Uskon ja elämän sopusointu (opetuspuhe)

Ortodoksisessa teologiassa elää uskon ja elämän sopusointu

Kirkko on Kristuksen Ruumis. Kirkko ei rakennu ihmisajatuksille. Kirkko merkitsee uskovien elämää Kristuksessa.

Immanuel – Jumala meidän kanssamme

Pyhät Isät ymmärsivät raamatullisesti historian keskuksena Kristuksen persoonan, Immanuel ”Jumala on meidän kanssamme” (Matt. 1:23). Ortodoksia merkitsee Kristuksen ja Hänen taivaallisen Valtakuntansa toteutumisen jatkuvaa odottamista.

Pyhien kirkkoisien käsitys historiasta on näkemys Kristuksesta. Kristuksen viimeinen tuomio antaa historialle ylevän merkityksen ja kokonaisuuden. Apostolisen ja katolisen kirkon historian ymmärtäminen liittyy aina ”vanhaan” ja ”uuteen”. Viimeinen tuomio on samalla kertaa syyllisyyttä ja toivoa, kaiken ajan pyhittymistä: ”Uudeksi minä teen kaiken” (Ilm. 21:5).

Ilmestyskirjan eli Uuden testamentin viimeisen kirjan sanat paljastavat historian jumalallisen ja inhimillisen dynaamisen luovuuden. Ajatusten ja asioiden historia ei ole pelkästään tiedon, vaan itse asiassa elämän puu. Me emme pelkästään ota vastaan historiaa, vaan tehtävämme on heijastaa sitä. Me emme ainoastaan kuuntele historiaa, vaan myös puhumme sitä.

Valitettavasti ihmiset lähestyvät usein historiaa menneisyyden aiheena ja tapahtumina. Aikamme historiattomuus ruokkii ihmisten yksipuolista historiankäsitystä. Maallistumisen muotoilema moderni kulttuuri julistaa nykyhetken itseriittoisuutta ja merkittävyyttä.

Aikaisemmin kristityt tiesivät yleisesti paljon vähemmän menneistä ajoista kuin me, mutta ehkä he tunsivat suurempaa identiteettiä ja jatkuvuutta menneeseen kuin me nykyajan ihmiset. Siksi Kirkon ensimmäisten vuosisatojen ihmisille historia muodosti tärkeän lähteen ja alkuperän.

Klassisen Kreikan kulttuurissa uskonnolla oli ihmisen elämässä tärkeä sija. Uskonto liittyi hänen viettämiinsä juhliin, perhe-elämään, runouteen, teatteriin, tanssiin ja taiteeseen. Kuoleman jälkeinen elämä herätti kuitenkin ihmisessä paljon huolta, sillä viralliset kreikkalaiset jumalanpalvelusmenot antoivat siihen maailmaan perin vähän toivoa.

Filosofi Sokrateen (k. 399 eKr) mukaan ihmiset tavoittelevat elämässään katoavia ulkoisia asioita, koska he luulottelevat, että ne tekevät onnelliseksi eli tietämättömyyden takia. Kreikkalaiselle filosofille hyve merkitsee tietoa. Hän pyrki osoittamaan ihmisille, että he tukeutuvat elämässään vääriin ulkoa opittuihin uskomuksiin ja arvoihin. Sen sijaan Sokrates kehotti heitä etsimään totuutta sisimmästään.

Kuka palvelee ketä demokratiassa?

Eurooppalaisen identiteetin rakentaminen on ollut yksi Euroopan unionin tehtävistä. Mutta missä on eurooppalainen identiteetti? Eurooppalainen kulttuuri on luonut modernit valtiot, mutta se ei ole kyennyt kehittämään rakentavaa yhteistoimintaa näiden valtioiden kesken. Sen sijaan Euroopan historiaa on varjostanut vaikeiden ja tuhoa tuottavien ristiriitojen aiheuttama jatkuva epävarmuuden tila. Joidenkin mielestä Euroopan vaikuttavimmat nähtävyydet ovat valtataistelun seurauksena syntyneet linnoitukset, taisteluhaudat, kaasukammiot, vankileirit ja hautausmaat. Euroopan historiaa on keskeisesti hallinnut keskiajalta nykypäivään asti kestänyt kiista: pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan, myöhemmin Saksan, ja Ranskan välinen kilpailu Euroopan herruudesta.

Euroopan unionin ihmisten elämää kuvastaa kulttuurinen sirpaleisuus ja suuret alueelliset erot. Läntisessä maailmassa vallitsee identiteettikriisi, joka rakentuu muun muassa taloudelliseen liberalismiin, kuluttamisen ja aineellisten arvojen ylikorostamiseen. Ihmisellä on vapaus valita omien suunnitelmiensa, jopa mielihalujensa mukaan. Politiikka ei häntä kiinnosta ja valtio on vain välttämätön paha, joka huolehtii lähinnä lain ja järjestyksen säilymisestä. Tosin kansalaisten luottamus lain ja järjestyksen säilymiseen tosin horjuu pahasti.

Nykyisen liberalismin kriitikot katsovat liiallisen vapaamielisyyden johtaneen hedonismiin ja suoranaiseen arvonihilismiin. Ihmiset ovat etäällä, vain ongelmat ovat lähellä.

Läntisen maailman identiteettikriisiin tuovat oman kitkerän mausteensa tiede ja teknologia. Ihmisten ongelmien uskotellaan olevan ratkaistavissa tieteen ja teknologian keinoin. Tieteen ja teknologian edistyksen ajatellaan pohjustavan hyvinvoinnin kasvamista, joka puolestaan mahdollistaa halujen vapaan toteutuksen. Ihmiset voivat vaurastuvassa yhteiskunnassa toteuttaa itseään vapaana rajoituksista.

Ihmisestä tulee tämän utopian mukaan onnellinen, kun hän voi vapaasti toteuttaa halujaan. Ihmisen halut ovat kuitenkin usein itsekkäitä, turmeltuneita ja väkivaltaisia. Oikeudenmukaisuus, totuus ja hyve vaikuttavat monista länsimaisista ihmisistä turhilta.

Modernin myytin mukaan jatkuvan kehityksen väistämättömyys ja ihmisen moraalinen täydellistyminen yhdessä tieteen ja teknologian luomien aineellisen hyvinvoinnin edellytysten kanssa takaavat jokaiselle ihmiselle onnellisen elämän. Nämä myyttiset mielikuvat saavat voimansa siitä, että ne ovat todellisuudenvastaisia. Ihminen voi välttää näiden mielikuvien avulla rehellisen itsetuntemuksen ja todellisuuden kohtaamisen.

Kun Jumalan terapeuttinen maailma kielletään absolutisoimalla ihmisen vietit, ne ottavat Jumalan pyhyyden maailman. Viettien absolutisoimisesta seuraa kuitenkin väistämättä pettymys, koska valheellinen pyhä ei anna riittävää perustaa ihmiselämän tarkoitukselle ja alkuperäinen kaipaus jää tyydyttämättä. Kun ihminen kieltää aidon pyhän, hän luo sen tilalle kuvitteellisen pyhän. Kun ihminen torjuu Jumalan pois tietoisuudestaan, hän kokee Jumalan omaksi luomuksekseen. Hän jää vaille Jumalan terapeuttista elämää.

Länsimaisessa tiedotusyhteiskunnassa ihmisille viestitään päivittäin tunteisiin vetoavia mielikuvia. Mielikuvat tuodaan ihmisten eteen käyttäen kuvia, kertomuksia, mainospätkiä, puheilmauksia, iskulauseita ja tulkintoja. Tuotteista tehdään sankareita, koska ihmisellä on tarve samastua sellaiseen, mikä saa osakseen kunnia ja ihailua. Ihminen tarvitsee kaikkivoipaisuuden tunnetta tukevia mielikuvia menetettyään kosketuksen olemassaolonsa perustaan ja tarkoitukseen. Ilman Jumalaa ihminen kokee yksinäisyytensä ja voimattomuutensa. Koska ihmiset uskovat, ettei Jumalaa ole, he kokevat itsensä vapaiksi tekemään mitä haluavat.

Yksi nykyajan ihmisten käyttämistä huumeista on usko siihen, ettei Jumalaa ole. Tämän huumeen vaikutuksesta ihmisiltä heikentyy käsitys oikeasta ja väärästä, ja he olettavat, ettei heidän tarvitse tehdä kenellekään tiliä elämästään. Ihmisten todellinen oopiumi on usko siihen, ettei tuonpuoleisessa ole mitään.

Kansalainen voi suhtautua kyynisesti politiikkaan ja halveksia poliitikkoja. Mutta tämä kyynisyys ja halveksunta sulautetaan demokratiassa varsin vaivattomasti järjestelmään. Demokratia ei suvaitse politiikkaa ”demokraattisen järjestelmän” ulkopuolella. Tässä mielessä demokratia on eteläafrikkalaisen Nobel-kirjailija J.M. Coetzeen mukaan ”totalitaarista”. Eurooppalaisen demokratian keskellä on kysyttävä itseltään: Kuka palvelee demokratiassa ketä? Kuka on palvelija, kuka on isäntä?

Postmodernin arvonihilismin läpikäynyt eurooppalainen ihminen on kadottanut kosketuksen häpeään, kunniaan, syyllisyyteen ja moraaliin. Moraalin näivettyminen heijastuu uskonnossa, politiikassa ja taiteessakin.

Piittaamattomuutta omien tekojen seurauksista

Suomessa 1990-luvun keskeisin kulttuurinen muutos oli yksilöllisyyden korostaminen. Sääty-yhteiskunnassa syntyperä, perheen ja suvun esikuva määritti pitkälle jäsenyyksiä kulttuurisessa ja sosiaalisessa yhteisöissä, ja jäsenyydet olivat varsin kokonaisvaikutteisia. Jälkimodernissa yhteiskunnassa kansalainen joutuu itse miettimään ja perustelemaan elämänsä tavoitteet. Yksilöllistyminen voi antaa uudenlaisia henkilökohtaisen vapauden mahdollisuuksia, mutta samalla se tuottaa turvattomuuden tunteita ja vieraantumista yhteisöstä.

Suomessa yksityiseen keskittyminen tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kulttuurin korostus on privaatissa. Yhteiskunnallisuuden ja erityisesti kriittisyyden puute on ilmeistä taiteessa. Markkinavetoisena aikana on huolestuttavaa, että eniten näkyvyyttä saa taide, joka hyväksyy maailman sellaisena kuin se on.

Harvoin kysytään, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa on runsaasti ahdistusta ja turvattomuutta. Usein annetaan ymmärtää, että ihmisten pahoinvointi kuvastaa heidän sopeutumiskyvyttömyyttään, ei jotakin perustavanlaatuista vääristymää ihmisen ja yhteiskunnan suhteessa.

Talouselämä korotetaan uskonnon, isänmaan ja moraalisen auktoriteetin asemaan. Myös kasvatus mukautetaan pelkäksi hyödyn välineeksi. Kilpailukyky ja tehokkuus ovat lastenkasvatuksenkin välineellistäviä moraalinormeja. Kun lapsia koulutetaan superosaajiksi, heidän kasvuympäristöstään puuttuvat perinteisen ortodoksisen etiikan hyveet: kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, lempeys ja toisen ihmisen kunnioittaminen ja huomioon ottaminen.

Pitkälle maallistuneen yhteiskunnan ajattelutapa vahingoittaa lapsia ja nuoria. Ajattelutapa kasvaa ateistisesta psykologiasta ja pedagogiikasta, joka johtaa täydelliseen piittaamattomuuteen omien tekojen seurauksista. Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen totesi hiljattain totesi hiljattain, että nuorelle ihmiselle on tärkeä tietää, että vanhemmat ovat kiinnostuneet hänen kaikista asioistaan. Rajat ovat nekin kiinnostuksen merkki.

Tutkimuksen mukaan jo peruskoulun ensimmäisillä luokilla merkkejä kohonneesta rikosriskistä ovat muun muassa rikkinäinen perhe, vanhempien alhainen koulutustaso ja lapsen käytöshäiriöt ja levottomuus, masennus ja psykosomaattiset oireet.

Nuoruudessa etenkin päihdeongelmat nousevat esiin rikollisuuden taustatekijöinä. Vanhempien eron ja alhaisen koulutuksen suhteen kausaliteettikysymykset ovat monimutkaisempia. Rikollisuuteen liittyy myös erilaisia psykiatrisia häiriöitä, etenkin antisosiaalinen persoonallisuushäiriö ja päihdehäiriöt. Kriminologiset pitkittäistutkimukset ovat tuottaneet ilmeisen yhdenmukaisen kuvan siitä, että rikollisuus ei ilmesty tyhjästä, vaan on osa yksilön ongelmien jatkumista.

Kun lapsuusajan ennustekijöitä tutkittiin suhteessa rikosten määrään, havaittiin että yhteydet olivat suoraviivaisia, eli mitä useampia rikosmerkintöjä nuoruudessa oli, sitä vahvemmin se yhdistyi 8-vuotiaana havaittuihin ongelmiin. Rikkinäinen perherakenne oli ainoa muuttuja, joka ennusti itsenäisesti kaikki rikostyyppejä. Huumerikoksia eivät ennustaneet vanhempien alhainen koulutustaso, opettajien raportoimat psyykkiset ongelmat eivät masennusoireet eikä myöskään alhainen koulumenestys.

Nuoret hakevat laitoskirkosta toiminnan sijaan identiteettiä. Ortodoksinen identiteetti jää kuitenkin laitoskirkossa yleensäkin olemattomaksi. Kirkon usko ja käytäntö toteutuvat harvoin perheen arkielämässä, ja kirkossakäynnit ovat harvinaisia, joten lapsille ja nuorille ei välity kirkollista elämännäkemystä.

Ortodoksia ei kansallinen ideologia

Kirkon terapeuttinen teologia hautautuu laitoskirkossa usein ulkoiseen byrokratiaan ja hallintoon. Laitoskirkosta tulee hengellisen parantumisen ja eheytymisen sijaan oikeusistuin ja kasvoton uskonnollinen organisaatio. Missä siinä sitten on sijaa ortodoksisen hengen mukaiselle katumukselle ja elämän muutokselle? Missä on pastoraalinen huolenpito?

Ortodoksisen kirkon elämää uhkaa Suomessakin uskonnollinen synkretismi. Kirkon jäsenet tuntevat heikosti ortodoksisen kirkon teologista opetusta. He uskottelevat, että eri uskontojen edustajat ja heidän oppinsa julistavat ”samaa Jumalaa” kuin ortodoksinen kirkko.

Suomalaisia ortodokseja leimaa sitoutumattomuus ortodoksista perinnettä kohtaan. Ortodoksinen kirkko ei ole yksi monien kirkkojen joukossa. Ortodoksia ei ole jokin kansallinen ideologia. Joillekin näyttää olevan helppoa hieroa kauppaa ortodoksialla, mutta vaikea elää ortodoksisesti.

Maallistuneessa näennäiskirkollisessa elämänmenossa yksilö tai yhteisö ehdollistaa kirkon palvelemaan muita kuin hengellisiä tavoitteita. Tämä on kipeästi nähtävissä paikallisessa ortodoksisessa kirkossa. Idän kirkkoisillä kuten esimerkiksi pyhällä Johannes Krysostomoksella oli selkeä näkemys apostolisen saarnan voimasta. Tänä päivänä vain harvat näkevät, mikä yhteys evankeliumilla on elämään. Me tarvitsemme paikalliskirkossa kirkkoisien voimakasta raamatullista opetusta. Kirkon teologian ja siitä kasvavan käytännön tulee rakentua evankeliumin opetukseen. Ortodoksisen uskon sisältö on evankeliumin mukainen, mutta sen käytännön toteuttaminen on suomalaisessa paikalliskirkossa kaukana ihanteesta.

Ortodoksinen kirkko on profeetallinen, karismaattinen ja eskatologinen yhteisö. Kirkossa ei ole maagista pyhyyttä. Kirkon jumalanpalveluksen voima kasvaa kuoleman kukistaneen ja ylösnousseen Kristuksen hoitavasta läsnäolosta Pyhässä Hengessä. Todellinen jumalanpalvelus jatkuu ortodoksisena todistuksena ja palvelemisena maailmassa.

Eukaristisen uhrin kantaminen edellyttää uskovilta sisäistä uudistumista

Liturgia ei ole teksti, vaan Kirkon elävää ja hoitavaa kokemusta. Liturgian tehtävä on ilmaista, julistaa ja toteuttaa Kirkon uskoa. Kirkon lähetystyön tehtävänä on vapauttaa maailma Saatanan vallasta, synnin, kuoleman ja kaiken muun orjuudesta.

Ortodoksisessa kirkollisessa arvomaailmassa ensisijainen totuus on hyvyys ja uskovien keskinäinen kristillinen veljeys ja huolenpitäminen. Kirkon rakkaus edellyttää uskovilta aktiivista läsnäoloa, syvää, tuntevaa, aikuista ja myötäelävää ihmisyyttä.

Jumalallinen elämä merkitsee dynaamista omistautumista. Se haastaa ja kutsuu ihmistä kasvamaan jumalalliseen elämään. Jumalallinen elämä on paitsi lahja myös tehtävä, joka ihmisen tulee vapaaehtoisesti ponnistellen suorittaa. Aito kristitty tuntee Jumalan vapaan ja tietoisen kokemuksen kautta. Juuri se tarkoittaa Jumalan ja ihmisen välistä ystävyyttä. Se oli ihmisen olotila ennen syntiinlankeemusta – olotila, jossa Jumala halusi ihmisen elävän ja joka palautui ennalleen Jeesuksessa Kristuksessa.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) kutsuu Kirkon jäseniä oikeudenmukaisesti eläviksi pyhiksi ihmisiksi, todellisiksi uskoviksi ja Jumalan lapsiksi. He ovat vapautuneet Saatanan ja synnin kahleista. Koska Jumala on suonut heille vapautumisen pahasta, he kuolettavat Jobin tavoin sielustaan suurella kärsivällisyydellä ja itsehillinnällä synnin lian.

Krysostomoksen mukaan kristillisyyden tärkein sääntö on yhteisen hyvän etsiminen. Kirkkoisä kutsuu armeliaisuutta kaikkia muita taiteen aloja paremmaksi. Ihminen samaistuu Kristukseen pitämällä huolta lähimmäisistään. Kaikki hyvät teot ovat rakkauden hedelmää, sillä Jumalan rakkaus opettaa meille sanojen lisäksi myös tekoja.

Eukaristisen uhrin kantaminen edellyttää uskovilta sisäistä uudistumista toteutuakseen elämässä eukaristiana, elävänä ja pyhänä Jumalalle mieluisana uhrina. Eukaristia osoittaa vääräksi henkilökohtaisen ja yhteisöllisen elämän, jossa ei toteudu vapaa ja vapaaksi tekevä rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen.

Kirkon palvelutehtävä on luonteeltaan ekklesiologinen eikä sitä voi toteuttaa erillään Kirkon pyhästä mysteeriosta. Ortodoksisen uskon totuus ja hyveet luovat ihmisestä katolisen persoonan. Kirkon yhteisöllinen eukaristinen kokeminen on ainoa tie Jumalan totuuden tuntemiseen. Kirkon pastoraalisen työn tarkoituksena on tehdä uskoville läheiseksi Kirkon pyhän tradition totuus. Tämä totuus ei ole rationaalinen, vaan olemuksellinen. Pyhä Eukaristia liittää Kirkon jäsenet Kristuksen ylösnousemuksen iloon. Ortodoksisen uskon ja toivon merkitys ja sisältö on Jumalan Valtakunta. Ortodoksinen elämä on Jumalan tuntemista. Se ei ole ulkokohtaisia sääntöjä eikä alistavaa byrokratiaa.

Pyhät isät opettavat, että Kirkon todellinen olemassaolo toteutuu ihmisen terapeuttisena vapauttamisena synnin ja himojen maailmasta. Kirkko on hengellisen elämän keskus. Se on sairaala, jossa hoidetaan ihmisiä. Kun Kirkossa puhutaan sairaudesta ja parantamisesta, sillä tarkoitetaan, että ihmisen sisäinen maailma on sairas ja tarvitsee hoitamista. Ihmisen terapeuttinen hoitaminen tarkoittaa Kirkossa puhdistumista, kirkastumista ja jumaloitumista.

Metropoliitta Hierotheos Vlahos opettaa, että kirkko on maallinen, kun se alkaa pitää itseään uskonnollisena laitoksena. Kirkko eroaa uskonnosta ratkaisevasti. Uskonto puhuu persoonattomasta jumalasta, joka asuu taivaassa ja ohjaa sieltä ihmisiä. Ihminen suorittaa erilaisia riittejä ja seremonioita miellyttääkseen jumalaa. Hän saattaa olla uskonnollinen ihminen, joka toteuttaa velvoitteitaan. Kun ihminen hylkää persoonallisen Jumalan, tilalle tulevat rituaalit. Kun ihmisestä katoaa aito lähimmäisestä välittäminen, jäljelle jäävät kulttimenot.

Kirkko on Kristuksen Ruumis. Kirkko ei rakennu ihmisajatuksille. Kirkko merkitsee uskovien elämää Kristuksessa. Kirkko merkitsee lääkitsemistä ja kirurgiaa. Kirkon dynaaminen liike on luonteenomaista uudelle ihmisyydelle Kristuksessa. Kirkon liike ei merkitse historian liikettä vaan ihmisen mystistä kehittymistä Jumalassa. Siksi pyhien ihmisten liike on täysin riippumatonta siitä, mitä maailma ymmärtää historialla. Koska Pyhä Kirkko on olemassa historiassa, se odottaa uskollisissa jäsenissään Kristuksen toista tulemista voimassaan Jumalan näkyvänä riemuvoittona maailmassa ja koko luomakunnan lopullista kirkastumista.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Chrestou, Panagiotes K., 2005, Greek Orthodox Patrology. An Introduction to the Study of the Church Fathers. Edited and Translaetd by Protobrestbyter George Dion. Dragas. Rollinsford.
• Chryssavgis, John, 1998, The Way of the Fathers. Exploring the Patristic Mind. Patriarchal Institute for Patristic Studies. Thessaloniki.
• Coetzee, J.M., 2010, Huonon vuoden päiväkirja. Suomentanut Seppo Loponen. Otava. Helsinki.
• Elonheimo, Henrik, 2010, Nuorisorikollisuuden esiintyvyys, taustatekijät ja sovittelu. Turun yliopisto. Turku.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu
  • 2009, Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan pitkä varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta. Joensuu.
• Harju, Aaro, 2003, Yhteisellä asialla. Kansalaistoiminta ja sen haasteet. Kansanvalistusseura. Vantaa.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 1998, The Mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Phan, Peter C., 1984, Social Thought. Message of the Fathers of the Church. Wlimington.
• Puolimatka, Tapio, 2009, Usko, tieto ja myytit. Helsinki.