Uskonto, koulu ja nykyhaasteet (puhe)
Ortodoksi.netista
Laura Kolbe,
Euroopan historian professori, HY
Puheenvuoro Suomen ekumeenisen neuvoston 25.10.2013 järjestämässä "Tulevaisuuden uskonnonopetus" -seminaarissa Helsingin ortodoksisessa seurakuntasalissa.
Uskonto, koulu ja nykyhaasteet: ei opetusta vaan uskonnossa olemista
Aloitan virsikirjasta, ruispuurosta, karttakepeistä, liitutauluista ja hernepusseista – ne vievät vahvasti suurten ikäluokkien koulukokemuksiin, niin väkevästi, että uudempaa assosiatiivista symbolimaailmaa ei ole muodostunut peruskoulun ympärille.
Koulu muistojen paikkana
Koulu on parhaiten kaikista kansallisista instituutioista säilyttänyt paikkansa yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Me kaikki olemme kouluasiantuntijoita, sillä olemme joutuneet läpikäymään koulunkäymisen pitkän prosessin. Vaikka koulu näyttäytyy älyllisenä tietotilana, sen suurin kosketuspinta meihin on emotionaalisella tasolla. Elämyksellisyys korostuu, sillä koulunkäynti ja ihmisenä kasvaminen liittyvät yhteen. Kouluaikana tapahtuu siirtymävaihe lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen. Koulu on osa prosessia, josta jää jälki sielunmaisemaamme.
Mitä muistamme koulusta? Harva meistä pystyy luettelemaan vuosittaisia oppisuorituksiaan, aineaiheitaan, koevastauksiaan ja oppikirjojensa sisältöjä, tai edes arvosanojensa muodostumista. Muistamme tiloja, taloja, asioita, opettajia ja koulutovereita. Koulun sijainti ja kouluarkkitehtuuri, fyysinen tila ja miljöö, koulun esinemaailma, sen henki ja luokan toveripiiri sekä suhteet opettajien ja oppilaiden välillä nousevat esiin hatarina mielikuvina kun koulusta puhutaan. Koulumuistot voivat olla vahvoja, sillä niihin kietoutuvat ääripäiden tunteet: opettajapersoonallisuuksien vaikutus, ystäväverkoston tiiveys (tai vastakohta, koulukiusaaminen), mahdollinen ahdistuksen ja pelon ilmapiiri, jopa kouluruokailuun liittyvät elämykset. Mutta kouluun voi liittyä myös vahvoja menestymisen ja onnistumisen tunnelmia.
Miksi kouluun?
Toistaiseksi kaikki Suomessa ovat olleet yhtä mieltä siitä, että lasten on lähdettävä koulutielle. Vaihtoehtoisen oppimisen malleja ei vakavasti edes pohdita. Silti harvoin kuulee kysymyksen: miksi koulua on käytävä? Koulu on aina yhteiskunnan peili. Koulun ongelmat ilmentävät yhteiskunnan ongelmia, sen menestys kertoo jotain yhteisönsä pärjäämisestä. Tämä suhde näkyy selvästi suomalaisessa koulujärjestelmässä. Se on viimeisen 150 ajan ollut vahvasti sidoksissa suuriin ideologisiin ja sosiaalisiin päämääriin. Kasvatuksella on ollut pienessä maassa suuri tavoite: paremman isänmaan luominen. Kehityksessä voidaan nähdä neljä vaihetta, ”projektia”. Ne ovat keskenään lomittuneet, vaikka monet murrosajat ovatkin kasvaneet reaktiona edellistä kohtaan. Luterilaisen projektin tavoite oli yhteiskunnallisen vakauden, pysyvyyden ja järjestyksen säilyttäminen. Porvarillinen projekti 1800-luvulla tavoitteli kansallisvaltion ideaa ja ihannetta. Sosiaalinen projekti 1900-luvulla koski hyvinvointivaltion luomista. Eurooppalais-globaali projekti noin vuodesta 1990 lähtien on koskenut Suomen saattamista eurokuntoon poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti.
Koulu mikrokosmoksena on heijastanut paremman tulevaisuuden yhteisöodotuksia. Koulu on valjastettu eri aikoina tuottamaan Kunnollinen Suomen Kansalainen. Ylläkuvatut projektit ovat synnyttäneet omaan aikakauteen sopivaa pedagogiikkaa. Kasvatustavoitteisiin ovat kietoutuneet länsimaisen sivistyksen kaikki hyväksyttävät ihanneihmistyypit kunnollisista valkoisista valtiokansalaisista demokraattisen ajan osallistuviin ja tasa-arvoisiin monialayrittäjiin. Asetelma leimaa opettajuuden ammattikuvaa: velvoittava, elämää suurempi päämäärä on tuonut opettajuuteen ja opettamiseen paljon kätkettyä ja näkyvää ankaruutta ja ilottomuutta sekä moraalis-siveellistä nuhteettomuutta. Vanavedessä kouluihin on liukunut aimo annos ikävää kaksinaismoralismia.
Minun kouluni ja uskonnon opetus
Kuulun sukupolveen, joka sai ravintonsa 1970-luvun yleisdemokraattisesta maaperästä ja poliittisesta teinikunta-aktiivisuudesta. Kirkkokielteisessä kodissani opin puhumaan marxilaisittain: ”Uskonto on oopiumia kansalle!” Vanhempani olivat osa sitä rintamaan, joka vaati ”porvarillisen hegemonian” purkamista. Kirkko miellettiin osaksi tuota hegemoniaa ja sitä sopi sivaltaa ja sättiä konsensushengessä. Löysin saman ajattelun kannattajia luokkatovereistani Helsingin Tyttönormaalilyseossa: jaoimme näkemyksen luterilaisen kirkon ”tylsyydestä”, hengellisen elämän puuduttavasta ankaruudesta ja kirkkorakennusten minimalismista. Emme löytäneet kosketuskohtaa kristillisen uskontomme kulttuuriperintöön: kun paikallisen seurakunnan kirkkoherra tuli pitämään aamunavauksia, hihittelimme pilkallisesti hahmolle, joka mielestämme edusti kaikkea pinnallista ja ”lipevää” kirkkohierarkiassamme.
Kun aloin oppikoulutaipaleeni Helsingin Tyttönormaalilyseossa Runeberginkadulla, leijui koulussa vanhan valtion oppikoulun ylevöittävä henki ja heijastuma tyttöopetukseen liittyneestä siveellisyyden eetoksesta. Ensimmäisen luokan muistoihin kuuluu yllämainittu virsikirja; aamunavaukseen kuului asettuminen parijonoon virsikirja kädessä’ ja marssiminen juhlasaliin, ”Herran pelko on viisauden alku” – lauseen katveeseen. Rippikoulun kävin yhdessä monien luokkatovereideni kanssa Taivallahden seurakunnassa kesällä 1972. Arvokas ja hauska kokemus nuorelle ihmiselle, mutta muistan kokeneeni herätyshenkisen opetuksen ja –opettajat vieraannuttavina. Kritiikin taakse kätkeytyi näkemys siitä, että luterilaisuudesta puuttui jotain – puhuttelevuus, estetiikka, todellinen ja koskettava hengellisyys.
Kävimme yliopistollista opetuskoulua, jossa opetusharjoittelijat pitivät opetukseen liittyviä tunteja. Koulusta tarttui näkymätöntä osaamista, jolle on ollut myöhemmin käyttöä. Opimme yhdeksän oppikouluvuoden auskultanteista erottamaan varsin nopeasti ne henkilöt, joilla oli opettamisen lahja. Hyvällä opettajalla oli karsimaa, innostusta omaan aiheeseen ja rakkautta nuoria kohtaan. Uskontotunneilla ”falskius” paljastui poikkeuksellisella nopeudella. Jos opettaja ei seissyt sanojensa takana tai säteillyt osaamistaan, häiriköimme me kiltit tyttökoululaiset tuntia tavanomaisella reippaudella. Julmaa, mutta tehokasta arvostelua.
Omat uskonnon opettajani edustivat osaamisen kärkeä. Lehtori Anita Koskimaa ja tohtori Reijo Heinonen ovat jääneet mieleen; edellinen oli pieni, vaalea ja persoonallisesti nariseva opettaja ja jälkimmäinen viileän akateeminen uskontotutkija. Koskimaa piti toisinaan oppitunneilla ”hengellisen musiikin levyraatia”, mikä puhutteli, vaikka viihteelliseksi väännetyt laulut eivät saaneet kovin korkeita pisteitä. Sekä Koskimaa että Heinonen olivat taitavia, ja humanistisesti virittyneitä opettajia, ja opetus avautui laajasti kirkkohistoriaan ja maailman uskontojen esittelyyn ja erittelyyn. Oppilaita tuettiin pitämään aamunavauksia itselleen tärkeistä aiheista, ja muistan seisseeni kerran ja pari puhumassa koulumme tyylikkäässä ja modernissa juhlasalissa Mäkipellontiellä, Etelä-Haagassa.
Kodin tapakristillisyyden – meillä vietettiin tienkin joulua ja pääsiäistä – korvasi suvussani vahva ortodoksinen perinne. Venäläinen isoäitini Larissa K. asui Tukholmassa ja saapui Helsinkiin aina juhlapyhinä, kuten pääsiäisenä ja usein joulunakin. Hengellisen elämäni kirkkoalkeet opin Uspenskin katedraalin juhlajumalanpalveluksissa; tosin puuduttava seisominen kirkossa haihdutti osan elämyksen syvyydestä ja sai ajatukset harhailemaan muissa kuin kristillisissä kysymyksissä. Isoäitini sisäistetty uskonnollisuus, rauha ja iloinen tasapaino (hän oli kokenut viisi sotaa ja yhden vallankumouksen) tekivät suuren vaikutuksen, ja hän vakuutti uskonnolla, uskomisella olleen vaikutusta asiaan. Sukuyhteisöllisyys toteutui pääsiäisaterialla, kun äidistäni kehkeytyi loistava ortodoksisten ruokien valmistaja.
Kuuluin kaupunkilaiseen, liberaaliin ja ei-uskovaiseen keskiluokkaan, jonka määrä on monikertaistunut sitten lapsuuteni ja nuoruuteni 1960- ja 1970-luvun. Antiikin opinnot Roomassa vuosina 1978, 1980 ja 1981 avasivat silmäni: Eurooppaa ei voi ymmärtää ilman uskontojen läsnäoloa. Katolisuus suorastaan ryöpsähti silmille; vierailu Vatikaanissa, Pietarinkirkossa sekä Pantheonin kokeminen avasivat silmäni uskonnon kulttuuriperinnön arvostamiseen ja oman paikkani asemoimiseen uskontojen pohjois-etelä –akselilla. Löysin barokin, tyyleistä eurooppalaisimman ja esteettisimmän. Uudestaan uskonnot tulivat vastaan kylmän sodan päättymisen jälkeen: katolisuuden (Puola) ja luterilaisen kirkon (DDR) merkitys kehityksessä oli olennainen. En enää voinut snobbailla välipitämättömyydellä uskonasioissa. Samaan aikaan tutkimuksellinen syvähyppäys suomalaiseen sodan jälkeiseen aatehistoriaan kasvatti ymmärrystäni kotopohjaiseen vahvaan kristilliseen perusvireeseen. Aloin ymmärtää, että minä ja kaltaiseni edustimme vähemmistöä kotimaassamme.
Olen kulttuuriperinnöiltäni kristitty, mutta en ole uskovainen. Haen paikkaani tässä ajassa ja maailmassa. Silti uskon uskontojen voimaannuttavaan merkitykseen ja suhtaudun kunnioituksella kanssaihmisteni uskoon. Pidän kristillisistä perinteistä ja kunnioitan työtä, jota kirkon piirissä tehdään hädänalaisten ja syrjäytyneiden hyväksi. Suren joka kerta, kun kirkosta eroamiseen liittyvät uutiset ryöpsähtävät esille. Kuulun seurakuntaan, koska arvostan siihen liittyvää sosiaalista pääomaa.
Ajassamme on syvä hengellisyyden tarve. Mietin usein, miksi oma kristillinen uskomme ei tyydytä tätä ulottuvuutta. Edelleenkin kirkon julkisuuskuvassa korostuvat ankaruus ja suvaitsemattomuus. Samalla näen historian ammattilaisena, että ihminen itsessään ei ole muuttunut, vaikka materia ympärillämme on saanut suuremman sijan. Uskonnonopetus antaa mahdollisuuden avata lapsille ja nuorille kysymyksiä, jotka liittyvät ihmisenä kasvamiseen eli moraaliin, empatiaan ja tapakulttuuriin, toisen ihmisen kunnioittamiseen. ”Ole ihmisiksi” -asenne on nostettava esiin. Hyvä uskonnonopettaja ei niinkään opeta uskontoa, vaan osoittaa tien uskonnossa olemiseen.
Laura Kolbe