Ristinkumartamisen sunnuntai (opetuspuhe 2)

Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. (Mark. 8:43)

Suuren ja pyhän paaston kolmas sunnuntai ilmaisee meille Kirkon jäsenille, että Kristuksen Risti merkitsee askeettista matkaa elämän uudistumiseen, kirkastumiseen ja jumaloitumiseen. Pyhä Gregorios Palamas (k.1359) kehottaa meitä kumartamaan Kristuksen Ristiä, koska on valtava voitonmerkki, joka kuvaa Kristuksen voitto pahasta hengestä ja kaikilta vihollisvoimista. Pyhä Esipaimen kannustaa meitä siunaamaan itsemme Pyhällä Ristinmerkillä ja kumartamaan pyhien ihmistensa ikoneille, sillä pyhät ihmiset ovat ristiinnaulitut yhdessä Kristuksen kanssa ja he ovat osallistuneet Kristuksen kärsimyksiin.

Ortodoksisen kirkon paasto tarkoittaa ihmisen himojen ja halujen ristiinnaulitsemista Kristuksessa. Itsensä kieltäminen, ristin ottaminen ja Kristuksen seuraaminen merkitsevät, että Kirkon jäsen karkottaa Jumalan tahdon mukaisella rakkaudella sydämestään pimeyden. Hän sulkee oven kaikelta sielun ja ruumiin nautiskelulta joka erottaa ihmisen Luojastaan. Hän sielunsa ja ruumiinsa kiinnittyy yksinomaan Jumalaan.

Pyhä Gregorios Konstantinopolilainen (k. 390) opettaa:

Jumalan muistaminen on tärkeämpää kuin hengittäminen. Ajattele Luojaasi useammin kuin hengität.

Eukaristisen uhrin kantaminen merkitsee pyhää askeesia

Ortodoksisen paastokasvatuksen päämääränä on johdattaa ihminen Kirkon elämään. Kyse on siis paljon syvemmästä kuin kirkollisesta tietämyksestä tai moraalisesta kehittymisestä. Ortodoksinen paastokasvatus merkitsee kirjaimellisesti ihmisen hengellistä kasvamista ja kehittymistä Kristuksen Ruumiin jäseneksi.

Kirkon liturginen kasvatusnäkemys nousee kokonaisuudessaan raamatullisesta ja Pyhien Isien ihmiskuvasta: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja Hänen kaltaisuuteensa. Ortodoksisessa ihmiskäsityksessä on keskeistä jumalankaltaisuuden toteutuminen ihmisessä. Tätä Jumalan kaltaisuutta ihminen kutsutaan toteuttamaan elämässään. Eukaristisen uhrin kantaminen merkitsee Kirkon pyhää askeesia, joka edellyttää uskovilta sisäistä parantumista toteutuakseen heidän elämässään eukaristiana, elävänä, pyhänä ja Jumalalle mieluisana uhrina.

Pyhä Ehtoollinen merkitsee yksilön ja yhteisön itsekkäiden hankkeiden askeettista vastustamista niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin. Eukaristinen elämännäkemys tuomitsee kaikenlaisen elämänmuodon, jossa ei toteuteta Jumalan vapaata ja vapaaksi tekevää rakkautta.

Kirkon askeettinen elämä on yhteisöllistä

Ortodoksisen kirkon tehtävä on tuoda jäsenissään maailmalle evankeliumin ilosanoma Kirkon todellisesta elämän ykseydestä. Kirkon askeettisen elämän pyrkimys ei ole koskaan yksilöllinen, vaan yhteisöllinen. Kirkon askeesi suuntautuu aina langenneeseen maailmaan. Ihminen voi kukistaa julman itsekeskeisyytensä ainoastaan lähestyessään rakkaudessa lähimmäistään. Ortodoksinen usko on luonteeltaan ihmisen kirkollista kokonaispersoonallisuutta koossapitävä ja ohjaava voima.

Kirkollinen yhteisö eli seurakunta on hengellinen taistelukenttä, jossa uskovat käyvät jatkuvaa hengellistä sotaa ortodoksisuuden ja kasvavan maallistumisen välillä. Maallistumisen kriisi näkyy Suomessa piispan ja muun papiston ja maallikoiden keskinäisen yhteyden heikkoutena ja Kirkon askeettisen teologian ja liturgisen sisällön tuntemattomuutena.

Evankeliumin julistaminen on heikkoa ja ortodoksisen elämän mahdollisuuksien ja päämäärien toteuttaminen on marginaalista. Kirkon askeesin toteuttaminen on vähäistä. Kirkon usko ja käytäntö toteutuu harvoin ortodoksien arkielämässä.

Kirkon pyhiä mysteerioita ei voi sisäistää ilman Kristuksessa toteutuvaa askeesia ja Kirkon jäsenet eivät voi elää todellista askeettista elämää ilman Kirkon pyhiä mysteerioita. Kirkon koko elämä kuvastaa tätä suurta Jumalan Mysteeriota.

Kristuksen syntyminen ihmiseksi julistaa, ettei Jumala ole unohtanut ihmistä eikä Hän ole kääntänyt ihmiselle selkäänsä. Jumalan Elämä on uudistavaa, sillä Hän on muuttanut tämän maailman langenneen ja kuolevaisen ajan pelastushistoriaksi.

Jumalan Elämän liturginen muistaminen tarkoittaa valmistautumista Kirkon pyhässä askeesissa Jumalan Valtakunnan vastaanottamiseen. Pyhien Isien opetuksissa ihmisen avautuminen Jumalan luomattomille energioille tarkoittaa vapautumista synnin ja kuoleman rappiosta. Ihminen ei elä silloin lihan, vaan Jumalan Pyhän Hengen mukaisesti.

Paikalleen pysähtynyt symbolismi

Kirkon varhaiskautena Eukaristiaan ei liitetty lainkaan Kristuksen elämän ja uhrin rituaalista vertauskuvallisuutta. Kirkon liturgia alettiin kuitenkin jo 300-luvulla ymmärtää vähemmän eskatologisesti. Sen sijaan korostettiin liturgian vertauskuvallista luonnetta. Liturgian eskatologinen merkitys hämärtyi. Kirkon aiemmasta eskatologisesta jumalanpalveluksesta tuli historiallinen.

Kirkon pelastushistorian yksittäistapahtumista kehittyi kultillisen muistelemisen kohteita ja niiden pelastushistoriallinen merkitys sidottiin jollakin tavoin inhimillisen historian ja elämän eri puoliin. Pyhä historia tuotiin maalliseen elämään ja suhteeseen sen kanssa, kristillisen pyhityksen ja tarkoituksen lähteeksi. Tämä selittää osaltaan Kristuksen maailmassa tapahtuneen elämän eri tapahtumille omistettujen juhlajaksojen nopean kehittymisen ja esimerkiksi eskatologisen Herran päivän niveltämisen viikon lepopäivään.

Pyhät toimitukset samaistettiin pikemmin Kristuksen elämän pelastustekoihin tai niiden uudelleen suorittamisena ikään kuin Jumalan Valtakunnan esimakuna. Allegorinen tulkinta merkitsi Kirkon liturgisen eskatologisen itseymmärryksen katkeamista. Jumalanpalvelus koettiin jo itsessään pyhäksi tapahtumaksi. Siksi Kirkon jäsenen askeesi jäi taka-alalle.

Konstantinopolin kukistumisen (1453) jälkeinen ortodoksiseen teologiaan pesiytynyt läntinen rationaalinen vaikutus hämärsi entisestään Eukaristian eskatologisen ja kosmisen todellisuuden kokemista. Niin sanotussa akateemisessa ortodoksisessa teologiassa jumalanpalvelus ja liturginen käytäntö erotettiin Kirkon dogmasta ja teologiasta. Liturgia kaventui kultillisiin luokituksiin. Luokittelu halvaannutti liturgian ja teologian elävän vuorovaikutuksen ja yhteyden. Paikalleen pysähtyneen jumalanpalveluksen symbolismi vääristää yhä ihmiset mieltämään jumalallisen liturgian yksipuolisesti Kristuksen elämää esittävinä kuvina tai tapahtumina. Kirkkokansa seuraa tuolloin papistoa ja kuoroa jumalanpalveluksessa kuin jotakin teatteriesitystä.

Kirkkokansa ei osallistu aktiivisesti liturgiaan, joten se ei vaikuta juurikaan heidän elämäänsä. Ortodoksit saattavat joskus piipahtaa kirkossa tuntematta toisiaan. Papisto työskentelee usein seurakunnissa omin päin ilman asiaan kuuluvaa piispan pastoraalista ohjausta. Sunnuntain liturginen kokoontuminen kirkkorakennukseen ei yhdisty papiston ja kirkkokansan arkipäivän elämään.

Ortodoksinen jumalanpalvelus on Kirkon teologian lähde

Ortodoksinen jumalanpalveluselämä on Kirkon teologian lähde. Kirkon teologia ei ole luonteeltaan mentaalista tai filosofista, vaan kokemuksellista. Sielullinen näkemyksellinen voima (kreik. teoretiki) ei ole ajattelemisessa, vaan mielessä (kreik. nous), joka muuttuu Jumalan todellisessa tuntemisessa Hänen luomattoman valkeuden näkemiseksi. Kaikki tämä liittyy sydämen puhdistumiseen synnin ja himojen liasta.

Ortodoksisen kasvatuksen luovuttamaton tehtävä on kasvattaa ihmissielu jo lapsena elämään kirkkoyhteisössä. Ortodoksisen kasvatuksen on oltava Kirkon elämää kehittävää ja oppimisen tulee perustua kirkolliseen tietämykseen ja eukaristisen ykseyden rakentamiseen. Ortodoksisen kirkon jäseneksi kasvetaan osallistumalla eukaristisen yhteisön elämään. Kirkon sakramentaalinen elämä voidaan sitä kautta laajentaa ortodoksisen perheen elämän rytmiksi. Tässä kaikessa tarvitaan papistoa ja maallikoita, jotka omalla ortodoksisella rakkauden esimerkillään johdattavat uusia jäseniä Kirkon elämään.

Myöhäismoderni orpous

Lapsen kasvatuksen päävastuu on vanhemmilla. Vanhempien mahdollisuudet tukea lasten kasvua voivat kuitenkin joutua koetukselle. Lasten ja nuorten terveen ja tasapainoisen kasvun ja kehityksen kannalta riskitekijöitä ovat muun muassa vanhempien mielenterveysongelmat ja lisääntynyt päihteiden käyttäminen. Toisaalta myös avioerojen yleistymistä voidaan pitää riskitekijänä: yksinhuoltajaperheiden lapset ovat määräänsä nähden yliedustettuina muun muassa lastensuojeluasiakkaiden ja erityisluokille siirrettyjen joukossa.

Ääritilanteissa lapsi joudutaan ottamaan heitteillejätön, lapsenhoidon laiminlyönnin, vanhempien päihteidenkäytön, vanhempien mielenterveysongelmien tai muun lapsen terveyden ja kehityksen vakavasti vaarantavan syyn vuoksi kiireellisesti huostaan. Näitä tapauksia selvitettäessä vanhemmat eivät välttämättä näe omassa toiminnassaan mitään väärää tai poikkeavaa.

Suomalaisessa karvatuskriisissä ei ole kuitenkaan kyse pelkästään vanhemmuudesta. Siinä on ainakin osin kysymys myös laajemmin eri kehitysyhteisöjen, ikäkausien ja ikäryhmien välisistä suhteista ja niiden muutoksista. Kaikki tämä kuvastuu myös paikalliskirkon arkeen.

Nykyaikana ihmisistä tulee helposti orpoja. Tämä niin sanottu myöhäismoderni orpous yhdistyy suomalaisessa yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä tapahtuneisiin perhe-elämän muutoksiin sekä yleisempään yhteiskunnallis-kulttuuriseen yksilöitymis- ja eriytymiskehitykseen. Nuoruudesta on tullut erityisesti kolmenkymmenen viime vuoden aikana kaikkien ikäkausien normi: kaikki lapsista vanhuksiin haluavat olla nuoria!

Aikamme ihmisen elämä sitoutuu maailmallisuuteen, globalisaatioon, monikulttuurisuuteen ja moniarvoisuuteen, jotka kaikki vähentävät osaltaan ortodoksisen uskon yhteiskunnallista merkitystä ja ihmisten yhteyttä paikalliseen eukaristiseen yhteisöön. Maailmallinen ihminen ei palvele Jumalaa eikä lähimmäistä.

Länsimäisten kristittyjen ja myös lukuisten niin sanottujen ortodoksien pahin ongelma on siinä, että he ovat uskonnollistaneet kristillisyyden ja haluavat muuttaa Kirkon uskonnoksi. He noudattavat elämässään itsekeskeistä ja maagista suhdetta Jumalaan ja torjuvat elämästään ortodoksisen rukouksen, askeesin ja diakonian. Nykyajan ihmisen yksinäisyys ei ole pelkästään elämässä epäonnistuneiden, elämän murjomien, arkojen ja hermostuneiden, vaan yhtä lailla myös yhteiskunnan valioyksilöiksi luokittelemien ihmisten osa.

Kristus määrittää ihmisyytemme

Ihmisten palvoma teknologia ei ole yhdistänyt maailmaa. Ihmisen elämä on muuttunut internetin varjomaailmassa entistäkin yksinäisemmäksi. Lukuisat ihmiset elävät elämänsä löytämättä itseään ja lähimmäistään. Maailmassa, jossa tietokone korvaa ihmisen työn ja psykologia uskonnon, ei tarvitse ihmetellä, että ihmissuhteet muodostuvat pakkomielteeksi.

Moniarvoisen yhteiskunnan arvottomuuden keskellä paikalliskirkon tulee hahmottaa jäsenissään ortodoksisen kirkon perinteen mukaisia kasvatustavoitteitaan. Ortodoksinen kirkko ei ole paikalleen jämähtänyt kulttikerho, vaan yhteisessä eukaristiassa palveleva Kristuksen Ruumis. Bysantin kirkon kasvatusnäkemys lähtee myönteisestä luottamuksesta siihen, että ihmiseen voidaan vaikuttaa kirkollisesti.

Pyhien Isien mukaan ihmisen osallistuminen Jumalan elämästä tekee ihmisestä Jumalan kuvan mukaisen olennon. Kristus on uskovan ihmisen alku- ja esikuva. Hän määrittää todellisen ihmisyyden. Tänä päivänä harvat ortodoksit tietävät, mikä yhteys evankeliumilla on arkiseen elämään. Paikalliskirkossa tarvitaan kipeästi Pyhien Isien elämänläheistä raamatullista opetusta.

Ortodoksisen elämän identiteetin vahvistaminen edellyttää Kirkon liturgisen ja eettisen perinnön tuntemista. Ortodoksisen uskon kasvattaminen sisältää ihmisen älyn, tunteet, sielun ja ruumiin. Se johtaa Kirkon jäsenen eukaristisessa yhteisössä sydämen sivistykseen ja iloon Kristuksessa. Ortodoksisen kristillisyyden erottaa muista kristillisen uskon ilmauksista vakaumus, jonka mukaan Jumala kutsuu ihmistä elämän muutokseen eli kasvamaan Pyhän Hengessä hengellisestä lapseudesta hengelliseen aikuisuuteen. Tämä kasvaminen sisältää Pyhien Isien opetuksen mukaisesti taistelun himoja vastaan.

Kirkon terapeuttisen teologian käytäntö rakentuu evankeliumin opetuksesta. Se merkitsee kutsua tarkastella kaikkea maailmassa Kristuksessa. Ortodoksinen kirkko on profeetallinen, karismaattinen ja eskatologinen yhteisö. Todellinen jumalanpalvelus jatkuu ortodoksisena todistamisena ja palvelemisena maailmassa. Kirkon opetus Kristuksen lihaksitulemisesta on ratkaisevan tärkeä ortodoksis-kristilliselle etiikalle. Pyhien Isien opetus jumaloitumisesta (kreik. teosis) viittaa ihmisen ruumiin ja sielun kirkastumiseen. Ihmisen psykosomaattinen ykseys heijastaa lihaksi tulleen Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon ykseyttä.

Usko, toivo ja rakkaus

Pyhät Isät näkevät luomakunnan uudistumisen tapahtuvan ei pelkästään Kristuksen lihaksitulemisen vaan myös Hänen ylösnousemuksensa kautta. Kristuksen ylösnousemus on uuden luomisen kulmakivi. Sen vuoksi ylösnousemuksen päivää eli sunnuntaita kutsutaan Kirkossa maailman uudelleen luomisen päiväksi tai luomakunnan kahdeksanneksi päiväksi.

Ihmisen hengellinen uudistuminen Kristuksessa uudistaa koko luomakunnan. Ihmisen suhteella luomakuntaan on kristologinen perusta ja soteriologinen ulottuvuus. Kirkon läsnäolo maailmassa merkitsee Jumalan läsnäoloa. Siksi aineellisen maailman kirkolliseksi tekeminen eli kirkastaminen merkitsee Kirkossa ihmisten osallistumista Jumalan kirkkaudesta.

Ortodoksisessa teologiassa ei vähätellä synnin ja pahuuden traagista luonnetta eikä unohdeta paholaisen toimintaa, mutta opetuksen ja kasvatuksen keskuksena on aina Kristuksen lopullinen voitto kaikista vastustavista voimista. Tämä voitto ei tapahdu maailman luonnollisten prosessien kautta, vaan Pyhän Hengen uudistavana ja kirkastavana voimana.

Ortodoksisen kirkon askeesilla on kaksi polttopistettä, jotka molemmat voimistavat luonteen kehittymistä. Ensimmäisen tarkoituksena on kehittää ihmisessä kristillisen luonteen myönteisiä piirteitä eli hyveitä. Toinen pyrkii välttämään syntejä ja vääriä valintoja. Kirkon Pyhät Isät ja Opettajat kutsuvat taistelua syntiä ja vääriä valintoja vastaan kohtuullisuudeksi (kreik. enkrateia). Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) opettaa:

”Ajatusten ja asioiden järkevä käyttäminen on kohtuullisuuden, armeliaisuuden ja tiedon tulosta, sen sijaan järjetön käyttäminen on seurausta hillittömyydestä, vihasta ja tietämättömyydestä”.

Kolmas ihmisen kristityn luonteen kehittämiskäytäntö liittyy hengelliseen tarkkaavaisuuteen ja herkkyyteen. Kirkon Pyhä Traditio opettaa, kuinka ihmisen tulee välttää elämässään äärimmäisyyksiä. Jos ihmisen kilvoitukseen ei liity hengellistä valppautta, hän eksyy helposti pois hyveen tieltä. Sydämeltään suoran ihmisen ajatus ei kallistu liikaan eikä vajaaseen, vaan pysyttelee niiden keskivälissä eli hyveessä.

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen kirjoittajat olivat suuresti kiinnostuneita ihmisen hyvästä luonteesta. Heidän saarnansa heijastavat erilaisia hyveitä. Hyveet merkitsevät Jumalan ja Kristuksen vapaata lahjaa ihmisille. Pyhä Gregorios Nyssalainen (k. 394) kirjoittaa, että Kristus syntyi ihmiseksi ”näkymättömän Jumalan kuvana” (Kol. 1:15) antaakseen ihmisille esikuvan todellisesta ihmisyydestä, jota ihmisten tuli seurata.

Pyhän Esipaimenen mukaan jokainen ihminen on oman elämänsä taidemaalari. Meitä kutsutaan käyttämään vapauttamme eli valitsemaan Kristus elämämme esikuvaksi. Jumalalliset hyveet ovat kirkkoisän mielestä ratkaiseva osa kristityn kasvamista. Hyveet ovat itsessään kuin maalauksia, jotka kuvaavat Kristuksen kaltaisuutta meissä. Hyveitä on monia, mutta on kolme erityishyvettä: usko, toivo ja rakkaus. Kirkon isät luettelevat lukuisia erilaisia hyveitä, kuten usko, toivo, rakkaus, rukous, nöyryys, ystävällisyys, kärsivällisyys, himottomuus, tyyneys ja myötämielisyys. Paheiden joukkoon kuuluvat katkeruus, viha, ylpeys, ilkeys, kunniahimo, ahneus ja itsekeskeisyys.

Askeettinen paasto ilmaisee Kirkon ilon ja toivon Jumalassa

Pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) mainitsee askeesin ja hyveiden tekoina valvomisen, paastoamisen, palavan katumuksen, kyyneleet, hengellisen murheen, lakkaamattoman rukouksen, kuoleman jatkuvan muistamisen ja ennen muuta hiljaisuuden ja nöyryyden. Askeettinen elämä perustuu paastoamiseen ja valvomiseen. Ortodoksinen paasto kasvattaa kilvoittelijassa Jumalan mielen mukaisen itsetarkkailun ja kärsivällisyyden hyveen. Jumalan pyhyyden edessä seisominen on ennen muuta uskon toimintaa.

Usko kasvattaa kilvoittelijassa luottamusta Jumalan armoon. Hengellinen itsetuntemus ja synnillisten ajatusten kitkeminen kasvattaa ihmisessä katumusta, hengellistä murhetta ja nöyryyttä. Katumus merkitsee samaa kuin kasteen armon uudistaminen. Kirkon elävän uskon mukainen askeettinen paasto antaa puolestaan kilvoittelijalle mahdollisuuden osallistua Kristuksen voittoon kuolemasta ja synnistä. Askeettinen paasto on myönteistä. Se ilmaisee ortodoksisen kirkon toivoa ja iloa Jumalassa, vahvistaa ruumiin ja kaiken aineellisen hengellistä merkitystä. Ortodoksisen kirkon hengellinen askeesi kattaa ihmiselämässä kaiken. Askeesin hyveet ovat psalminkirjoittajan mukaan viheriöivä niitty ja virvoittava vesi (Ps. 23:2).

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja pitää askeesia olennaisena langenneen ihmisyyden voittamisessa. Askeesin ensisijainen esikuva on Kristuksen taistelussa saatanan kanssa. Sielun vihollinen ei kiusannut Kristusta pelkästään autiomaassa, vaan myös fariseusten ja kirjanoppineiden kautta. Ihmisellä on Kristuksessa mahdollisuus muuttua Jumalan kirkkauden kaltaiseksi, ”kirkkaudesta kirkkauteen” (2. Kor. 3:18). Kuitenkin Jumalan valkeuden ja totuuden valitseminen vaatii ihmiseltä vihkiytymistä jatkuvaan sisäiseen taisteluun demonisia kiusauksia ja omia itsekkäitä pyrkimyksiä vastaan. Sen vuoksi askeesi on olennaista ihmisen kasvaessa pelastukseen.

Kristus on ortodoksisen elämän esikuva.

”Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille” (Joh. 13:15).

Kukin meistä on ihmispersoona siinä määrin, kun hän luo rakkaudessa suhteen Jumalaan ja lähimmäisiin. Hengellinen kasvaminen edellyttää hyvän tekemistä ja itsekkyydestä luopumista. Ortodoksinen elämä liittyy läheisesti Kirkon terapeuttisen teologiaan. Pyhä Liturgia ja Kirkon rukouksesta kasvava pastoraalinen palveluvirka merkitsevät rukouksellista ja ylistävää palvelemista. Ortodoksinen teologia ei ole pelkästään puhetta Jumalasta, vaan se on ennen kaikkea Jumalan kanssa elämistä ja yhdistymistä Hänen kanssaan.

Eukaristia tuomitsee kuluttamisen ilman jakamisen iloa

Pelastus on ihmisen askeettinen matka lankeemuksesta kirkastumiseen, synnin ja himojen aiheuttamasta rappiosta ja kuolemasta elämään. Se on eukaristinen pääsiäisjuhla. Eukaristinen käsitys elämästä ihmisen vapaana uhrina, joka kannetaan rakkaudessa Jumalalle ja lähimmäiselle, on Kirkon kaiken hengellisen taistelun, askeesin ja diakoniatyön liikkeelle paneva voima.

Eukaristia paljastaa vääräksi ja epäoikeudenmukaiseksi elämäntavan, joka toteuttaa ihmiselämässä aineellista hyvinvointia ja unohtaa lähimmäisen. Eukaristia tuomitsee kuluttamisen ilman jakamisen iloa. Se tuomitsee kaikenlaisen lähimmäisen riistämisen, koska vain jumalallinen oikeudenmukaisuus, rauha ja rakkaus tekevät mahdollisiksi ihmisten väliset oikeudenmukaiset suhteet.

Ortodoksisen terapeuttisen teologian opetus ihmisen hengellisestä kehittymisestä ja hoitavasta suhteesta lähimmäiseen on erityisen tärkeää omana aikanamme. Ortodoksinen psykoterapia julistaa hengellisen elämän sisällön merkitystä kulutusyhteiskunnan yksioikoisen ja julman materialismin keskellä. Pyhä Ehtoollinen määrittää uuden ihmisyyden eetoksen Kristuksessa. Työ, perhe, talous- ja kulttuurielämä, taide, teknologia ja politiikka on kututtu tulemaan osaksi ihmisen eukaristista suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin. Pyhä Eukaristia ilmaisee Kirkon elämää ja eetosta.

Ortodoksinen kirkko on ateria

Me elämme pirstoutunutta aikaa. Ihmiset eroavat toisistaan syntyperältään, yhteiskuntaluokaltaan, kansallisuudeltaan, rodultaan ja kulttuuriltaan. Niin sanotussa moniarvoisessa länsimaisessa yhteiskunnassa ortodoksisen kirkon ajaton eettinen opetus hukkuu ulkoisten asioiden pinnalliseen mieltämiseen. Monet ortodoksisen kirkon muodolliset jäsenet torjuvat ja hylkäävät Kirkon eukaristisena ateriana.

Ortodoksista kirkkoa ei ole tarkoitettu byrokraattisesti johdetuksi laitokseksi virastoineen, rakennuksineen tai organisaatioineen. Ortodoksinen kirkko on ateria. Eukaristinen syöminen ja juominen ovat edellytyksiä ortodoksisen kristityn kirkolliselle elämälle, hänen tavalleen jakaa elämä Jumalan kanssa. Eukaristinen ateria merkitsee yhteyden jakamista Jumalan ja lähimmäisten kanssa. Eukaristia ilmaisee Jumalan armon lahjan mukaisen mahdollisuuden uuteen elämään.

Eukaristia antaa uskoville mahdollisuuden yhteisölliseen katumukseen ja muutokseen. Se merkitsee yksilön ja yhteisön kapinallisen ja itseriittoisen elämän hylkäämistä Kirkon hengen mukaisessa askeesissa. Nykyajan ihmiset hylkäävät askeettisen kurinalaisuuden. He julistavat äänekkäästi helppoa elämää ja elämän nautintoja. Ortodokseina meidän tulee osallistua Kristuksen Ristin salaisuudesta Kirkon sakramentaalisessa ja askeettisessa elämässä. Meidän tulee ristiinnaulita elämässämme kaikki langenneen maailmannäkyvät asiat, että voisimme luopua synnistä ja himoista.

Kristuksen kärsimys ja Risti eivät ole tarkoitettu ihmiskeskeiseksi sentimentaaliseksi ajatukseksi, vaan Kirkon jäsenen askeettiseksi matkaksi Kirkon hengen mukaiseen uudistumiseen, kirkastumiseen ja jumaloitumiseen. Ortodoksinen kirkko on eukaristisen kasvamisen yhteisö. Ortodoksisen terapeuttisen elämän mukainen usko merkitsee ihmisen elämässä kaiken kattavaa katumusta.

Rakkaus, lähimmäisen huomioon ottaminen ja jumalallisen elämän ymmärrys ovat sellaisia ominaisuuksia, jotka kehittyvät vain jos niitä harjoitetaan askeesissa; niitä ei voi kuluttaa, ostaa eikä omistaa kuten omistamisen kohteita, niitä voi vain harjoittaa, harjoitella ja uskaltaa tehdä. Ortodoksinen askeesi on elämäntapa, joka on läsnä ihmisen arkisessa elämässä. Kirkon hengellinen askeesi merkitsee uskovan väsymätöntä taistelua yksilön ja yhteisön itsekkäitä hankkeita vastaan.

Bysantin kirkon liturgisuus on hoitavaa yhteisöllistä, lähimmäistä rakastavaa kasvamista ja kasvattamista. Kirkon liturgia julistaa langenneessa maailmassa, ettei ketään ihmistä jätetä yksin. Se tarkoittaa luopumista henkilökohtaisista eduista ja hyvinvoinnista ja merkitsee kasvojen kääntämistä köyhien, sorrettujen ja kärsivien lähimmäisten puoleen.

Ihmiset vapautuvat pahojen henkien harhaan johtavasta ja alistavasta vallasta jakamalla Kirkon yhteisessä rukouksessa ja diakoniassa Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden. Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa jokaista ihmistä niin kuin itseään, vaikka kärsiikin niiden ihmisten himoista, jotka eivät ole puhdistuneet.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Boojamra, John L., 1996, The Goal of Church Education. – Word 40 (7). New York.
• Breck, John, 1998, The Sacred Gift of Life. Orthodox Christianity and Bioethics. Crestwood.
• Gregorios Nyssalainen, pyhä, 1967, Saint Gregory of Nyssa: Ascetical Works. Fathers of the Church 58. Translated by Virginia Callahan Woods. Washington D.C: Catholic University of America Press.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1995, Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. – Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja. Ortodoksisen teologian laitoksen jul-kaisuja. Joensuun yliopisto. Joensuu.
  • 2006, Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeutti-sesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
  • 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänme-non haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
  • 2016, Ortodoksista psykoterapiaa. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti, 1998, Kirkko luovana yhteisönä. Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
• Harakas, Stanley S., 1983, Toward Transfigured Life. The Theoria of Eastern Orthodox Ethics. Brookline.
• Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy, the Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 1998, The mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Keselopoulos, Anestis G., 2001, Man and the Environment. A Study of St Symeon the New Theologi-an. Crestwood.
• Lämsä, Anna-Liisa, 2009, Yhteiskunnan muutos ja elämän riskit. Mun on paha olla. Näkökulmia lasten ja nuorten psyykkiseen hyvinvointiin. Toim. Anna-Liisa Lämsä. PS-kustannus. Juva.
• Mantzaridis, Georgios I., 1973, Catholicity and Mission. A response to T. Dobzhansky and D. Sahas. – St. Vladimir’s Theological Quarterly. Vol. 17. 1973. Nos 1:2. Crestwood.
• Schmemann, Alexander
  • 1983, Liturgy and Life: Christian Development through Liturgical Experi-ence. Syosset, New York.
  • 1988, The Eucharist. Sacrament of the Kingdom. Crestwood.
• Simeon Uusteologi, pyhittäjä, 1997, St. Symeon the New Theologian. On the Mystical Life: Life:The Ethi-cal Discourses. Vol. 3: Times and Theology. Crestwood.