Ystävän päivä
Ortodoksi.netista
Rakkauden muistaminen kirkon hengessä
14.2. eli helmikuun neljästoista päivä tunnetaan laajalti ystävänpäivänä. Monille se merkitsee kortteja, kukkia ja erilaisia huomionosoituksia. Ortodoksisen kirkon näkökulmasta kyseinen päivä ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kaupallinen juhla, vaan sitä voidaan tarkastella samassa valossa kuin muitakin pyhien muistopäiviä: muistona kristitystä todistajasta, jonka elämä viittaa Kristukseen.
Pyhä Valentius marttyyrina
Pyhä Valentinus – tai Valentius – tunnetaan lännen kirkollisesta perinteestä marttyyrina, joka eli varhaiskristillisellä ajalla Rooman valtakunnassa. Hänen historiallisiin vaiheisiinsa liittyy epävarmuuksia, kuten monen varhaisen marttyyrin kohdalla. Silti keskeistä ei ole romanttinen legenda, vaan se, että hänet muistetaan Kristukseen uskollisena todistajana. Marttyyrien muisto kirkossa ei ole tunteellinen kertomus, vaan muistutus uskollisuudesta, rakkaudesta ja uhrautumisesta.
Ortodoksinen kalenteri ja läntinen perintö
Ortodoksisessa kirkossa 14. helmikuuta ei ole vakiintunut Valentinuksen liturginen juhlapäivä samalla tavalla kuin lännessä. Samana päivänä muistetaan muita pyhiä, ja kirkon kalenteri rakentuu ensisijaisesti niiden muistolle. Valentinuksen kunnioitus on ennen kaikkea läntistä perintöä, joka on vuosisatojen kuluessa saanut ympärilleen kulttuurisia ja maallisia kerrostumia. Nykyinen ystävänpäivän vietto on suurelta osin irtautunut alkuperäisestä kristillisestä muistosta ja muuttunut kaupalliseksi ilmiöksi. Tähän kehitykseen ortodoksinen kirkko ei ole lähtenyt mukaan.
Rakkauden teologinen sisältö
Silti itse rakkauden teema ei ole kirkolle vieras – päinvastoin. Kirkon elämä perustuu Jumalan rakkauteen, joka ilmoitetaan Kristuksessa. Pyhien muistopäivät eivät juhlista tunteita, vaan Jumalan armon vaikutusta ihmisessä. Kun kirkko muistaa marttyyreja, se muistaa ihmisiä, jotka rakastivat Jumalaa enemmän kuin omaa henkeään. Tässä mielessä myös Valentinuksen muisto voidaan ymmärtää ennen kaikkea marttyyrin muistona, ei romanttisen rakkauden juhlapäivänä.
On hyvä muistaa, että ortodoksinen käsitys rakkaudesta ei rajoitu romanttiseen kiintymykseen. Se on ennen kaikkea uhrautuvaa, toista varten elävää rakkautta. Apostoli Paavali kirjoittaa:
”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä”
(1. Kor. 13:4, KR92).
Tällainen rakkaus ei ole sidottu yhteen kalenteripäivään, vaan se kuuluu jokaiseen päivään. Jos helmikuun neljästoista päivä muistuttaa meitä tästä, se voi saada kristillisen sisällön ilman, että siitä tehdään kirkollista juhlaa.
Kiihkoton ja kirkollinen suhtautuminen
Ortodoksinen kirkko suhtautuu siis rauhallisesti ja kiihkottomasti ystävänpäivään. Se on jopa nykyisin merkitty myös tekstinä ortodoksiseen painettuun ja nettikalenteriin. Kirkko ei vastusta ystävyyden tai aviollisen rakkauden ilmaisemista, mutta se ei myöskään omaksu kaupallista juhlakulttuuria osaksi liturgista elämäänsä. Kirkon kalenteri, paastot ja juhlat määräytyvät pyhien muistojen ja pelastushistorian tapahtumien mukaan. Näiden rinnalla yksittäinen kulttuurinen muistopäivä säilyy toissijaisena.
Jos Valentinuksen nimeä kantavaa päivää halutaan viettää kristillisesti, sen voi tehdä yksinkertaisesti: muistamalla marttyyrien uskollisuutta, rukoilemalla omien läheisten puolesta ja vahvistamalla lähimmäisenrakkautta arjen teoissa. Tällöin päivä asettuu samaan hengelliseen jatkumoon kuin muutkin pyhien muistopäivät – ei ulkoisen näyttävyyden, vaan sisäisen kilvoituksen ja kiitollisuuden kautta.
Näin kirkko pysyy uskollisena omalle perinteelleen ja tehtävälleen: se ei rakenna juhlia markkinoiden ehdoilla, vaan kutsuu jokaista kristittyä kasvamaan rakkaudessa, joka on ”täydellisyyden side” (vrt. Kol.3:14, Raamattu 33/38).
Ortodoksi.net
13.2.2026
Kuka oli pyhä Valentinus
Pyhä Valentinus oli varhaiskristillinen marttyyri, joka eli 200-luvulla Rooman valtakunnassa. Hänen elämästään ei ole säilynyt tarkkoja historiallisia tietoja, ja jo varhain hänen nimeensä liitettiin useampi samanniminen marttyyri. Perimätiedon mukaan hän oli joko roomalainen pappi tai Ternin piispa, joka kärsi marttyyrikuoleman keisari Claudius II:n vainojen aikana noin vuonna 269.
Myöhemmässä lännen perinteessä Valentinukseen liitettiin kertomuksia, joiden mukaan hän olisi vihkinyt kristittyjä avioliittoon salaa tai osoittanut erityistä paimenellista rakkautta nuoria kohtaan. Historiallinen varmuus näistä yksityiskohdista on heikko, mutta kirkollisessa muistossa hänet nähdään ennen kaikkea Kristukselle uskollisena todistajana.
Ortodoksisessa kirkossa Valentinuksen kunnioitus ei ole laajasti vakiintunut samalla tavoin kuin lännessä, mutta hänet ymmärretään ensisijaisesti marttyyrina, ei romanttisen juhlapäivän symbolina.