Pyhät juhlat (opetuspuhe)

Kirkon juhlat ovat ensisijaisesti luonteeltaan uskonnollisia, mutta niillä on myös tärkeä sosiaalinen ja antropologinen sisältönsä.

Pyhien juhlien luonne

Kirkollisina tapahtumina juhlat tarjoavat ihmisille tilaisuuden Jumalan palvelemiseen Kristuksessa ja Hänen kauttaan. Ne tarjoavat mahdollisuuden Jumalan Sanan opiskelemiseen ja osallistumiseen jumalallisista ja pyhistä mysteerioista Kristuksessa. Siksi kokoontuminen juhlien viettämiseen täydellistyy Eukaristian toimittamisessa, Jumalan sanan kuulemisessa ja sen tulkitsemisessa ja moninaisten rukousten esiin kantamisessa. Juhlien viettämisessä korostuu siihen osallistuvien ihmisten ykseys ja tasavertaisuus, sillä sama Jumalan armo ja hengelliset lahjat annetaan uskoville tasavertaisesti. Lisäksi Kirkon juhlat suuntaavat uskovat päivittäisistä omistautumisista erilaiseen yhteisölliseen yhteyteen, jossa ihmiset harjoittavat epäitsekästä veljeyttä, ystävyyttä ja rakkautta.

Juhlien antropologiset ilmenemismuodot kiinnittivät ihmisen huomion maallisista asioista kirkollisen elämän harjaantumiseen. Juhlat ovat tarkoitetut sielun parhaaksi ja ihmisen hengellisen olemuksen vahvistamiseksi. Kirkko on tässä langenneessa maailmassa “mahdollinen” vain vartiopaikkana, odotuksena, valmiutena ja askeettisena elämänä. Kristus on voittanut maailman. Hänessä ihmisluonto on uudistunut ja näin on syntynyt uusi ihminen. Siksi Kirkko ei ole maailmassa pelkästään odottamassa sen loppumista: Kirkko elää maailmassa sen pelastumiseksi.

Pyhien ihmisten kunnioittamisesta

Kaikki ovat kutsutut olemaan pyhiä, mutta evankeliumi opettaa:

“Monet ovat kutsut, mutta harvat valitut” (Matt.22:14, vuoden 1938 käännös).

Suuri apostoli Paavali kirjoittaa:

“Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minä olen Kristuksen seuraaja” (1.Kor.11:1; 4:16).

Kirkon pyhien ihmisten elämä johtaa uskovia ymmärtämään kristillisen elämän käytännön. Muut Kirkon jäsenet ovat näin kutsutut samastumaan heihin kirkollisen elämän oppaina. Kirkko tunnustaa näiden pyhien ihmisten esikuvallisuuden siunaamalla heitä esittävät pyhät ikonit ja asettamalla ne kirkkoihin ja myös koteihin. Pyhiä ihmisiä muistetaan juhlapäivinä ortodoksisessa liturgiassa.

Aluksi paikalliskirkot kunnioittivat omia marttyyreitään ja johtajiaan. Paikallisten marttyyrien ja piispojen muisteleminen liittyi kiinteästi heidän hautapaikkaansa. Pyhien ihmisten kunnioittamisen paikallinen luonne säilyi 200-luvun loppuun. Pyhyys kuului kirkkoon ja kaikki, jotka muodostivat Kirkon, olivat pyhiä, koska he kuuluivat Jumalan pyhään kansaan. Kirkon varhaisessa perinteessä pyhä tai marttyyri oli ennen muuta todistus uudesta elämästä ja siksi Kristuksen ikoni eli kuva. Siksi liturgiaan sisältyi eukaristia ja marttyyrikertomus, jossa kuvattiin marttyyrin koettelemuksia ja kuolemaa. Kertomuksen tarkoituksena oli osoittaa Kristuksen läsnäolo ja toiminta marttyyrissa eli “uuden elämän” läsnäolo hänessä. Marttyyri tai pyhä todisti ensisijaisesti Kristuksen kunniasta, ja siksi hänen kertomuksensa oli opetukseksi muille kristityille. Kirkko kunnioittaa pyhiä ihmisiä omistamalla kirkkoja heidän pyhälle muistolleen. Kirkko pyhittää kirkkojen käytön asettamalla heidän pyhänjäännöksiään uskovien kunnioitettaviksi.

Myöhemmin Kirkon liturgisessa yhteydessä painotus siirtyi pyhän ihmisen voiman kunnioittamiseen, hänen ihmetekojensa kuvaamiseen ja ylistämiseen, hänen armeliaisuuteensa ja hyvyyteensä niitä kohtaan, jotka kääntyivät hänen puoleensa pyytämällä apua. Ortodoksinen kristitty saa kasteessa nimensä pyhän ihmisen mukaan. Heille on kirjoitettu muistopäivän jumalanpalvelustekstit, jotka kuvaavat heidän elämäänsä. Pyhien ihmisten juhlat yhdistyvät ennen muuta heidän kuolinpäiväänsä, joka ymmärretään Kirkossa heidän syntymisenään Jumalan valtakuntaan. Yksittäisten pyhien ihmisten muistopäivien lisäksi Kirkko on omistanut erityisjuhlan eli “Kaikkein pyhien sunnuntain” pyhille ihmisille (ensimmäinen Helluntain jälkeinen sunnuntai).

Kirkolla on Kristuksen mieli

Opetus Kristuksesta on ortodoksisen uskon, jumalanpalveluksen ja hurskauselämän pilari. Jumalan Pojan Kristuksen lihaksituleminen (kreik. σάρκωσις) on Jumalan luomakunnalle ilmestymisen keskeinen tapahtuma. Se on muinaisen Israelin lain ja profeettojen täyttymys. Kristus tuli maailmaan avatakseen ihmisille mahdollisuuden päästä Jumalan valtakuntaan. Kristuksen lihaksituleminen loi uuden suhteen Jumalan ja ihmisten välille. Kristus osoitti persoonassaan, mitä on todellinen Jumalan kaltaisuus.

Ortodoksisen kirkon kristologinen oppi sai erehtymättömän dogmaattisen määrittelynsä erityisesti neljässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (Efeso 431, Kalkedon 451 ja Konstantinopoli 553 ja 680-681). Taivas ja maa laulavat yhdessä, menneisyys ja nykyisyys tulevat yhdeksi. Eeden ja Betlehem tulevat yhdeksi. Koko maailmankaikkeus luodaan uudestaan. Kristuksen syntyminen ihmiseksi merkitsee ikuista ja voimallista Jumalan ja ihmisen ykseyttä.

Ortodoksinen kirkko kunnioittaa Mariaa ikuisena neitsyeenä. Hänessä me löydämme sen, minkä miehinen, aggressiivinen ja ylpeä maailma on kadottanut: myötätunnon, rakastavan sydämen, huolenpidon, luotettavuuden ja nöyryyden. Kirkon kunnioitus Jumalansynnyttäjää kohtaan on aina rakentunut siihen, että hän oli kuuliainen Jumalalle, ja hyväksyi vapaaehtoisesti inhimillisesti katsoen mahdottoman tehtävän tulla Jumalan äidiksi. Kun roomalaiskatolisessa perinteessä pääpaino on hänen ikuisessa neitsyydessään, ortodoksisessa kirkossa ilo Mariasta liittyy hänen äitiyteensä. Hän antoi Kristukselle inhimillisen luonnon, lihan ja veren.

Kirkon pyhät liturgiset toimitukset liittyvät Herramme Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemiseen. Sen perustalle on luotu ja organisoitu Kirkko, joka elää pyhissä mysteerioissa. Jumalallinen Ekonomia (taloudenhoito) ja Jumalallinen Liturgia ovat todellisesti inhimillisiä tai oikeammin jumalallis-inhimillisiä totuuksia, koska molemmat ovat hengellisiä “Pyhästä Hengestä” ja “Neitseestä Mariasta” kuten me tunnustamme uskomme. Pyhän Hengen avuksi huutaminen on olennaisen tärkeä liturginen ja teologinen “avain” Kirkon ymmärtämiseksi hengelliseksi palvelutehtäväksi, juhlaksi, ruumiiksi, ruoaksi ja juomaksi. Siksi ortodoksisen kirkon liturgia tarkoittaa Jumalan Ekonomian täyteyttä Kristuksen, jumal-ihmisen Ruumiina.

Todellinen ortodoksinen elämä yhdistyy aina läheisesti teologiaan. Todellista ortodoksisen tradition mukaista kirkollista elämää ei ole ilman teologiaa eikä todellista teologiaa ilman kirkollisuutta.

“Jos olet teologi, sinä rukoilet aidosti, ja jos sinä rukoilet aidosti, sinä olet teologi” (Evagrios Pontoslainen).

Ortodoksisen kirkon olennaisin teologia eletään todeksi Pyhässä Liturgiassa ja Kirkon rukouksellisessa palvelutehtävässä. On hyvä muistaa pyhän Ireneos Lyonilaisen (k. 202) sana:

“Uskomme on Eukaristian mukaista, ja Eukaristia vahvistaa uskomme.”

Kirkon liturgia ja Kirkon usko ovat identtiset. Ortodoksisen hengellisyyden päämäärä ja sisältö ovat ykseys Jumalan kanssa, ja se on myös autenttisen ortodoksisen teologian päämäärä. Sen vuoksi ortodoksinen teologia ei ole pelkästään puhetta Jumalasta, vaan ennen muuta ykseyttä Hänen kanssaan. Kirkon todellista teologiaa ei ole ilman liturgista elämää. Ortodoksinen jumalanpalveluselämä kokonaisuudessaan rukouksineen, veisuineen, ikoneineen ja kaikkine toimineen aina yhteen kokoontumisesta kirkosta poistumiseen on Kirkon näkemys maailmasta. Se on näkemys maailmasta Jumalan läsnäolon todellisuutena. Kirkko on eukaristinen ateria. Siksi Kirkko vastaa yhteisönä Jumalan anteeksiantamukseen.

Eukaristisessa liturgiassa Kirkko osoittaa, että sillä on Kristuksen mieli (1.Kor.2.16). Kun Kirkko toimittaa yhdessä eukaristian, Kirkko ei tee sitä ainoastaan Kristuksen muistoksi, vaan myös Häneen yhdistyneen ihmiskunnan muistoksi. Proskomidissa eli pyhiä ehtoollislahjoja valmistavassa osassa ylistetään ennen muuta Herraamme, mutta kunnioitetaan myös Jumalansynnyttäjää, profeettaa ja edelläkävijää Johannesta ja kaikkia profeettoja, apostoleja, esipaimenia, pyhiä marttyyreja, jumalankantajaisiä, pyhiä ihmeidentekijöitä ja kaikkia pyhiä. Sen jälkeen anotaan Jumalaa muistamaan papistoa ja kirkkokansaa, eläviä ja kuolleita. Koko proskomidi viittaa Kristuksen lihaksitulemiseen ja Hänen ainutkertaiseen uhriinsa. Eukaristia ei siis ole vain jokin liturginen muisto, vaan itse Kristus.

Kristuksen perustama Jumalan ja ihmisen loukkaamaton yhteys on ortodoksisen liturgian doksologisen ylistyksen ydin. Ihmisen ehtoollisyhteys on tarkoitettu hänen jumaloitumisekseen. Jo Kirkon ensimmäisten vuosisatojen isät puolustivat voimallisesti Jumalan Pojan inhimillisen luonnon tärkeyttä lihaksitulemisessa. He suojelivat Kristuksen lihaksitulemisen pelastushistoriallista merkitystä. Heidän mukaansa Kristus syntyi ihmiseksi vapauttaakseen ihmisen demonisesta harhasta, pimeydestä ja synnistä.

Isä Jarmo Hakkarainen