Pyhien esirukoukset

Pyhien esirukoukset: miksi pyydämme niitä

Ortodoksisessa kirkossa pyydämme usein pyhien esirukouksia. Tämä käytäntö kuuluu kirkon rukouselämään niin luonnollisesti, että sen merkitys saattaa joskus jäädä selittämättä. Miksi kristityt pyytävät pyhiä rukoilemaan puolestaan? Eikö rukous pitäisi osoittaa suoraan Jumalalle?

Ortodoksinen kirkko opettaa selvästi, että kaikki rukous suuntautuu Jumalalle. Kun pyydämme pyhiä rukoilemaan puolestamme, emme rukoile heitä Jumalan sijasta. Pyydämme heitä liittymään rukoukseemme ja kantamaan sen Jumalan eteen, aivan kuten pyydämme elävää kristittyä ystävää rukoilemaan puolestamme.

Kysymys pyhien esirukouksista liittyy syvästi siihen, mitä kirkko on ja mitä tarkoittaa elää Kristuksen yhteydessä.

Kirkko on yksi – myös kuoleman jälkeen

Ortodoksinen kirkko ymmärtää itsensä Kristuksen ruumiiksi. Apostoli Paavali kirjoittaa:

“Te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniään.”
(1.Kor.12:27)

Tämä yhteys ei katkea kuoleman vuoksi. Kristuksen ylösnousemus on voittanut kuoleman vallan, eikä kuolema voi erottaa Kristuksen ruumiin jäseniä toisistaan.

Jeesus itse sanoo:

“Hän ei ole kuolleitten Jumala, vaan elävien; sillä kaikki hänelle elävät.”
(Luuk.20:38)

Siksi kirkko puhuu usein kahdesta näkökulmasta samaan todellisuuteen: maan päällä kilvoitteleva kirkko ja taivaassa kirkastunut kirkko. Ne eivät kuitenkaan ole kaksi erillistä kirkkoa, vaan yksi ja sama Kristuksen ruumis.

Tämän vuoksi myös rukouksellinen yhteys jatkuu.

Pyhät rukoilevat kirkon puolesta

Raamatussa nähdään välähdys taivaallisesta todellisuudesta Ilmestyskirjassa. Siinä kuvataan, kuinka pyhien rukoukset tuodaan Jumalan eteen:

“Ja heillä oli kultaiset maljat täynnä suitsukkeita, jotka ovat pyhien rukoukset.”
(Ilm.5:8)

Toisessa kohdassa enkeli kantaa pyhien rukouksia Jumalan eteen alttarilla (Ilm.8:3–4). Varhaiskirkko ymmärsi nämä kohdat viittauksena siihen, että taivaassa olevat pyhät osallistuvat kirkon rukoukseen.

Pyhä Johannes Damaskolainen kirjoittaa:

“Pyhät, jotka ovat saavuttaneet Jumalan, rukoilevat maailman puolesta.”
(Ortodoksisen uskon esitys, IV, 15)

Pyhien rukous ei siis ole myöhempi lisäys kirkon elämään. Se nousee kirkon alkuperäisestä uskosta siihen, että Kristuksessa kaikki elävät ja ovat yhteydessä toisiinsa.

Rakkaus ei lakkaa kuolemassa

Apostoli Paavali kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille:

“Rakkaus ei koskaan katoa.”
(1.Kor.13:8)

Tämä koskee myös kirkon yhteyttä. Pyhät eivät lakkaa rakastamasta kirkkoa ja maailmaa. Päinvastoin, heidän rakkautensa tulee puhtaammaksi ja kirkkaammaksi Jumalan läsnäolossa.

Pyhä Johannes Krysostomos muistuttaa tästä todellisuudesta:

“Ne, jotka ovat siirtyneet tästä elämästä Kristuksessa, eivät ole poissa kirkosta, vaan he ovat vielä läheisemmin yhteydessä siihen.”

Pyhien esirukoukset ovat tämän rakkauden ilmentymä. He kantavat rukouksissaan kirkkoa, aivan kuten kirkko maan päällä rukoilee heidän muistoaan kunnioittaen.

Esirukous ei vähennä Kristuksen ainutlaatuista välitystä

Joskus pyhien esirukouksia kohtaan esitetään kysymys: eikö Raamattu sano, että Kristus on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä?

Apostoli Paavali kirjoittaa:

“Yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä: ihminen Kristus Jeesus.”
(1.Tim.2:5)

Ortodoksinen kirkko tunnustaa tämän täysin. Kristus on ainoa pelastuksen välittäjä. Kukaan muu ei voi sovittaa ihmistä Jumalan kanssa.

Silti samassa luvussa apostoli kehottaa kristittyjä rukoilemaan toistensa puolesta (1.Tim.2:1). Tämä osoittaa, että kristittyjen keskinäinen esirukous ei ole ristiriidassa Kristuksen ainutlaatuisen välitystehtävän kanssa. Se on osallistumista siihen.

Pyhien esirukoukset ovat juuri tätä: osallistumista Kristuksen rakkauteen ja rukoukseen kirkon puolesta.

Pyhien esirukoukset varhaiskirkon todistuksessa

Varhaiskirkon kirjoituksissa pyhien esirukoukset mainitaan usein. Jo 300-luvulla pyhä Basileios Suuri rohkaisi kristittyjä turvautumaan marttyyrien esirukouksiin.

Hän kirjoittaa marttyyri Gordiosin muistopäivän opetuspuheessa:

“Se, joka on ahdingossa, turvautukoon näihin pyhiin. Se, joka iloitsee, rukoilkoon heidän kanssaan.”

Myös pyhä Gregorios Nyssalainen puhuu marttyyrien rukouksellisesta avusta kirkolle. Hänen mukaansa pyhät ovat kuin hengellisiä suojelijoita, jotka kantavat kirkkoa rukouksissaan Jumalan edessä.

Oma suojeluspyhä

Ortodoksisessa perinteessä monilla kristityillä on erityinen suhde siihen pyhään, jonka nimeä he kantavat. Tätä pyhää kutsutaan usein omaksi suojeluspyhäksi.

Nimi ei ole pelkkä tunniste. Se liittää kristityn kirkon hengelliseen historiaan ja pyhien yhteyteen. Kun ihminen saa kasteessa nimen, hän saa samalla esikuvan ja rukouksellisen esirukoilijan.

Oma suojeluspyhä muistuttaa siitä, että kristillinen elämä ei ole yksinäinen matka. Pyhä, jonka nimeä kannamme, on kulkenut saman tien ennen meitä. Hänen elämänsä on esimerkki siitä, miten evankeliumi voi tulla todeksi ihmisen elämässä.

Siksi monet ortodoksit kääntyvät erityisesti oman suojeluspyhänsä puoleen rukouksessa. He pyytävät hänen esirukouksiaan vaikeuksissa, kiittävät hänen esimerkistään ja juhlivat hänen muistopäiväänsä nimipäivänä.

Tämä suhde tekee pyhien yhteydestä konkreettisen ja henkilökohtaisen.

Pyhien yhteys kirkon elämässä

Pyhien esirukoukset eivät ole yksityinen hartauden muoto, vaan ne kuuluvat koko kirkon rukouselämään. Jumalanpalveluksissa muistellaan jatkuvasti Jumalansynnyttäjää ja kaikkia pyhiä ja pyydetään heidän esirukouksiaan.

Tämä muistuttaa kirkkoa siitä, että rukous ei ole vain yksilön teko. Se on koko Kristuksen ruumiin yhteinen elämä.

Maan päällä kilvoitteleva kirkko ja taivaassa kirkastunut kirkko rukoilevat yhdessä. Pyhät eivät ole kaukana, vaan he ovat osa samaa rukouksen yhteyttä.

Kun ortodoksinen kristitty pyytää pyhien esirukouksia, hän tunnustaa samalla tämän suuren todellisuuden: kirkko elää Kristuksessa yli kuoleman rajojen.