Totuus Ukrainan kirkollisten kysymysten takana (kolumni)
Ortodoksi.netista
Tämän kolumnin on alkuaan kirjoittanut kreikaksi nykyään Yhdysvalloissa asuva ukrainalainen, Moskovan patriarkaattiin (ainakin aiemmin) kuuluneen kirkon arkkimandriitta, Kiril Hovorun (Cyril Hovorun / Кирило Говорун), joka toimii tai on toiminut opiskelijana/tutkijana tai erilaisissa akateemisissa tehtävissä mm. Loyola Marymout yliopistossa Los Angelesissa, Huffingtonin ekumeenisessa instituutissa sekä Münsterin yliopistossa sekä Ruotsissa Pyhän Ignatiuksen teologisessa akatemiassa ja Tukholman teologisessa koulussa. Hän on julkaissut lukuisia teologisia teoksia, ja hän on suosittu luennoitsija ympäri maailman. Isä Kirill on vieraillut luennoimassa myös Suomessa. Hän on suorittanut tutkinnot Kiovan teologisessa seminaarissa ja akatemiassa, Ateenan National and Kapodistrian Universityssa ja väitellyt teologian tohtoriksi Durhamin yliopistossa 2004. Aikanaan ennen akateemista uraa hän toimi mm. nykyisen Moskovan patriarkka (silloisen Smolenskin metropoliitta) Kirillin sihteeristössä ja Ukrainan kirkon ulkosuhteiden osaston (the Department of External relations of the Ukrainian Orthodox Church) päällikkönä sekä Moskovan patriarkaatin koulutuksesta vastaavan yksikön ensimmäisenä varapuheenjohtajana (the first deputy chairman of the Educational Committee of the Moscow Patriarchate), jossa tehtävässään hän vastasi Venäjän ortodoksisen kirkon teologisen koulutuksen järjestelmän uudistamisesta. Hän pääalojaan akateemisessa tutkimuksessa ovat varhaiset kristilliset traditiot, ekklesiologia ja yleinen (julkinen) teologia (early Christian traditions, ecclesiology, and public theology).
Sairaus, joka vaivasi Ukrainan ortodoksista kirkkoa oli jatkunut jo vuosia. Skismassa olivat miljoonat uskovat jääneet kirkollisen yhteyden ulkopuolelle melkein kolme vuosikymmentä. Emme puhu enää yhdestä eksyneestä lampaasta, vaan kokonaisesta laumasta. Minulla oli paljon mahdollisuuksia solmia henkilökohtaisia siteitä niiden kanssa, joita kutsutaan ”skismaattisiksi”. He ovat hyviä Kristittyjä, jotka palavasti rukoilevat ja innokkaasti käyvät kirkossa. En huomannut fanaattisuutta tai kansallismielisyyttä, ainakaan enempää kuin löytyy jokaisessa ortodoksisessa kansassa. Kyllä, he rakastavat isänmaataan, mutta vielä enemmän he rakastavat Pyhää Kirkkoa, joka oli vuosiksi heidät unohtanut.
Ja lopulta tuli ratkaisu. Sitä tosin odotettiin Moskovasta tai kanonisesta ortodoksisesta Kirkosta Ukrainassa. Kuitenkin nämä mitä ilmeisimmin etsivät tekosyitä, miksi eivät ottaisi vastaan ”skismaatikkoja”, kuin syitä ottaa heidät avosylin vastaan. Mitä enemmän tarkkailin tätä käyttäytymistä, sitä enemmän se muistutti minusta vanhemman veljen taktiikkaa tunnetussa Jeesuksen vertauksessa. Tämä teki kaiken mahdollisen, jotta nuorempi veli ei palaisi perheeseen. Ekumeeninen patriarkaatti kuitenkin toimi kuin huolehtiva isä, joka ei etsinyt tekosyitä, vaan mahdollisuuksia tuoda takaisin miljoonia kadonneita lampaita Äitikirkon syliin.
Ukrainan kirkollisen kysymyksen tarkastelussa täytyy mennä sata vuotta taaksepäin. Se alkoi kansannousuna yhtä imperiumia, autokratoriaa, vastaan. Se muistutti paljon erästä toista kansannousua, vapautta rakastavien kreikkalaisten kansannousua, kun he toiset sata vuotta aikaisemmin halusivat irtautua yhdestä toisesta autokratoriasta, jotta voisivat elää kansana. Ukrainalaiset kuitenkin olivat vähemmän onnekkaita, sillä pian heidät liitettiin imperiumiin, joka pakotti ateismiin ja vainosi heidän uskontoaan. He maksoivat kapinoinnistaan kalliisti.
Miljoonat ukrainalaiset menettivät elämänsä suuressa nälänhädässä, jonka Stalin tarkoituksella aiheutti, vankileireillä ja sodassa natsismia vastaan. Tämänkin imperiumin eli siis Neuvostoliiton romahdettua, yrittivät ukrainalaiset taas saada omaa Kirkkoa. Kuitenkaan uusi Venäjä, joka myös itse yritti ottaa etäisyyttä Neuvostoliitosta, ei alkuun antanut paljoa aihetta pelkoon tai syytä siihen, että Venäjän kirkosta, joka alkuun osoitti jonkinlaista ymmärtämystä ukrainalaisten kansallisia tunteita kohtaan, pitäisi erota.
Tilanne kuitenkin muuttui, kun Venäjä alkoi yhä enemmän muistuttaa Neuvostoliittoa. Se muutos saavutti huippunsa vuonna 2014. Silloin Moskova otti itselleen Krimin niemimaan ja aloitti sodan Ukrainan itäisissä osissa. Nämä historialliset tapahtumat ovat samoja kuin Kreikan tai Kyproksen olosuhteet tasan 40 vuotta aikaisemmin. Diktatuurin romahdettua ja hallinnon muututtua, vahva naapuri koillisesta käytti hyväkseen tilannetta ja miehitti alueen. Verta vuoti ja ihmisiä hävisi. Ero Krimin ja Kyproksen miehitettyjen alueiden välillä on vain se, että väkivaltainen naapuri tällä kertaa on samanuskoinen, uskonveli. Ja hän vieläpä käytti hyväksi Kirkkoa miehityksen välineenä.
Tämän seurauksena suurin osa ukrainalaisista ymmärsi, että autokefalinen Kirkko ei enää ole vain yksi vaihtoehdoista, vaan että se on tarpeellinen kansan selviytymiselle. Tästä syystä Ukrainan autokefaliakysymys kehittyi puhtaasti kirkollisesta teemasta poliittiseksi. Se pysyy kuitenkin edelleen lähinnä kirkollisena ja pastoraalisena asiana. Sanoisin jopa, että siitä tuli pastoraalisempi kuin mitä se oli ennen sotaa. Tämä siksi, koska nyt miljooniin muihin, jotka pysyivät skismassa, liittyi niitä, jotka eivät enää halua pysyä Venäjän Kirkossa. Kirkossa, joka heidän mukaansa oikeuttaa tai vielä pahempaa, siunaa sodan heidän maataan vastaan, mutta joilla ei aikaisemmin ollut muuta mahdollisuutta kuin kuulua Venäjän Kirkkoon, koska se oli ainut kanoninen Kirkko Ukrainassa. Seurauksena kaikesta tästä kaikesta oli ollut, että tuhannet olivat liittyneet skismaattisiin, toiset tuhannet uniaatteihin ja monet olivat jättäneet Kirkon kokonaan.
Tästä seurasi pastoraalinen ongelma, joka huusi apua. Tätä avunhuutoa kuitenkaan ei kuunnelleet Moskovan patriarkka eikä Kiovan metropoliitta Onufrios. Mutta sen kuuli patriarkka Barhtolomeos. Hän toimi kuin hyvä isä vertauksessa tuhlaajapojasta. Vanhemman pojan vastareaktio oli kuitenkin jyrkän torjuva. Sen sijaan, että olisi osoittanut ymmärtämystä ja kiitollisuutta, alkoi hän syyttää (βρίζει) ja uhata. Se retoriikka, jota viime aikoina on kuultu, ei ole kristillistä eikä sivistyneelle ihmiselle sopivaa.
Se on retoriikkaa, jota monet tänä päivänä kutsuisivat vaihtoehtoiseksi totuudeksi (μετά - αλήθεια). Ajaudumme siihen, kun meitä ei enää kiinnosta, jos se, mitä puhutaan ei vastaa enää todellisuutta, kun emme enää välitä, mitkä oikeasti ovat ne motiivit, ajatukset tai aikomukset sillä puolella, josta emme pidä. Jos lähdemme liikkeelle siitä, mitä me haluamme kuulla, emmekä siitä, mikä on totta, silloin usein tapahtuu, että siirrämme omat motiivimme henkilöihin tai instituutioihin, jotka haluamme alistaa. Ukrainassa kohtasimme venäläisen version vaihtoehtoisesta totuudesta jo vuonna 2014. Mutta jotenkin opimme ymmärtämään ja erottelemaan, missä päättyy totuus ja alkaa vaihtoehtoinen totuus.
Samoin näemme kuinka järjettömän suuri aalto muunneltua totuutta löi yli Ekumeenisen patriarkaatin, jota alettiin syyttää omien lakien rikkomuksista. Vieraitten alueitten ottamisesta syyttävät ne, jotka väittävät, että Krimi on venäläinen. Ekumeenisen patriarkaatin paavillisuudesta (papismi) puhuvat ne, jotka ovat rakentaneet yksinvaltiuden omaan kirkkoonsa. Konstantinopolin ylpeämielisyydestä puhuvat ne, joiden oma järjetön ylimielisyys on skandaali koko maailmalle. Rappiosta puhuvat ne, jotka ovat rappioittaneet luostareita, hiippakuntia ja kokonaisia kirkkoja. Tämän päivän maailmassa tätä kutsutaan vaihtoehtoiseksi totuudeksi. Mutta me kristityt tiedämme, että kysymys on ei-totuudesta (μη-αλήθεια), siis valheesta. Tiedämme myös, että valheella ei kukaan voi voittaa, voi vain tulla voitetuksi.
(vapaasti suomennettu arkkimandriitta Kirill Hovoruinin tekstistä)