Vedestä ja Hengestä (opetuspuhe)

Isä Timotheos kastaa Catharinan
Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kasteeseen valmistautuminen

Apostolinen ja Katolinen Kirkko on harjoittanut vuosisatojen ajan melkein yksinomaan lapsikastetta. Kasteen mysteerio on kuitenkin säilyttänyt liturgisesti muodon ja rakenteen, joka sillä oli aikuiskasteen ollessa yleinen käytäntö. Tämä käy erityisesti ilmi toimituksista, jotka nykyisissä liturgisissa kirjoissa on ryhmitelty nimekkeen “Rukouksia katekumeeneja vastaan otettaessa” alle.

Nykyisin tämä toimitus on suhteellisen lyhyt, se on viimeinen säilynyt osa pitkästä kasteeseen valmistautumisesta. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina tämä valmistautuminen saattoi kestää yhdestä kolmeen vuoteen. Katekumeenit eli kasteoppilaat tutustuivat asteittain Kirkon elämään erityisten toimitusten kautta, joihin kuului eksorkismeja, rukouksia, pyhien kirjoitusten selityksiä ja niin edelleen.

Kasteoppilaiden kasteeseen valmistautuminen kosketti koko yhteisöä, joka valmistautui uusien Kirkon jäsenten vastaanottamiseen. Kirkon jäsenten ja kasteoppilaiden kaksinkertaisesta valmistautumisesta kehittyi Pääsiäistä edeltävä liturginen Suuren Paaston aika. Se oli tiivistä “pyhään yöhön” valmistautumista, joka huipentui pääsiäisyönä Kristuksen luokse tulevien ja Häneltä pelastusta ja uutta elämää etsivien “valistumiseen”.

Mikä oli tämän valmistautuminen merkitys? Tämä kysymys on äärimmäisen tärkeä, koska nykyisin vallalla oleva lapsikaste näyttää valmistavine riitteineen sopimattomalta historiattomuudelta. Mutta tuolla valmistautumisella oli Kirkon ensimmäisten vuosisatojen perinteessä samoin kuin yhä liturgisessa traditiossamme tärkeä merkitys.

Ensiksikin valmistautuminen oli ja on jatkuva ja olennainen osa yleensäkin Kirkon jumalanpalveluselämää. On mahdotonta ymmärtää ja olla osallisena ortodoksisesta liturgiasta ymmärtämättä ensin, että se rakentuu valmistautumiselle ja täyttymykselle.

Tämä kaksoisrytmi kuului olennaisesti Kirkon liturgiaan, sillä se paljastaa Kirkon kaksinaisen luonteen ja tehtävän. Kirkko on itse toisaalta valmistautumista; se valmistaa meitä iankaikkiseen elämään. Kirkon tehtävänä on muuttaa elämämme valmistautumiseksi. Kirkko paljastaa meille, että elämämme saa suunnan ja tarkoituksen siitä, mikä on tuleva, mitä odotetaan ja toivotaan. Isä Alexander Schmemannin mielestä ilman tätä valmistautumista ei ole kristillisyyttä eikä Kirkkoa.

Toisaalta ortodoksinen kirkko on olennaisesti myös täyttymystä. Liturgiassa ja sen kautta Kirkon kaksinainen olemus ilmoitetaan meille. Liturgian varsinainen tehtävä on saada Kirkko valmistautumaan ja paljastaa sille täyttymys. Ellei Kirkon liturgia olisi täyttymys, ei Kirkon jäsenten elämä voisi koskaan olla valmistautumista. Tämä valmistautumisen ja täyttymyksen kaksoisrytmi muodostaa ortodoksisen kirkon liturgisen elämän, jokaisen vuotuisjuhlan, jokaisen jumalanpalveluksen ja mysteerion ytimen.

Kaste ei tee poikkeusta tästä yleisestä periaatteesta. Kaste vaatii valmistautumista, vaikka kastettava olisi vain muutaman päivän vanha ja kykenemätön ymmärtämään, mitä hänelle tapahtuu. Ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan ymmärtäminen ei ole kasteen ehto, vaan pikemminkin sen seuraus ja hedelmä. Kaste on Pääsiäisen Mysteerio ja Pääsiäinen merkitsee matkaa ja kauttakulkemista. Tämä matka alkaa valmistusmenoista, valmistautumisesta Veden ja Pyhän Hengen Mysteerioon.

Katekumeenit (kasteoppilaat)

Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina tuotiin paikallisen piispan eteen kristityksi haluava ihminen. Tuojina olivat kummit eli sellaiset ihmiset, jotka saattoivat todistaa kandidaatin vakavat aikeet ja aidon kääntymyksen. Piispa merkitsi kandidaatin nimen katekumeenien eli kasteoppilaiden luetteloon.

Sitten piispa teki kolme ristinmerkkiä kasteoppilaan kasvojen yli ja pani kätensä tämän pään päälle. Tätä toimitusta kutsuttiin “rekisteröinniksi” ja sen katsottiin merkitsevän, että Kristus otti henkilön omistukseensa ja kirjoitti hänen nimensä “Elämän kirjaan”.

Pyhän Johannes Krysostomoksen (k. 407) aikaan tämä rekisteröinti suoritettiin aivan paaston alussa. Kasteoppilaan kääntymys ei ole isä Alexander Schmemannin mukaan ideologinen tapahtuma, valinta tai vastaus ihmisen ongelmiin. Kääntymys on ihmisen pakoa pimeydestä ja epätoivosta. Ihminen saapuu Kristuksen luo tullakseen pelastetuksi, sillä muuta pelastusta ei ole.

Katekumeeni rekisteröitiin eli merkittiin Elämän kirjaan ja aikanaan hänet liitettiin Jumalan perillisten laumaan. Krysostomos varoitti harhaoppisten kasteesta:

“Rakkaat kuulijani, älkää salliko harhaoppisten järjestelmien puijata itseänne, sillä heillä on kaste, mutta ei valistumista. On totta, että heidät kastetaan ruumista kunnioittaen, mutta heitä ei valisteta sielullisesti.”

Kasteoppilaskausi oli hengellisen kehittymisen aikaa. Kasteen kiirehtimistä pidettiin vaarallisena ja hengellisen elämän kypsymättömyyttä tuhoon johtavana. Kasteoppilaan tuli pitää saamansa opetus salassa.

Kasteopetuksella oli sekä pastoraalinen että kasvatuksellinen merkitys. Kastetta edeltäneellä opetuksella oli ensisijaisesti uskonopillinen sisältö.

Eksorkismit

Kasteeseen valmistautumiseen kuuluivat myös opetus ja eksorkismit eli pahan poiskarkottamisrukoukset. Nykyisen lapsikasteen aikana opetus jää väkisin kasteen jälkeiseen aikaan.

Nykyaikainen ihminen hämmästelee, että kasteliturgiassa puhutaan paholaiselle. Paholaisella ei ole sijaa hänen uskonnollisessa maailmassaan, paholainen kuuluu hänen ajattelussaan keskiajan “pimeään taikauskoon”. Joidenkin pappienkin mielestä pahan poiskarkottamisrukoukset tulisi toimituksessa “hypätä yli” aikamme modernille uskonnolle sopimattomina.

Postmodernin ajan kristittyjen hirvittävä totuus on siinä, etteivät he yksinkertaisesti suostu näkemään saatanan läsnäoloa ja toimintaa maailmassa. He eivät tunne tarvetta luopua saatanan töistä ja hänen palvelemisestaan. He eivät ymmärrä tai halua ymmärtää, että myönteisiltä näyttävät nykyihmisen ja yhteiskunnan painottamat asiat kuten vapaus, vapauttaminen, rakkaus, menetys, kasvaminen tulevat helposti pahan välikappaleiksi.

Isä Alexander painottaa, ettei Kirkko koskaan ole muodostanut systemaattista opetusta pahuudesta. Silti hänen mielestään on tärkeä ymmärtää, että Kirkko on aina tuntenut saatanan. Tämä tunteminen ei ole kuitenkaan tuottanut “siistiä oppirakennelmaa”, koska on mahdotonta määritellä rationaalisesti irrationaalista.

Paha on irrationaalista todellisuutta. Se ei ole pelkkää jonkin (hyvän) puuttumista, poissaoloa. Paha on nimenomaan pimeän ja järjettömän läsnäoloa. Esimerkiksi viha ei ole ainoastaan rakkauden poissaoloa. Viha on pimeän voiman läsnäoloa, voiman, joka voi olla äärimmäisen voimallinen, älykäs jopa luova. Kyseessä ei ole siis tietämättömyys. Me voimme tietää ja vihata. Mitä enemmän eräät Kristuksen aikalaiset oppivat tietämään Kristuksen valkeudesta ja hyvyydestä, sitä enemmän he vihasivat häntä.

Käsitys pahasta irrationaalisena voimana, jonakin joka todella ottaa meidät omistukseensa ja ohjaa tekojamme, on aina ollut Kirkon kokemus sekä niiden pyhien ihmisten kokemus, jotka yrittävät parantaa itsensä eli vastustaa langennutta luontoaan ja elää hengellisesti.

Eksorkismit ovat ihmeellisiä ja pelottavia sanoja, ne ovat jumalallisen voiman sanoja. Pyhä Johannes Krysostomos kutsuu eksorkismeja “pelottaviksi ja ihmeellisiksi avuksihuutorukouksiksi, jotka tuhoavat demonisen maailman pahuuden.”

Eksorkismissa kutsutaan avuksi Kristuksen nimeä ja se täyttyy Hänen voimallaan, sillä Kristus murtautuu vihollisen alueelle. Hän on omaksunut ihmisen elämän ja tehnyt ihmisen sanat omikseen. Hän on jo tuhonnut demonisen vallan sisältäpäin. Ihmisen palauttaminen Jumalan hänelle tarkoittamaan asemaan alkaa demonien vallasta vapauttamisella.

Saatanasta luopuminen

Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina tämä toimitus samoin kuin sitä välittömästi seuraava “uskollisuudenvakuutus “ Kristukselle tapahtui vähän ennen itse kastetta joko Suuren Perjantaina tai Suurena Lauantaina. Näin ne yhdessä muodostivat kasteopetuksen valmistautumisen päätöksen. Nykyisin ne toimitetaan välittömästi eksorkismien jälkeen.

Pappi kääntää kasteelle saapuvan henkilön katsomaan kohti länttä vaatteitta ja jalkineitta kädet kohotettuina. Länsi on tässä pimeyden symboli, saatanan puoli. Katekumeeni voi olla saatanan kanssa kasvokkain, sillä eksorkismit ovat tehneet hänet vapaaksi luopumaan saatanasta, haastamaan ja hylkäämään hänet. Länteen kääntyminen on vapauden teko, saatanan orjuudesta vapautetun ihmisen ensimmäinen vapaa teko. Pappi jatkaa: "Luovutko saatanasta, hänen enkeleistään ja teoistaan..." Katekumeeni tai hänen kumminsa vastaa: "Luovun... "

Tämän luopumisriitin tarkoitus oli selvä sekä katekumeenille että koko kristilliselle yhteisölle. He elivät pakanallisessa maailmassa, jossa palvottiin epäjumalia ja osallistuttiin keisarikulttiin.

Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (k. 373) opettaa:

“Minä luovun sinusta, saatana, sinusta pahasta ja raa’asta hirmuvaltiasta; en enää pelkää sinun voimaasi. Kristus tuhosi sen, kun tuli osalliseksi minun verestäni ja lihastani ja kärsimystensä kautta teki kuolemallaan lopun kuolemasta, etten iankaikkisesti olisi orja. Minä luovun sinusta, kavalasta ja viekkaasta käärmeestä. Minä luovun sinusta, joka juonitellen ja ystävyyttä teeskennellen toteutat jokaisen rikoksen ja sait meidän esivanhempamme luopumaan kuuliaisuudesta. Minä luovun sinusta, saatana, kaiken pahuuden luojasta ja työtoverista.”

Demonisuuden ydin on aina ylpeys. Totuus nykyaikaisesta ihmisestä on, että hän on täynnä kaikkea ylpeyttä, ylpeyden muovaama ja ylpeyttä palvova olento. Hän asettaa ylpeyden arvojensa kärkipäähän. Ylpeys tulee kipeänä ilmi maallistuneessa laitoskirkossa, jossa isä Alexander Schmemannia lainaten seurakunnallinen elämä voi olla “sisäpiirin keskinäistä kehumista ja liehakointia.” Joillakin mittapuilla mitaten saatetaan todeta joku seurakuntayhteisö “malliseurakunnaksi”, vaikkei siinä ole juurikaan kasteita eikä kirkkoon liittymisiä.

Pyhät isät varoittavat Kirkon jäseniä maailmallisesta rakkaudesta, “ihmisten miellyttämisestä” ja “henkilöön katsomisesta”. Ihmisten miellyttäminen eli imarteleminen on Kirkon lähimmäisenrakkauden pilkkaamista.

Saatanasta luopuminen tarkoittaa ylpeyden ja itsekorostuksen varaan rakentuvan maailmankatsomuksen hylkäämistä. Saatanasta luopuminen tarkoittaa ylpeyden hylkäämistä, ylpeyden, joka on varastanut ihmisen Jumalalta ja valmistanut hänet pimeyteen, kuolemaan ja helvettiin.

Pyhä Isämme Johannes Krysostomos opettaa:

“Usko vaatii jaloa ja tarmokasta sielua, joka nousee aistimaailman ja ihmisjärkeilyn heikkouden yläpuolelle. Ihmisen on mahdotonta tulla uskovaksi muuten kuin nousemalla maailman hyväksymien tapojen yläpuolelle.”

Pyhä Johannes nuhtelee monin tavoin ihmisiä, jotka käyvät rutiininomaisesti kirkossa, mutta eivät muutu sisäisesti eivätkä halua tuottaa “hengellistä hedelmää”.

Kirkkoisän opetus on ajankohtainen aikamme ulkokohtaisessa ja rutiininomaisessa kirkollisessa elämässä. Maailmasta ruokitut esikuvat ja arvot ruokkivat ihmisissä ortodoksisen hengellisen elämän syventämisen mielialaa. Ortodoksinen seurakuntayhteisö on ennen muuta jumalanpalvelusyhteisö. Jumalallinen liturgia ei ole teksti eikä jokin historian kehityksen tulos, vaan Kirkon elävää kokemusta.

Maallistuminen puolestaan tarkoittaa Kirkon todellisen elämän katoamista. Kirkon jäsenet erottautuvat Kirkon hengestä. Maallistuminen saastuttaa Kirkon hengen ja ilmapiirin. Maailmallisuuden läpitunkemat ihmiset kaventavat Kirkon sanoman usein älylliseen tai sosiaalieettiseen näkemykseen.

Suomen ortodoksisessa paikalliskirkossa vuosisataiset hengellisen kasvatuksen ja sivistämisen puutteet ja laiminlyönnit ovat aiheuttaneet kirkollisen ja teologisen tietovajeen. Monien itseään kirkollisina pitävien ihmisten tietämys ortodoksisesta traditiosta on usein toisarvoisten ulkoisten tapojen tärkeänä pitämistä.

Ortodoksisen kirkon ulkoinen kauneus kätkee alleen narsistisen ihmisen teeskentelyineen. Ortodoksisen ihmiskuvan pinnallisuus tarkoittaa ihmisissä kirkollisen myötäelämisen puuttumista. Ihmiset marginalisoivat elämässään Kirkon elämän. Kirkon usko ja käytäntö toteutuu harvoin perheen arkielämässä ja kirkossa käynnit poikkeuksellisia tapahtumia, joten lapsille ei välity Kirkon elämä.

Ortodoksisessa kasvatustyössä on välttämätöntä ottaa huomioon kaksi seikkaa. Opettamisen ja kasvattamisen tulee selittää ja vahvistaa ortodoksista uskoa. Toiseksi kasvattamisen tulee auttaa Kirkon jäseniä toteuttamaan ortodoksista uskoa jokapäiväisessä elämässä. Se edellyttää heiltä kahta asiaa: heidän tulee oppia tuntemaan totuus (1. Tim. 2:4) ja erottamaan totuus valheesta (1. Joh. 4:1).

Ortodoksisessa kirkossa yhdistyy täydellisesti kurinalaisuus ja vapaus. Ortodoksisessa psykoterapiassa me seuraamme metodia, joka samastuu kasteen mysteerioon. Ensimmäinen askel on taistelu. Kristityn ensimmäinen tehtävä on kieltäytyä saatanasta ja kaikista sen teoista. Pyhä kaste merkitsee ortodoksisessa perinteessä päätöstä taistella Jumalan avulla pahaa vastaan ja luopua vanhan elämän rumuudesta.

Kaste merkitsee päätöstä aloittaa uusi elämä Kristuksen Totuudessa. Tätä uutta elämää ei voi aloittaa, ellei ennen sitä kohtaa vanhan elämän rumuuttaan ja luovu siitä. Tästä on syvästi kyse myös uskovan ihmisen suuren paaston kilvoittelussa.

Bysantin kirkon askeetit ja isät eivät koskaan sanoneet itse vanhurskaasti “Olen pelastettu”. Mitä enemmän he edistyivät kilvoituselämässä, sitä enemmän he tiedostivat omaa epätäydellisyyttään.

Isä Jarmo Hakkarainen