Riemullinen mielenmuutos (opetuspuhe)

Suhtaudumme moniin uskoon ja jumalanpalveluselämään liittyviin asioihin väärällä tavalla vakavasti. Tällä tarkoitan sitä, että suhtaudumme niihin niin suurella arvokkuudella ja kunnioituksella, että haluamme kieltää itseltämme ilon ja riemun tunteet. Ainut poikkeus kirkkovuodessa tuntuu olevan Pääsiäinen, jolloin uskallamme vapautuneesti riemuita. Ortodoksisuuteen ilo ja riemu kuitenkin kuuluvat ympäri kirkkovuoden.

Jumalanpalveluselämässä ihmisen sydämeen tulee ilo ja riemu siitä, että hän saa tuntea Jumalan läsnäolon. Eräs tähän liittyvä mielenkiintoinen yksityiskohta liittyy Ehtoolliseen osallistumiseen. Miten voi olla mahdollista, että juuri Ehtoollisen jälkeen niin monet haluavat iloisella äänellä ryhtyä keskustelemaan vierustoverinsa kanssa? Onko kyse puhtaasti ”sopivasta” tilaisuudesta ryhtyä puhumaan vai antaako tämä hetki viitteitä seuraavaan kiitosrukouksen kohtaan: -- ja niin lähdettyäni iankaikkisen elämän toivossa tästä elämästä tulisin ikuiseen lepoon, jossa juhlavierasten riemuääni on lakkaamaton ja kasvojesi sanomatonta kauneutta näkevien ihastus on loppumaton.

Oli asia miten hyvänsä, niin toki meidän kaikkien tulee malttaa säästää keskustelumme siihen hetkeen, jolloin jumalanpalvelus on täysin päättynyt. Tuollakin hetkellä voimme aistia aivan ainutlaatuisen riemun ihmisten kasvoilta. Se on aivan jotain muuta kuin mitä muut maalliset elämykset voivat meille tarjota. Tuon samanlaisen hengellisen riemun ihminen kohtaa myös silloin, kun hän on saanut synninpäästön katumuksen mysteeriossa. Katumus eli mielenmuutos on lopulta riemullinen asia. Sitä voi monessa tapauksessa edeltää katkera kyynelten virta aivan kuten Pietarilla, joka tajusi kolmesti kieltäneensä Kristuksen. Omien syntien myöntäminen ja paluu Isän helmaan muuttavat nuo kyyneleet riemun kyyneleiksi.

Ongelmana tuntuukin olevan se, että ihminen on unohtanut juuri tuon mielenmuutoksen riemullisen puolen. Jos kerran uskon harjoittaminen on vaarassa verhoutua ylivakavuuteen, niin kuinka paljon enemmän sitten katumusta pelätään ja varotaan? Onko katumuksesta todellakin tullut toimituksista pelottavin? Ja tämä kaikki on tapahtunut täysin aiheetta!

Tutkiessamme Evankeliumia huomaamme, että Kristus puhuu katumuksesta ja Isän luokse palaamisesta erittäin myönteiseen sävyyn. Tuhlaajapojan vertaus on mielenmuutoksen mysteerion ikoni. Isä ei torjunut eikä nuhdellut takaisin kotiin saapunutta poikaansa, vaan sulki tämän syleilyynsä. Raamatun ajan historian tutkija Kenneth Bailey on nähnyt isän eleen suojelevana. Poika oli perinnön pyytäessään ja kotoa lähtiessään kääntänyt selkänsä omalle perheelle. Hän oli perheensä ja koko kylän silmissä muukalainen. Rahansa tuhlannut kotiin palaava poika olisi voinut saada aimo selkäsaunan kyläläisiltä, jollei isä olisi juossut vastaan ja sulkenut poikaansa suojelukseensa. Isä myös asetti sormuksen pojan sormeen ja palautti näin hänet takaisin perheenjäseneksi. Varoittavana muistutuksena tässä vertauksessa oli tuhlaajapojan veli, joka ei nähnyt tätä kotiinpaluuta yhtä valoisana asiana. Hän näki kaiken ilon ja riemun tässä kohden tarpeettomana. Miksei hän saanut tällaista huomiota osakseen, vaikka hän oli koko ajan pysynyt isänsä kodissa? Mutta isän vastaus oli selvä: syytä suureen juhlaan on silloin, kun kadonnut on löytynyt ja kuollut on herännyt eloon! Kristus ei vertauksessaan kerro, mitä veli tämän jälkeen teki. Jäikö hän murjottamaan paikalleen vai osallistuiko hän tähän suureen juhlaan? Pystymmekö me iloitsemaan silloin, kun syntiä tehnyt ihminen palaa takaisin omiensa luokse? Entä pystymmekö me iloitsemaan silloin, kun kysymys on meidän omasta katumuksestamme ja syntien anteeksi antamisesta?

Vielä muitakin valoisia esimerkkejä Kristus kertoo meille katumuksesta ja syntien anteeksi antamisesta. Muistammeko vertauksen kadonneesta lampaasta? Siinähän 99 muuta sai jäädä odottamaan paimenen etsiessä yhtä eksynyttä. Ja kuten Kristus sanoo:

”Ja jos hän sen löytää – totisesti: hän iloitsee siitä enemmän kuin niistä yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä, jotka eivät olleet eksyksissä”. (Matt.18:13)

Muiden ei sovi katkeroitua tuhlaajapojan veljen tavoin siitä, että yhden eksyneen puolesta nähdään vaivaa ja hänen kotiinpaluuta riemuitaan. Kristus sanoo tästä seuraavasti:

”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja”. (Matt.18:10)

Samaan vertaukseen viitaten Kristus on sanonut:

”Yhdestä syntisestä, joka kääntyy iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” (Luuk.15:7)

Jumala suhtautuu lempeydellä kaikkiin niihin, jotka katuen haluavat palata takaisin Hänen yhteyteensä. Meidän tulee pelätä ja vihata syntiä, mutta meidän ei missään nimessä tule pelätä sitä hetkeä, jolloin saamme vastaanottaa lääkettä, joka parantaa meidät. Meidän ei tarvitse pitää itseämme liian kelvottomina tai huonoina, kun haluamme tulla katumukseen. Juuri sitä vartenhan tuo mysteerio on meille annettu! Itse asiassa tämän vuoksihan Kristus tuli ihmisten keskelle. Hän tuli auttamaan niitä, jotka olivat avun tarpeessa. Hän tuli auttamaan niitä, jotka olivat hukkumassa synteihinsä. Kristus ei tullut kehumaan hurskaita ja niitä, jotka olivat kilvoittelussaan vahvoja. Hän tuli auttamaan nimenomaan heikkoja ja syntisiä.

Koptimunkki Matteus Köyhä (Matta El-Maskeen) on kirjoittanut Kristuksen suhteesta syntisiin seuraavasti:

”Kristus ei ikinä tee rikkaita rikkaammiksi, eikä ruoki jo kylläisiä, Hän ei vanhurskauta hurskaita, ei vapahda niitä jotka luottavat itseensä, eikä Hän opeta oppineita. Hänen rikkautensa on ainoastaan köyhiä ja rikkautta tarvitsevia varten. Niitä varten, jotka ovat hylättyjä, halveksittuja ja jotka pitävät itseään kurjina. Hänen ravitseva ruokansa on nälkäisiä varten ja Hänen oikeudenmukaisuutensa on osoitettu syntisille. Hänen oikea kätensä tukee langenneita ja Hänen viisautensa on tarkoitettu lapsille ja niille jotka pitävät itseään vähäisinä.”

Tämä edellä oleva lainaus on meille todellakin huojentava sanoma. Kristus on tullut auttamaan niitä, jotka ovat eniten avun tarpeessa. Kristuksen apua tarjoava käsi on ojennettu meitä kohti. Meiltä itseltämme vaaditaan lopulta vähäisiä ponnisteluja siihen nähden, mitä meidän hyväksemme tehdään. Miksi ihmeessä siis pelkäisimme katumusta, joka voi muuttaa kaiken?

Mielenmuutos ja syntien tunnustaminen antavat todellakin aiheen iloon ja riemuun. Paljon enemmän meidän tulisi pelätä, jos tietoisesti kieltäydymme tuosta mahdollisuudesta, joka meille on annettu. Sehän kertoo siitä, että silloin ihmisellä ei ole todellista halua muuttua. Itse mielenmuutostakaan ei voi tehdä huolimattomasti tai kiirehtien. Voisimme kuvitella, että omien syntien kaavamainen luetteleminen riittää, mutta vilpitön halu tehdä asioita paremmin kuuluu myös katumukseen. Koptimunkki Matteus Köyhä on sanonut tähän liittyen seuraavasti:

”On olemassa vääränlainen syntinen. Hän kutsuu itseään suureksi syntiseksi ja kuvailee luvuttoman määrän syntejä, joita hän on tehnyt. Tästä huolimatta hän ei käsitä näiden todellisuutta, eivätkä ne aiheuta ahdistusta tai pistoa hänen omassatunnossaan. Sellaiselle ihmiselle ei ole olemassa katumusta, vaikka hän tekisi tuhat hyvää tekoa ja tuhat rukousta joka päivä. Kristus on viisas lääkäri, joka erottaa oikean potilaan sellaisesta, joka ainoastaan teeskentelee olevansa potilas.”

Vaikka voimmekin suhtautua katumukseen äärimmäisen myönteisesti, niin siitä huolimatta kynnys siihen osallistumiseen on korkea. Tässä kohden taustalla ei ole enää Jumalan pelko, vaan enemminkin pelko seurakunnan papin tai oman rippi-isän suhtautumisesta tunnustettuihin synteihin. Mutta miksi pelkäisimme ihmistä, jonka tarkoituksena olla todistajana Jumalan edessä ja jonka tehtävänä on antaa kykyjensä mukana neuvoja syntejään tunnustavalle? Oman rippi-isän tehtävänä on antaa tukea siinä, että me kykenisimme tekemään asioita uudella tavalla. Älkäämme pelätkö niitä, joiden tehtävänä on auttaa meitä. Pappi toimii Kristuksen armolahjan saaneena ja kaikessa toiminnassaan hänen tulee toimia Kristuksen esimerkin mukaisesti. Tuomitsiko Kristus siis synnintekijöitä? Ei suinkaan! Hän oli nimenomaan heitä kohtaan armollinen. Ainoastaan yhden tärkeän muistutuksen hän halusi antaa näille ihmisille. Sen, etteivät he enää toistaisi aiempia virheitään.

Tässä on koko mielenmuutoksen ydin. Me emme jää pelokkaina, häpeissämme ja itsesäälissä surkuttelemaan kaikkia tunnustettuja syntejämme, vaan siinä tilanteessa me jo käännämme katseemme tulevaisuuteen. Synti on aina valitettava asia, mutta voimme myös oppia omista synneistämme. Jatkamme elämäämme eteenpäin, samalla muistaen Kristuksen kannustavat sanat:

”Mene, äläkä enää tee syntiä.” (Joh.8:11)

Isä Andrei Verikov
kirkkoherra
Nurmeksen ortodoksinen seurakunta