hänen hyveilleen, Luoja pysyttelee kaukana. Jumala ei kirkasta ihmistä joka vain suullaan ylistää Häntä, vaan se joka Jumalan tähden kestää vaivoja, menetyksiä ja kärsimyksiä saavuttaakseen elämässään hyveen.

Jumala kutsuu meitä muuttumaan ja kasvamaan Pyhässä Hengessä hengellisestä lapsuudesta hengelliseen aikuisuuteen. Hengellinen kasvaminen kätkee sisäänsä kilvoittelijan taistelun himoja vastaan. Ihmisen sisäisen askeesin päämäärä on pyhyys. Jumalan rakastaminen merkitsee, että kilvoittelija valitsee Hänet eikä langennutta maailmaa.

Jumala on korkein Hyvä. Hänen hyvyytensä ei rajoitu aikaan eikä paikkaan. Siksi ortodoksisen kirkon pyhät isät ja opettajat korostavat, että Jumala on olemuksessaan (kreik. ousia) tuntematon. Pyhä Johannes Damaskolainen (k. noin 750) kiteyttää tämän opetuksen:

”On siis ilmeistä, että Jumala on. Mutta, mitä Hän on olemukseltaan ja luonnoltaan, on täysin käsittämätöntä ja tuntematonta”.

Jumala on kaiken alkusyy. Kaikki, mitä voidaan sanoa Jumalasta, ei ilmaise Jumalan luontoa. Ortodoksisessa teologiassa käyttöön otettu käsite ”Jumalan energioista” ilmaisee Luojan suhdetta luomakuntaan ja erityisesti ihmiseen. Hyvyys tulee käytännössä tunnetuksi ihmisissä Jumalan Pyhien Energioiden kautta. Voidaan sanoa, että hyvä on ihmiselle kaukainen ja samanaikaisesti läheinen asia, koska ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja hänellä on mahdollisuus kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta (1. Moos. 1:26).

Ortodoksinen etiikka perustuu Jumalan ilmoitukseen. Bysantin kirkon isät aloittavat ja päättävät teologisen heijastuksen ilmoituksesta. Kaikki jumalallinen ilmoitus on pohjimmiltaan ihmisen pelastukseen liittyvää. Pelastus merkitsee Pyhän Ilmoituksen kautta Jumalan tuntemista.

Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8)

Pyhä apostoli ja evankelista Johannes kertoo meille ennen kaikkea, että ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:8). Sen mukaisesti ihmisen asenteet ja teot heijastavat perimmältään itsensä antavaa ja uhraavaa rakkautta, joka tulee erityisen voimakkaasti esiin Kristuksen ristinkuolemassa.

Kirkon rakkaus muuttaa ihmisyksilöt kilvoituksessa persooniksi Kristuksessa. Ortodoksisen kirkon perinteessä Pyhä Kolminaisuus on rakkauden, ihmisten välisen suhteen ja lopulta persoonallisuuden esikuva. Jumala on Isän, Pojan ja Pyhän Hengen vapauden ja rakkauden yhteisö. Kun sanotaan, että Jumala on rakkaus, sillä tarkoitetaan Jumalan luomattomia energioita luomakuntaa kohtaan.

Pyhä Johannes Krysostomos ( k. 407)opettaa, että Kirkko ei tarkoita vain paikkaa, vaan elämäntapaa, ei kirkkorakennuksen seiniä, vaan Kirkon lakeja. Kirkkoisän mukaan, kun ihminen turvaa Kirkkoon, hän ei turvaa paikkaan, vaan Kirkon ajatusmaailmaan. Kirkko ei ole seinää ja kattoa, vaan uskoa ja elämää.

Professori Dumitru Staniloaen (k. 1993) mukaan täydellisin ykseys toteutuu ortodoksikristityn elämässä rakkauden ykseytenä. Hän määrittelee Kirkon Jumalan vuoropuheluna uskovien kanssa Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Tämä vuoropuhelu tulee läheiseksi Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisessa ja laajenee rakkauden ykseytenä koko Kirkkoon. Kaiken muun ykseyden etsiminen merkitsee sen sijaan Kirkon hengellisen merkityksen ja elämän torjumista.

Isä Dumitru sanoo, että ainoastaan rakkaus eli Jumalan vapaudessa elävä yhteisö voi toteuttaa elämässä hyvää. Ihmiset muuttavat Jumalan tarjoaman hyvyyden usein yksilölliseksi hyödyksi, joka kuvastaa langenneen ihmisyyden lihallisuutta ja itsekeskeisyyttä. Jumalan ihmiselle tarkoittama hyvä voi tulla tunnetuksi ainoastaan ihmisten rakastavassa dialogissa, jossa ihmiset pitävät aisoissa itsekkyyden ja ylpeyden. Jumala antoi sen vuoksi ihmisten lankeemuksen jälkeen heille askeesin työn hengellisen parantumisen välineeksi.

Professori Dumitru Staniloaen teologisessa opetuksessa Kolminaisuusoppi yhdistyy erottamattomasti rakkauden teologiaan. Pyhässä Kolminaisuudessa huipentuu rakkauden nöyryys ja uhri. Toisaalta individualismin synti estää ihmisiä ymmärtämästä, että Pyhä Kolminaisuus merkitsee täydellistä samaistumista siihen, mitä ihminen on itsessään Jumalan kuvana ja kaltaisuutena.

Staniloaen teologinen näkemys Kolminaisuusopista perustuu kappadokialaisisien ja muiden bysanttilaisten isien teologiaan. Opetus Pyhästä Kolminaisuudesta kasvaa Pyhien Isien teologiassa Isän Jumalan monarkkisuudesta ja sen mukaisesta jumalallisesta ykseydestä. Isä Dumitrun kolminaisuusteologia keskittyy persoonaan ja ykseyteen. Hän polemisoi jyrkästi Augustinuksen (k. 430) kolminaisuusopetusta, jossa ilmenee persoonaton opillinen näkemys Pyhästä Kolminaisuudesta. Tämä Augustinuksen persoonaton näkemys Pyhästä Kolminaisuudesta hallitsee aikamme ortodoksienkin pietististä hurskauselämää, joka vääristää Kirkon yhteisöllistä elämää.

Pyhä Kolminaisuus on isä Dumitru Staniloaen teologian keskipiste. Pyhä Kolminaisuus ei ole hänelle pelkästään palanen Kirkon auktoriteettien välittämää muodollista opetusta, vaan jotain, joka sisältyy jokaisen ihmisen persoonallisen elämän mahdollisuuteen.

Pyhien isien opetuksessa on kolme kristillisen elämän keskeistä ulottuvuutta: Kirkko, maailma ja Jumalan Valtakunta. He yhdistivät nämä kolme ulottuvuutta. Ne muodostivat pyhien isien ajattelun ja käytännön lähteen eli Teologian, joka on askeettista tietoa Jumalasta, Hänen suhteestaan maailmaan, Kirkkoon ja Jumalan valtakuntaan.

Pyhä Kolminaisuus merkitsee ihmispersoonien moninaisuutta ykseydessä. Isä Dumitru näkee Pyhien Isien opetusten pohjalta Jumalan ennen muuta yhteisönä. Koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ihmispersoonan täytyy olla Pyhä Kolminaisuuden ykseyden ikoni.

Ortodoksisen hengellisyyden päämäärä on ihmisen jumaloituminen ja hänen yhteytensä Jumalan kanssa. Ihminen ei sulaudu Jumalaan, vaan hänen kutsumuksenaan on persoonallinen Jumalan kuvan mukainen olemassaolo.

Jumala on Itsessään Mysteerio. Hänen sisäisestä olemassaolosta ei voida sanoa mitään. Mutta Jumala laskeutuu alas luodun ihmisen tasolle luomisen, kaitselmuksensa ja pelastustyönsä kautta. Jumala ilmoittaa Itsensä selkeästi pelastustyössään Pyhänä Kolminaisuutena. Jumalan Ilmoitus on selkeä ainoastaan Kristuksessa, jossa Jumala laskeutuu ihmisten keskuuteen pelastaakseen heidät.

Ortodoksinen teologia perustuu itsessään Jumalan kokemiseen. Jumala kommunikoi ihmisten kanssa Rakkaudessaan Pyhässä Hengessä luomattomien energioidensa kautta. Hyvyys kuuluu ortodoksisessa ihmiskuvassa ihmisluonnon välttämättömyyteen. Siksi Kristuksen antama rakkauden käsky liittyy läheisesti Jumalan Rakkauteen.

Ihmisen kuoleman ja kärsimyksen tila ei viittaa ortodoksisessa teologiassa Jumalan rangaistukseen. Koska Jumala on Rakkaus, Hän toimii aina Rakkautena ja Hän johtaa ihmisiä Rakkaudessa katumukseen ja hengelliseen parantumiseen.

Vaikka langennut maailma on synnin tilassa, Jumalan kaitselmus varjelee ja ohjaa maailmaa. Jumalan dynaaminen kaitselmus auttaa ihmisiä pysäyttämään ja tekemään tyhjäksi pahan uudet toimintamuodot. Jumalan yhteisvastuullinen kaitselmus (Jumalan rakkaus ja ihmisen vapaa tahto) auttaa ihmisiä toteuttamaan maailmassa alkuperäistä, jumalallista kutsumusta.

Pyhä Kolminaisuus on Kirkon esikuva. Ortodoksinen kirkko on Isän, Pojan ja Pyhän Hengen toimintaa. Kirkko on Pyhän Kolminaisuuden ikoni, koska se heijastaa Pyhän Kolminaisuuden täydellistä vastavuoroisuutta. Kyseessä ei ole jokin käsitteellinen asia, vaan Pyhän Kolminaisuuden mukainen ortodoksisen elämän sääntö.

Pyhä Kolminaisuus on vapauttanut meidät pahojen henkien katkerasta orjuudesta ja on lahjoittanut meille nöyryyden suurenmoisen lahjan. Himojen kukistaminen ei vielä yksin takaa sielulle jumalallista iloa, vaan sielun on hankittava itselleen hyveitä täyttämällä Jumalan käskyt. Jumalaa aidosti etsivät ihmiset eivät etsi Häntä itsensä ulkopuolelta, vaan omasta itsestään apunaan hyvissä teoissa ilmenevä Kirkon usko. He elävät Jumalan Hengen mukaista elämää ja voivat sanoa:

”Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa. (Gal. 2:20)

Ihmisen rakkaus Jumalaan yhdistyy rakkaudeksi lähimmäistä kohtaan. Kun ihminen käyttää vapaata tahtoaan oikein, hän kasvaa Jumalan hyveiden maailmaan. Ihmisen Jumalan tahdon mukaisesti käyttämä vapaa tahto kehittää ihmisluonnosta persoonan. Ihminen ei kuitenkaan kykene yksinään täyttämään Jumalan pyhää tahtoa. Hän tarvitsee Pyhän Hengen armoa ja voimaa, joka osoittaa hänelle hyveiden tien ja täydellisen elämän. Ihmisessä vaikuttavat hyveet kuten ilo, rauha ja ystävällisyys ovat Pyhän Hengen toimintaa.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Bobrinskoy, Boris, 2010, God in Trinity. – The Cambridge Companion to Orthodox Christian Theology. Edited by Mary B. Cunningham and Elizabeth Theokritoff. Cambridge University Press. Cambridge, UK.
• Breck, John, 1998, The Sacred Gift of Life. Orthodox Christianity and Bioethics. Crestwood.
• Gregorios Palamas, pyhä, 1993, Kirje nunna Ksenialle. – Filokalia IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli. Pieksämäki.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 2006, Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
  • 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
  • 2011, Pyhä Gregorios Palamas – Kirkon hesykastisen tradition puolustaja. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
• Harakas, Stanley S.
  • 1983, Toward Transfigured Life. The Theoria of Eastern Orthodox Ethics. Brookline.
  • 1992, Living the Faith. The Praxis of Eastern Orthodox Ethics. Minneapolis.
  • 1999, The Doctrine of the Trinity in Eastern Orthodox Ethics. – Wholeness of Faith and Life: Orthodox Christian Ethics. Part Two. Church Life Ethics. Brookline.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
  • 1997, Saint Gregory as a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • 1998, The mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Johannes Damaskolainen, pyhä
  • 1980, Ortodoksisen uskon tarkka esitys I. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortokirja. Joensuu.
  • 1980, Ortodoksisen uskon tarkka esitys II. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortokirja. Joensuu.
• Johannes Krysostomos, pyhä
  • 1957, St. John Chrysostom. Commentary on Saint John the Apostle and Evangelist. Homilies 1-47. – The Fathers of the Church. Washington D.C.
  • 2005, Kaksi puhetta koskien vangittua konsuli Eutropiosta. – Erga 2005. Ortodoksisen teologian julkaisuja N.o 35. Suomennos Johannes Seppälä. Joensuu.
• Manastireanu, Danut, 2005 A Perichoretic Model of the Church. The Trinitarian Ecclesiology of Dumitru Stanilaoe. A Thesis submitted for the degree of Doctor of Philosophy by Danut Manstireanu.London.
• Mantzaridis, Georgios I.
  • 1973, Catholicity and Mission. A response to T. Dobzhansky and D. Sahas. – St. Vladimir’s Theological Quarterly. Vol. 17. 1973. Nos 1:2. Crestwood.
  • 1994, Orthodox Spiritual Life. Translated by Keith Schram. Brookline.
• Romanides, John, 2008, Patristic Theology. The University Lectures of Father John Romanides. Uncut Mountain Press.
• Staniloae, Dumitru
  • 1980, The Holy Trinity: Structure of Supreme Love. – Theology and the Church. Translated by Robert Barringer. Crestwood.
  • 2000, The Experience of God. Orthodox Dogmatic Theology. Volume 2: The World: Creation and Deification. Translated by Robert Barringer. Brookline.
  • 2003, Orthodox Spirituality. A Practical Guide for The Faithful and A Definitive for a Scholar. Translated from original Romanian by Archmandrite Jerome (Newville) and Otilia Kloos. South Canaan.
• Yannaras, Christos, 1991, Elements of Faith. An Introduction to Orthodox Theology. Translated by Keith Schra. Edinburgh.