Rakkaus ei koskaan katoa (opetuspuhe)

Pyhän apostolin sanojen mukaan "rakkaus ei koskaan katoa". Tämän tärkeän voiman me usein unohdamme antaa vaikuttaa elämässämme hedelmällisesti, tahi me supistamme ja rajoitamme sen ulottuvaksi vain tähän maailman aikaan. Me rakastamme omaisiamme, ystäviämme ja sukulaisiamme. Kaiken elämällemme arvokkaan usein pyrimme arvostamaan "tämän hetken noteerauksien mukaan". Se, mikä ei suoraan ulotu toimintapiiriimme, tahi millä ei ole suoranaista ja reaalista yhteyttä meihin, tahi johon me emme saa konkreettista ja näkyvää kosketusta, jää rakkautemme ulottumispiirin ulkopuolelle. Usein me unohdamme Herrassa kuolonuneen nukkuneet vainajamme, ja rukouksen heidän sielunsa edestä. Me kiinnymme liiaksi "maallisiin asioihin". Mutta kuulkaamme, mitä pyhä Paavali sanoo siitä, mitä me pidämme arvossa, ja mikä on mielestämme niin kovin kunnioitettavaa.

"Mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. – Rakkaus ei koskaan katoa."

Rakkaus ei rajoitu aikaan, eikä paikkaan, määrättyyn ihmiseen tahi piiriin. Se on ikuinen ja katoamaton. Se sulkee syliinsä kaikki ihmiset, niin nyt meidät tässä ajassa ja tänä hetkenä vaeltavat, kuin nekin, jotka ovat jo aikoja sitten ajasta ikuisuuteen siirtyneet. Rakkaus on juuri se side, mikä meidät ajassa vaeltavat, rukouksessa, mikä on eräs sen ilmenemismuotoja, yhdistää iankaikkisuuteen siirtyneisiin omaisiimme. Kun apostoli kirjoitti sanansa rakkauden katoamattomuudesta, hän varmaankin ajatteli sen vaikutuskenttää juuri tästä ikuisuuden näkökulmasta katsottuna. Rakkaus, mikä Alkulähteestä, Jumalasta lähtevänä voimana yhdistää toisiinsa Kirkon kaikkia jäseniä, velvoittaa meitä rukoukseen myös vainajiemme puolesta. Tästä johtuen ortodoksinen dogmatiikka opettaakin yhden, jakamattoman Kirkon olemassaolosta, Kirkon, mikä ilmentää itsensä kahdessa olotilassa, näkyvässä ja näkymättömässä. Korostaakseen kirkkoruumiin jakamattomuutta Kirkko on määrännyt, ettei poisnukkuneita saa sulkea rakkautemme ulkopuolelle, vaan heitä tulee muistaa ja heidänkin edestään rukoilla, niin kuin elävien, "sillä kaikki elävät Herrassa". Viikon jumalanpalveluskierroksessa se on omistanut yhden viikonpäivistä, lauantai-päivän, pyhille marttyyreille ja vainajille, muistuttaakseen uskovaisia siitä rakkauden voimasta, mikä sitoo meidät "maanpäälliset" rukouksessa "taivaallisiin".

Lukijani, varmaan sinullakin on omaisia tahi läheisiä, jotka ovat unohtuneet rakkautesi ulottumispiirin ulkopuolelle, koska he eivät vaella enää kanssasi, mutta jotka odottavat rakkautesi ilmentymistä esirukouksessasi heidän puolestaan. Oletko tullut ajatelleeksi, että he elävät. Vertauksessaan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, minkä pyhä Luukas on meille evankeliuminsa 16 luvussa säilyttänyt, Herra itse osoittaa asian näin olevan. Tahdotko siis, rakkaimpasi, omaisesi ja ystäväsi, jotka joskus ovat niin paljon sinulle elämässäsi merkinneet, sulkea pois rakkautesi ulkopuolelle? Kuule, mitä omaisesi ja ystäväsi kirkkoveisun mukaan puhuu sinulle ikuisuudesta:

"Minä pyydän kaikkia ja hartaasti anon: lakkaamatta rukoilkaa edestäni Kristusta Jumalaa, etten minä tulisi syntieni tähden sysätyksi vaivan paikkaan, vaan että Hän ottaisi minut sinne, jossa on elämän vaikeus."

Apostoliseen traditioon pitäytyvän Kirkkomme oppia tuntematon voi nimittää rukousta kuolleen puolesta "vainajan palvonnaksi", mutta näin menetellessään hän rajoittaa jumalallisen rakkauden ja kristittyjen keskinäisen rukouksen toimintakenttää, ja kun hänen vuoronsa tulee astua ikuisuuteen, Herran kasvojen eteen, sulkeutuu hän silloin hänelle niin tärkeän koko Kirkon rukouksen ulkopuolelle. Järki, johon usein vedotaan, ei tässä suhteessa ole mikään kriteerio, sillä apostoli sanoo:

"Nyt me näemme kuin kuvastimessa,arvoituksen tavoin, mutta silloin, kasvoista kasvoihin, nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.”

Niilo Karjomaa

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Opetuspuhe on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 32/1959, joka ilmestyi jouluna 1959, sivuilla 319-320 [s.3-4])