Toiminnot

Ukrainalaiset keskuudessamme

Ortodoksi.netista

Ukrainan sota on kadonnut otsikoista – pakolaiset eivät ole kadonneet

Sofian katedraali Kiovassa
(kuva: Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)

Ukrainan sota ei ole kadonnut uutisista. Mutta se ei enää hallitse niitä samalla tavalla kuin keväällä 2022. Uudet kriisit, uudet sodat ja uudet poliittiset kiistat ovat vallanneet etusivut. Samaan aikaan ne ihmiset, jotka joutuivat lähtemään kodeistaan yli neljä vuotta sitten, eivät ole kadonneet mihinkään.

Tästä muistutti syyskuun alussa Amerikan ortodoksinen kirkko OCA käynnistäessään yhdessä International Orthodox Christian Charities -järjestön (IOCC) kanssa uuden tukihankkeen Ukrainasta Puolaan paenneille. Puolassa elää edelleen yli miljoona ukrainalaista pakolaista, suuri osa heistä naisia, lapsia ja ikääntyneitä. OCA totesi suoraan, että vaikka maailman huomio on siirtynyt muualle, heidän epävarmuutensa ja avuntarpeensa eivät ole päättyneet.

Suomesta katsottuna viesti tuntuu tutulta. Tännekin tuli sodan alettua kymmeniätuhansia ukrainalaisia. Aluksi puhuttiin vastaanottokeskuksista, majoituksesta, vaatekeräyksistä, kuljetuksista ja ensimmäisistä Suomeen saapuneista perheistä. Nyt moni Ukrainasta tullut käy täällä töissä, lapset koulua, nuoret opiskelevat ja perheet yrittävät rakentaa elämää, jonka väliaikaisuuden rajaa kukaan ei enää oikein osaa määritellä.

Kun vieras ei enää olekaan vieras

Ensimmäisenä sotavuonna oli helppo nähdä ukrainalainen pakolaisena. Nyt asetelma on toisenlainen.

Hän saattaa olla työkaveri, naapuri, lapsen luokkatoverin äiti, kaupan työntekijä – tai se ihminen, joka seisoo sunnuntaina vieressä liturgiassa.

Suomen ortodoksiselle kirkolle tämä muutos on ollut erityisen konkreettinen. Ukrainasta tulleiden joukossa on paljon ortodokseja, ja seurakunnissa on jouduttu nopeasti pohtimaan asioita, joihin suomalaisessa ortodoksisuudessa ei aikaisemmin ollut varauduttu tässä mittakaavassa: millä kielellä palvellaan, miten uusi tulija löytää seurakuntaan, miten Suomen kirkon käytännöt selitetään ja miten ukrainalainen voi vähitellen tulla osaksi suomalaista paikalliskirkkoa.

Näihin tarpeisiin Suomen ortodoksinen kirkko ja Filantropia ry käynnistivät vuonna 2024 nelivuotisen Yhdessä kirkossa -hankkeen. Sen tarkoituksena ei ole vain järjestää ukrainankielisiä palveluksia, vaan tukea sotaa paenneiden kotoutumista sekä suomalaiseen yhteiskuntaan että Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Työhön kuuluu ukrainankielistä viestintää, seurakuntavierailuja, hengellistä työtä, koulutusta sekä ukrainalaisten pappien vierailuja Suomessa.

Hätäapu oli vasta ensimmäinen vaihe

Sodan alussa tarvittiin ennen kaikkea välitöntä apua. OCA kertoo keränneensä vuonna 2022 yli 720 000 dollaria Puolan ortodoksisen kirkon ELEOS-järjestölle. Rahalla autettiin maahan saapuvia ukrainalaisia saamaan suojaa ja muuta kiireellistä tukea. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, avun luonne on muuttunut. Tarvitaan vähemmän ensimmäisen yön majoitusta ja enemmän tukea siihen, miten ihminen rakentaa elämänsä uudelleen vieraassa maassa.

Sama muutos näkyy Suomessa. Ensimmäisinä kuukausina kysymys saattoi olla siitä, mistä saadaan talvitakki, asunto tai lastenvaunut. Nyt ongelmat ovat usein vaikeampia ja hitaampia ratkaista. Miten oppia suomea? Mistä löytyy työ? Miten lapsi löytää paikkansa koulussa? Miten ikääntynyt ihminen pärjää maassa, jonka kieltä hän ei osaa? Mitä tehdään, kun mies, veli tai poika on edelleen Ukrainassa – tai ei enää koskaan palaa?

Ja sitten on kysymys, johon kukaan ei vieläkään osaa varmasti vastata: olenko Suomessa väliaikaisesti vai onko tästä tullut kotini?

Maahanmuuttoviraston ajankohtaiset päätökset kertovat omalla kuivalla hallinnollisella kielellään siitä, kuinka pitkäksi ”tilapäinen” tilanne on jo muodostunut. Ukrainasta sotaa paenneiden tilapäistä suojelua on jatkettu Suomessa tietyin ehdoin maaliskuuhun 2028 saakka.

Myös suomalaisen ortodoksisuuden on täytynyt muuttua

Ukrainalaisten saapuminen on haastanut myös Suomen ortodoksista kirkkoa katsomaan itseään uudella tavalla. Suomalainen ortodoksinen kirkko ei ole venäläinen, ukrainalainen, kreikkalainen eikä romanialainen kirkko. Se on Suomen paikallinen ortodoksinen kirkko, johon pitäisi voida tulla erilaisista kansallisista ja kielellisistä taustoista. Periaate on helppo kirjoittaa paperille. Käytännössä se on paljon vaikeampi.

Jumalanpalveluskielestä voidaan joutua väittelemään. Suomenkielinen seurakuntalainen saattaa kokea vieraan kielen määrän liian suureksi. Ukrainasta tullut taas voi istua palveluksessa ymmärtämättä juuri mitään. Joku kaipaa kirkkoslaavia, toinen ukrainaa, kolmas haluaa nimenomaan suomea voidakseen päästä osaksi uutta yhteiskuntaansa.

Esimerkiksi Turun ortodoksinen seurakunta otti syyskuun 2026 alusta käyttöön järjestelyn, jossa suomi säilyy sunnuntailiturgioiden pääkielenä mutta rinnalle otetaan eri sunnuntaisin slaavia ja ukrainaa, kreikkaa, romaniaa, englantia tai ruotsia. Kyse on yhdestä paikallisesta ratkaisusta suurempaan kysymykseen: miten paikalliskirkko säilyy yhteisenä kirkkona tilanteessa, jossa sen jäsenistö muuttuu nopeasti monikielisemmäksi.

Kristillinen solidaarisuus ei tässä tarkoita vain sitä, että annamme vieraille vähän tilaa omien käytäntöjemme reunalta. Se merkitsee myös sitä, että kysymme, miten he voivat todella tulla osaksi yhteistä seurakuntaa.

Pakolainen ei saa jäädä ikuisesti pakolaiseksi

Tässä piilee myös yksi auttamisen vaikeimmista kysymyksistä.

Ihmistä ei pitäisi määritellä loputtomasti sen pahimman kokemuksen kautta. Ukrainasta paennut ihminen on paljon muutakin kuin ”ukrainalaispakolainen”. Hänellä on ammatti, perhe, persoonallisuus, lahjoja, mielipiteitä ja tulevaisuuden suunnitelmia. Hän voi olla opettaja, sairaanhoitaja, insinööri, muusikko, opiskelija – tai seurakunnan tuleva aktiivinen jäsen.

Siksi auttamisen seuraava vaihe ei voi olla pelkästään sitä, mitä suomalaiset tekevät ukrainalaisten puolesta. Yhä enemmän pitäisi kysyä, mitä teemme yhdessä.

Tässä Suomen ortodoksisen kirkon Yhdessä kirkossa -hankkeen nimessä on enemmän sisältöä kuin ensi näkemältä ehkä huomaa. Tavoitteena ei pitäisi olla kaksi rinnakkaista yhteisöä – suomalaiset ortodoksit täällä ja ukrainalaiset ortodoksit tuolla – vaan vähitellen yhteinen kirkko.

Siihen kuuluu myös se, että Suomessa elävät ukrainalaiset eivät jää pysyvästi avun vastaanottajiksi. Heistä voi tulla seurakunnan vapaaehtoisia, kuorolaisia, luottamushenkilöitä, työntekijöitä ja toiminnan rakentajia.

Entä kun auttamiseen väsyy?

Ehkä vaikein kysymys ei kuitenkaan koske rahaa eikä järjestelyjä. Se koskee meitä itseämme.

Ensimmäisenä sotakeväänä auttaminen oli helppo nähdä kiireellisenä velvollisuutena. Kuvissa näkyivät pommitetut kaupungit, raja-asemilla seisovat äidit lapsineen ja pitkät autojonot Ukrainasta länteen. Tunteet olivat pinnassa ja apua syntyi nopeasti. Neljän vuoden jälkeen sama tunne ei enää kanna samalla tavalla.

Tämä on inhimillistä. Kukaan ei pysty elämään jatkuvassa kriisitilassa vuosikausia. Mutta kristillinen diakonia ei voi perustua vain siihen, mikä juuri nyt koskettaa voimakkaimmin tai mikä näkyy television uutislähetyksen alussa.

Kristillinen lähimmäisenrakkaus joutuu todelliseen kokeeseen juuri silloin, kun auttaminen ei enää tunnu uudelta eikä sankarilliselta.

Suomen ortodoksisen kirkon vuosien 2026–2030 strategiassa kirkon tehtäväksi sanotaan vastuun kantaminen heikossa asemassa olevista ihmisistä, erikseen myös pakolaisista. Se on pieni maininta, mutta siinä on suuri vaatimus: vastuu ei lakkaa uutiskierron vaihtuessa.

Solidaarisuus ei tarkoita sodan unohtamista – eikä ihmisen jättämistä sodan vangiksi

Ukrainalaisten tukemiseen liittyy Suomessa myös kysymyksiä, joita ei voida ratkaista pelkillä hyvillä aikomuksilla. Sodan aiheuttamat kirkolliset jännitteet ovat todellisia. Ukrainalaiset tulevat erilaisista ortodoksisista taustoista. Venäjän hyökkäyssota ja Moskovan patriarkaatin johdon suhtautuminen siihen ovat jättäneet syviä haavoja.

Siksi jo kieli, kirkkoslaavi, papin tausta tai kirkollinen yhteys voivat merkitä eri ihmisille aivan eri asioita. Suomalaisen paikalliskirkon tehtävä ei ole tuoda Ukrainan kirkollisia vastakkainasetteluja Suomeen eikä teeskennellä, ettei niitä ole olemassa. Sen tehtävä on tarjota kanoninen seurakuntayhteys, jossa Suomeen tullut ihminen voidaan kohdata ensisijaisesti ihmisenä ja ortodoksina – ei yhden kirkollispoliittisen kiistan edustajana.

Tämä vaatii suomalaisilta ortodokseilta kärsivällisyyttä, mutta myös Ukrainasta tulleilta halua tulla vähitellen osaksi Suomen paikalliskirkkoa.

Kotoutuminen ei ole yksisuuntaista.

Kun uutiskamera lähtee, kirkon pitäisi jäädä

Amerikan ortodoksisen kirkon ja IOCC:n uusi Puolan-hanke ei ehkä ole maailman suurimpia uutisia. Juuri siksi se on kiinnostava. Se muistuttaa siitä, että humanitaarisen kriisin vaikein vaihe ei välttämättä ole sen ensimmäinen kuukausi. Vaikeaa voi olla myös neljäntenä tai viidentenä vuonna, kun suuri osa maailmasta on jo tottunut tilanteeseen.

Suomessa Ukrainasta paenneet eivät enää ole vain uutiskuvien ihmisiä. He elävät meidän kanssamme samoissa kaupungeissa, käyvät samoissa kouluissa ja työpaikoissa – ja seisovat samoissa kirkoissa.

Siksi suomalaisen ortodoksin kysymys ei ehkä enää ole ensisijaisesti: kuinka voimme auttaa Ukrainasta tulleita? Vähitellen pitäisi kysyä: Miten opimme elämään yhdessä heidän kanssaan – yhdessä kirkossa ja yhdessä yhteiskunnassa? Ehkä siinä on pitkäkestoisen kristillisen solidaarisuuden todellinen mitta. Kun uutiskamera lähtee, kirkon pitäisi jäädä.

Ortodoksi.net
13.9.2026

Lähteitä

Noudettu kohteesta ”http://www.ortodoksi.net/index.php?title=Ukrainalaiset_keskuudessamme&oldid=65504”