Lähdekoodi sivulle "Kaanon"

Kristittyjen normatiivisesta Raamatun kirjakokoelmasta on tullut tavaksi käyttää nimitystä
kaanon. Niinpä me itse kukin puhumme usein sekä Vanhan testamentin että Uuden testamentin
kaanonista. Koska sanan kaanon sisältö kuitenkin saattaa olla meille, ainakin yksityiskohdissaan,
hämärä ja hahmottumaton, lienee paikallaan pysähtyä siihen hetkeksi.

Sana kaanon, joka tulee kreikan kielestä (“kanon”), on iältään vanha sekä sisällöltään rikas ja
monimerkityksinen. Tätä alun perin ruokoa tarkoittavaa sanaa käytettiin esikristillisenä aikana
kaikista suorista kepeistä ja niiden kaltaisista esineistä, joiden avulla oli mahdollista tukea jotakin
tai piirtää vakaasti viivoja. Sanaa käytettiin myös rakennusmiesten mittakepeistä. Tästä
konkreettista perusmerkityksestään sanan sisältö lähti kehittymään kahteen eri suuntaan. Se
tuli nyt merkitsemään toisaalta mittaa, normia, ohjetta ja sääntöä ja toisaalta taas listaa, luetteloa.

Merkityksessä mitta, normi, ohje, sääntö sanan kaanon otti käyttöön Kirkossa ensi kertaa, ainakin
säilyneiden todistuskappaleiden valossa, apostoli Paavali (Gal. 6:16), minkä jälkeen se
tavataan seuraavaksi Klemens Roomalaisella hänen n. 96 j.Kr. korinttilaisille lähettämässään
kirjeessä (1. Kleem. 1:3, 7:2). Hieman myöhemmin, 200-luvulla, sana yhdistetään erityisesti
kaikkia kristittyjä sitovaan totuuden sääntöön (kr. kanon tis alitheias) eli uskon sääntöön (kr.
kanon tis pisteos, lat. regula fidei), jolloin sillä tarkoitetaan sen ulkonaista muotoa, formulaa,
tai joskus myös tämän formulan kuvaamaa sisältöä. Seuraavalla vuosisadalla eli 300-luvulla
termi ulotettiin koskemaan myös kirkolliskokousten synodaalistia päätöksiä. Merkityksessä
lista, luettelo sana kaanon puolestaan tavataan jo esikristillisenä aikana, jolloin sitä käytettiin
erilaisista matemaattisista ja tähtitieteellisistä listoista, mutta myös klassisen ajan kirjailijoiden
luetteloista. Tässä merkityksessä sanaa on Kirkossa käytetty mm. Nikean kirkolliskokouksessa
(325), jossa sillä tarkoitettiin virallisia luetteloita hiippakunnissa virkaansa toimittavista
papeista, diakoneista ja kanttoreista, sekä Eusebios Kesarealaisen (k. 339) teksteissä,
joissa hän viittaa sanalla evankeliumien pohjalta laatimiinsa luetteloihin evankelistojen käyttämistä
paralleelisista eli rinnakkaisista perikoopeista ja heidän erityismateriaalistaan. Merkityksessä
lista, luettelo sana kaanon epäilemättä esiintyy myöhemmin myös Kirkon hymnografiassa,
jossa sillä ymmärretään yleensä yhdeksän oodin muodostamaa runomuotoista kokonaisuutta
kaikkine siihen kuuluvine osineen.

Raamatun ohjeellisen kirjakokonaisuuden nimityksenä sanaa kaanon alettiin käyttää vasta
300-luvulla j.Kr. ja nimenomaan kristillisessä kirkossa. Koska sanalla kuitenkin on kaksi toisistaan
selkeästi poikkeavaa merkitystä, nykyeksegetiikassa on tavallaan ymmärrettävästi kyselty,
onko nimityksellä alun perin tarkoitettu sellaista Pyhien Kirjojen kokoelmaa, joka on
Kirkkoa sisällöllisesti sitova opin määrittelyssä ja elämän säätelijänä, vai merkitseekö se yksinkertaisesti vain luetteloa Kirkon hyväksymistä Pyhistä Kirjoista. Erityisesti sanasta Pyhien
Kirjojen yhteydessä yleisesti käytettyjen adjektiivisten johdannaisten, kuten kanoniset (kr. kanonika), kaanoniin kuuluvat (kr. kanonizomena tai kekanonismena) vastakohtana epäkanonisille
kirjoille (kr. akanonista ja apokryfa), perusteella voidaan pitää todennäköisenä, että käyttöön
otettaessa sillä on ymmärretty ennen kaikkea virallisesti hyväksyttyä ja siten autoritatiivista
listaa, luetteloa. Käytännössä näkemykset eivät kuitenkaan ole kaukana toisistaan siitä
syystä, että Raamattu, so. Raamatun kaanon siihen sisältyvine kirjoineen, on Kirkon käsityksen
mukaan jumalallisen inspiraation vaikutuksesta syntynyt pyhä ilmoitus ja sellaisenaan
Kirkon uskon ja opin lähde, mutta Kirkon itsensä tulkitsemana eli osana sen laajempaa pyhää
traditiota.

Kaanon ja kanoninen ovat siis kirkollisia termejä niin Vanhan kuin Uudenkin liiton kirjoitusten
kohdalla. On eräällä tavalla mielenkiintoista ja yllättävääkin, että juutalaiset hahmotellessaan
omaa pyhien kirjojensa luetteloa eivät koskaan tulleet kehitelleeksi mitään vastaavantyylisiä
lyhyitä ja ytimekkäitä nimikkeitä, joilla olisivat helposti saattaneet “sinetöidä” kirjojensa
pyhyyden. Toki heilläkin oli oma terminologiansa pyhien kirjojen erottamiseksi profaaneista,

vaikka sekularisoituneen nykyihmisen näkökulmasta se tosin on varsin yllättävä. Heille kanonisia
kirjoja olivat ne, jotka “saastuttavat kädet”. Ilmauksen taustalle kätkeytyy vallitsevan
tulkinnan mukaisesti ajatus siitä, että yhteys pyhään aivan kuten saastaiseenkin “jättää ihmiseen
jälkensä”, minkä seurauksena hänen on rituaalisesti peseydyttävä ennen paluutaan tavallisen
arkitodellisuuden pariin. Voidaan myös ajatella, että sanonta ainakin osaltaan liittyy
myös kirjakääröä käsittelevän ihmisen tapaan kohdata pyhä teksti, so. välttämättömyyteen käsitellä
sitä kunnioittavasti ja säästävästi, toisin kuin mitä tahansa muita kirjoja.