"Kaanon"
Ortodoksi.netista
TT Hannu Pöyhönen:
2.
"Kaanon"
Kristittyjen normatiivisesta Raamatun kirjakokoelmasta on tullut tavaksi käyttää nimitystä kaanon. Niinpä me itse kukin puhumme usein sekä Vanhan testamentin että Uuden testamentin kaanonista. Koska sanan kaanon sisältö kuitenkin saattaa olla meille, ainakin yksityiskohdissaan, hämärä ja hahmottumaton, lienee paikallaan pysähtyä siihen hetkeksi.
Sana kaanon, joka tulee kreikan kielestä (“kanon”), on iältään vanha sekä sisällöltään rikas ja monimerkityksinen. Tätä alun perin ruokoa tarkoittavaa sanaa käytettiin esikristillisenä aikana kaikista suorista kepeistä ja niiden kaltaisista esineistä, joiden avulla oli mahdollista tukea jotakin tai piirtää vakaasti viivoja. Sanaa käytettiin myös rakennusmiesten mittakepeistä. Tästä konkreettista perusmerkityksestään sanan sisältö lähti kehittymään kahteen eri suuntaan. Se tuli nyt merkitsemään toisaalta mittaa, normia, ohjetta ja sääntöä ja toisaalta taas listaa, luetteloa.
Merkityksessä mitta, normi, ohje, sääntö sanan kaanon otti käyttöön Kirkossa ensi kertaa, ainakin säilyneiden todistuskappaleiden valossa, apostoli Paavali (Gal.6:16), minkä jälkeen se tavataan seuraavaksi Klemens Roomalaisella hänen n. 96 jKr. korinttilaisille lähettämässään kirjeessä (1.Kleem.1:3, 7:2). Hieman myöhemmin, 200-luvulla, sana yhdistetään erityisesti kaikkia kristittyjä sitovaan totuuden sääntöön (kreikaksi: kanon tis alitheias) eli uskon sääntöön (kreikaksi: kanon tis pisteos, latinaksi: regula fidei), jolloin sillä tarkoitetaan sen ulkonaista muotoa, formulaa, tai joskus myös tämän formulan kuvaamaa sisältöä. Seuraavalla vuosisadalla eli 300-luvulla termi ulotettiin koskemaan myös kirkolliskokousten synodaalistia päätöksiä.
Merkityksessä lista, luettelo sana kaanon puolestaan tavataan jo esikristillisenä aikana, jolloin sitä käytettiin erilaisista matemaattisista ja tähtitieteellisistä listoista, mutta myös klassisen ajan kirjailijoiden luetteloista. Tässä merkityksessä sanaa on Kirkossa käytetty mm. Nikean kirkolliskokouksessa (325), jossa sillä tarkoitettiin virallisia luetteloita hiippakunnissa virkaansa toimittavista papeista, diakoneista ja kanttoreista, sekä Eusebios Kesarealaisen (k. 339) teksteissä, joissa hän viittaa sanalla evankeliumien pohjalta laatimiinsa luetteloihin evankelistojen käyttämistä paralleelisista eli rinnakkaisista perikoopeista ja heidän erityismateriaalistaan. Merkityksessä lista, luettelo sana kaanon epäilemättä esiintyy myöhemmin myös Kirkon hymnografiassa, jossa sillä ymmärretään yleensä yhdeksän oodin muodostamaa runomuotoista kokonaisuutta kaikkine siihen kuuluvine osineen.
Raamatun ohjeellisen kirjakokonaisuuden nimityksenä sanaa kaanon alettiin käyttää vasta 300-luvulla jKr. ja nimenomaan kristillisessä kirkossa. Koska sanalla kuitenkin on kaksi toisistaan selkeästi poikkeavaa merkitystä, nykyeksegetiikassa on tavallaan ymmärrettävästi kyselty, onko nimityksellä alun perin tarkoitettu sellaista Pyhien Kirjojen kokoelmaa, joka on Kirkkoa sisällöllisesti sitova opin määrittelyssä ja elämän säätelijänä, vai merkitseekö se yksinkertaisesti vain luetteloa Kirkon hyväksymistä Pyhistä Kirjoista. Erityisesti sanasta Pyhien Kirjojen yhteydessä yleisesti käytettyjen adjektiivisten johdannaisten, kuten kanoniset (kreikaksi: kanonika), kaanoniin kuuluvat (kreikaksi: kanonizomena tai kekanonismena) vastakohtana epäkanonisille kirjoille (kreikaksi: akanonista ja apokryfa), perusteella voidaan pitää todennäköisenä, että käyttöön otettaessa sillä on ymmärretty ennen kaikkea virallisesti hyväksyttyä ja siten autoritatiivista listaa, luetteloa. Käytännössä näkemykset eivät kuitenkaan ole kaukana toisistaan siitä syystä, että Raamattu, so. Raamatun kaanon siihen sisältyvine kirjoineen, on Kirkon käsityksen mukaan jumalallisen inspiraation vaikutuksesta syntynyt pyhä ilmoitus ja sellaisenaan Kirkon uskon ja opin lähde, mutta Kirkon itsensä tulkitsemana eli osana sen laajempaa pyhää traditiota.
Kaanon ja kanoninen ovat siis kirkollisia termejä niin Vanhan kuin Uudenkin liiton kirjoitusten kohdalla. On eräällä tavalla mielenkiintoista ja yllättävääkin, että juutalaiset hahmotellessaan omaa pyhien kirjojensa luetteloa eivät koskaan tulleet kehitelleeksi mitään vastaavantyylisiä lyhyitä ja ytimekkäitä nimikkeitä, joilla olisivat helposti saattaneet “sinetöidä” kirjojensa pyhyyden. Toki heilläkin oli oma terminologiansa pyhien kirjojen erottamiseksi profaaneista, vaikka sekularisoituneen nykyihmisen näkökulmasta se tosin on varsin yllättävä. Heille kanonisia kirjoja olivat ne, jotka “saastuttavat kädet”. Ilmauksen taustalle kätkeytyy vallitsevan tulkinnan mukaisesti ajatus siitä, että yhteys pyhään aivan kuten saastaiseenkin “jättää ihmiseen jälkensä”, minkä seurauksena hänen on rituaalisesti peseydyttävä ennen paluutaan tavallisen arkitodellisuuden pariin. Voidaan myös ajatella, että sanonta ainakin osaltaan liittyy myös kirjakääröä käsittelevän ihmisen tapaan kohdata pyhä teksti, so. välttämättömyyteen käsitellä sitä kunnioittavasti ja säästävästi, toisin kuin mitä tahansa muita kirjoja.
<- edellinen osa: Osa 1. Vanhan testamentin merkitys kristitylle ~ seuraava osa: “Suomalainen” Vanhan testamentin kaanon ->