Saaren nainen (kirja)

Kirjan kansi

Raili K. Miettinen: Saaren nainen

ISBN 978-952-7344-55-2

Julkaisija ja kustantaja: Kirjokansi Oy
( osta: https://kirjokansi.omaverkkokauppa.fi/epages/kirjokansi.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/2015021935/Products/149)

Julkaisuajankohta: 2021

Sivumäärä: 160 sivua

Koko: 210 mm x 150 mm

Sidos: liimasidottu / pehmytkantinen

Saaren nainen – tai ainakin niin luulin – otti yhteyttä. Oli kuullut yhteiseltä tutultamme, että esittelemme kirjoja sivuillamme. Kerron, että kyllä ja mieluusti, jos kirja jotenkin sivuaa ortodoksisuutta. Saaren nainen sanoin sen tekevän niin ja tuo yhteinen tuttukin – ihan pappismiehiä – oli tarkistanut ortodoksiset osuudet kirjasta. ”No hyvä – laita sitten kirja tulemaan, luen sen ja katsotaan sitten”.

Kirja tuli postissa luin esittelyn ja silmäilin kirjaa sieltä täältä. Ei ensi silmäyksellä vaikuttanut olevan oikein ortodoksinen. Mutta aloitettuani lukemisen ja melkein jo luovutettuani ortodoksisuuden osalta, kirjan puolivälissä, Saaren nainen lähtikin käymään Valamossa.

Matelen raskaan reppuni kanssa Valamon kuuluisaa kuusikujaa kohti jouluani. Sää on leuto ja lumi kosteaa, kuusten oksat roikkuvat tummanvihreinä, lähes mustina pääni yllä kuin siunaten. Tunnen suussa lapsuuden purukumin maun. Kun koulupolulla silmään sattui keltainen juova puun kyljessä, piti pysähtyä rapsuttamaan siitä nyttönen sormien väliin, muotoilla se palloksi ja suuhun. Paakku piti painaa kielellä kitalakeen, ettei vahva maku yllä herkimpiin makunystyröihin, eikä pihka tartu hampaisiin, mistä taas mielleyhtymä kaameaan hammaslääkärin vastaanottotilaan, poran huutoon ja tyhmään kiiltokuvaan. Siirrän nopeasti ajatukset tähän päivään, tähän jouluun, tähän tilaan. Ryhdyn vastaanottamaan pyhyyttä.
Illalla hämärässä kirkossa kohtaan luostarin asukkaiden lisäksi muutaman muunkin huivimummon. Ostamme ohuet tuohuksemme hiljaisuudessa, kuitenkin lempeästi yhdessä. Eteisestä pääikonille on sen verran matkaa, että saan muutaman askeleen pituisen kokemuksen taivaan tiestä. Ensimmäinen tuohus pääsee paikalleen, ikoni saa suudelman. Ajatus ei ole vielä rukouksessa, täytyy keskittyä nyt, komennan itseäni. Vielä tuherran konevitsalaisen edessä niin, että saan sormilleni polttavaa vahaa kuin näpäytyksenä, että keskity, hyvä ihminen, nyt. Konevitsalaiselta en osaa pyytää muuta kuin, että kaikki menisi hyvin, noin yleisesti ottaen. Olen vielä liikaa luostarin ulkopuolella, jäällä, kaupungissa, linja-autossa, repun paino harteillani, mutta kyllä tämä tästä. Me, muutama huivipää, mahdumme penkille odottamaan merkkiä ja kun alttarin ovet avautuvat, nousemme seisomaan. Määrittelen paikkani naisten ryppään laitamille näköetäisyydelle alttarista. Sitä ovea täytyy tuijottaa kuin ainakin taivaan porttia. Sehän se on päämäärä tässä.

Vaikutti ensialkuun kovinkin sellaiselta uusortodoksiselta kirjalta, jossa ihminen – nyt tämä Saaren nainen – luopuu vanhasta uskostaan, körttiläisyydestä ja siirtyy uuteen – ortodoksiseen uskoon. Ja huomaa, että tämä ortodoksisuus ei olekaan ihan sellainen tavanomainen, monotoninen usko, vaan sillä on varsin monet ja moniulotteiset kasvot.

Onko muuten eri tapoja olla ortodoksi. Kirkon kannalta ehkä ei, mutta käytännössä kyllä näkee sen tuhat ja yksi variaatiota. Täällä Itä-Suomessa asiaan liittyy vahva karjalainen etnisyys. Kun kipuilin aikoinaan hyvinkin paljon uskon kanssa, sanoi ortodoksikummini viisaasti, että elämä on armon aikaa. Tarkoitti, että aikaa uskolle on koko elämä. Totta on, että tämä kaunis uskonto on tullut maahamme karjalaisten mukana. Toki tsaarin aikana sitä on näkynyt, mutta kyllä itsenäisyyden alkuajan kiihkokansallismieliset luterilaiset saivat paljon karsittua ryssänkirkon piirteitä Suomesta, ampuivat jopa suomalaisen uskonnonopettajan ja ortodoksisen lähetystyöntekijän Johannes Karhapään, Nyt on Johannes julistettu pyhäksi nimellä Johannes Sonkajanrantalainen. Minua kyllä ihmetyttää, että hänellä on ikonissaan rusetti kaulassa. Varmaan on ihan kanoninen ratkaisu.

Silti – kuten kai elämässä yleensä – kaiken uuden viehätys muuttuu jonkun ajan kuluttua erilaisiksi joko suureksi rakkaudeksi tai laimeammiksi tunteiksi kun siihen tutustuu lähemmin.

Silloin tämä ortodoksisuus oli ihan kivaa, kun aloin sitä tutkimaan ja käymään Valamossa. Sellaista uutta ja ihmeellistä. Aijai miten harras sitä oli niiden suurten pyhien kuvien alla. Mutta olenko ikinä ollut niin yksin kuin silloin. Ei niin mistään tullut vastakaikua. Eipä silti, en sitä juuri hakenutkaan. Korsunilainenkin osasi olla hiljaa. Pitäisi päästä tästä minä-ortodoksisuudesta ja ryhtyä oikeasti tekemään niitä hyviä tekoja. Tähänkö taas juutun. Ja tätä kun valitan rippi-isälle, hän sanoo, että kyllä elämästä saa nauttiakin. Varmaan haluaa vapauttaa eläkeläispäivien viettoon. Mutta ei riitä minulle. Vaikka kuinka yritän nauttia, tuo hyvän tekemättömyys kaivaa ja kaivaa. Enkö pääse siitä pakoon edes täällä saaressa. Mitään tekemättömyys vaan ruokkii ajatusta, että jotain pitäisi tehdä. Enkä minä tee muuta kuin mätän näppäimistö lapiona pilveen joutavaa sepustusta. Onhan se lähempänä Jumalaa, kun pilvessä. Pilvipalvelua tämä on, ei jumalan palvelua, vaikka suunta on kutakuinkin sama.

Ja lopulta, kun sitä tuntee entistä enemmän, se alkaa jo vaikuttaa melkein globaalilta, mutta samalla ihanasti kaiken inhimillisen elämänalueen kattavalta ja mahdollisuudelta osallistua yhteiseen rukoukseen.

Vaihdoit sitten kirkkoa. Joiltakin se käy noin vaan lennosta. Hyvä, jos löydät tukea sieltä, vaikka et sinä sitä kai tarvitse sillä tavalla kuin minä. Luterilaiset varmaan tarjoaa modernimman ja vapaamman alustan naispappeineen. Körttiläisyys yhteiskunnalliselta kannalta on kyllä ihan hyvä suuntaus. Hehän hyväksyvät ihan kaiken. Jos minä hakisin kirkolta yhteisyyttä, olisin varmasti körtti, mutta minun jumalkaipuutani palvelee paremmin tuo jäykkä ortodoksisuus, sen jumalanpalveluselämän vahvuus ja samankaltaisuus aina ja kaikkialla. Menit sitten kirkkoon Kreikassa, Virossa tai Leppävirralla, kaava on sama ja tiedät, mitä siinä tapahtuu. Vähitellen minunkin seisominen on muuttunut tietoiseksi osallistumiseksi yhteiseen rukoukseen. Enää ei tarvitse kiinnittää huomiota ulkoisiin seikkoihin kuten ristinmerkin tekemiseen, polvistumiseen, liikahteluun.

Kirjoittaja

Raili K. Miettinen (s. 1953) on Iisalmessa syntynyt, Leppävirran Oravikoskella asuva kirjallisuusterapeutti ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Hänellä on pitkä ja monipuolinen työkokemus sekä julkisen että yksityisen terveydenhuollon tehtävistä. Hän on toiminut alansa opetustehtävissä sekä luovan kirjoittamisen ja kirjallisuusryhmien ohjaajana. Kolmen ammatillisen tutkinnon lisäksi Miettinen on opiskellut luovaa kirjoittamista ja kirjallisuutta Jyväskylän Avoimessa yliopistossa, Valamon kansanopistossa ja Oriveden Opistossa.
Miettisen esikoisteos psykologinen jännitysromaani Yönsisar (Kirjokansi Kustannus) ilmestyi 2017.

Kirjan teksti kulkee – kun siihen sitten paneutuu – mielenkiintoisesti samalla ortodoksisen kirkkovuoden mukana paastoista juhliin. Kirkollinen paastoaminen on Saaren naiselle uutta, mutta tulee vähitellen tutummaksi ja saa pikku hiljaa uusia ulottuvuuksia. Paastoamisen ja kilvoittelun – on se sitten oman elämän kilvoittelua tai kipuilua ja kilvoittelua muiden ihmisten elämänkohtaloiden kanssa - niiden kautta avautuu uusia näkymiä. Pääsiäisen odottaminen ja odottamisen mukana tulevien valmistussunnuntaiden ja niiden tekstien ja pyhien kautta joitain asioita selviää uudella tavalla, ehkä jopa paremmin, myös ystävyyssuhteissa ja omassa eletyssä elämässäkin. Omassa elämänhistoriassa tehdyt ratkaisut avautuvat ehkä uudella tavalla. Ja pääsiäinen voikin sitten olla – vaikka sitä sitten pitikin odottaa vuosia – jotain sellaista, jota ei ollut edes osannut odottaa.

Hannu Pyykkönen
23.12.2021

Kirjan takakannen teksti:
Nainen ostaa saaresta vanhan talon kaivatuksi kodiksi itselleen. Kaupunkielämä jää taakse, sinne ei ole mitään kaipuuta. Nähty ja koettu on se kaikki.
Saari edellyttää naiselta uuden tavan elää ja olla. Läsnä on luonto henkineen. Nainen asettuu talokseen ja kodikseen. Asettumista uuteen vahvistaa usko, omanlaisensa, henkilökohtainen.
Muu maailma ja entinen elämä saapuvat sähköpostitse saareen. Naisen läheinen ystävätär Rebekka purkaa petetyksi tulemisen tuntojaan. Sukeutuu kirjeenvaihto, jossa on läsnä ihmisen elämä kaikkinensa.
Nainen on saaressa ja saari on naisessa.
Ja saaren naisella on yksi suuri Tehtävä - kirjoittaa tämä kirja.