Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 1

Joroisten luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Kalervo Rantalainen on kirjoittanut 1984 kirjan Lintulan luostarin evakkovuosista. Tämä oheinen pitkä artikkeli on myös hänen kirjoittamansa ja se on Aamun Koitosta vuodelta 1985 ja kertoo osin samoja asioita nyt vain Lintulan luostarin henkilöiden kohdalta. Historiaan mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Tässä on niistä muutama. Artikkeli on jaettu useampaan osaan, joista tässä on ensimmäinen.

Kun nyt kuljet hautausmaalla ja näet noita hautakiviä, sinulla on nyt tämän luettuasi myös mahdollisuus tietää hieman enemmän noiden haudassa lepäävien kilvoittelijoiden elämästä. Muista heitä esirukouksin: "Ikuinen muisto!"

Nunnat Aleksandra (vas.) ja Johanna (oik.) Aamun Koiton kuvassa.

Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa

OSA I

Uskonnonopettaja Feodor Agafonov Aamun Koiton kuvassa.

Lintulan luostari Kivennavan pitäjässä Karjalan Kannaksella sai v. 1894 alkunsa nimellä "Lintulan Pyhän Kolminaisuuden Naisyhdyskunta Suomessa", jonka toiminnan ja suunnitelman keisari Nikolai II vahvisti elokuun 12. pnä 1895. Näin on maamme ja koko Pohjoismaiden ainoa naisluostari saavuttanut 90 vuoden iän [1985]. Ihmisen kohdalla se on korkeimpia huippuja, mutta luostarina vielä nuoruuden aikaa, jolla ei ole lainkaan Valamoon ja Konevitsaan verrattavia historiallisia vaiheita takanaan. Saamme kuitenkin näin luostarin juhlavuotena viivähtää monien vuosikymmenten pitkässä saatossa, katsella kuljetun tien nousun ja laskun aikojen vuorottelua sekä tarkata eräiltä osin niiden viestintää.

Venäjän vallankumouksen kuohuntavuosi 1917 sekä maamme julistautuminen itsenäiseksi valtioksi saman vuoden joulukuussa merkitsivät myös Lintulan luostarille oleellista muutosta. Alkuvaiheessa muodollinen yhteys suureen itäiseen äitikirkkoon tosin säilyi, mutta taloudellista apua ei enää saatu ja rajan sulkeuduttua uusien sisarten saapuminen luostariin pysähtyi toistaiseksi. Maa- ja metsäomaisuus jäi kuitenkin edelleen luostarin omistukseen ja takasi sen asukkaille varman, joskin niukan toimeentulon lähteen.

Itse luostari, jonka jäsenet olivat pääasiassa venäläisiä, oli nyt uudessa tilanteessa kuin pieni venäjänkielinen saareke itäisen rajan tuntumassa itsenäisen Suomen maaperällä.

Olojen hiukan vakiinnuttua alkoi Lintulaan alokkaiksi pyrkiviä vähitellen ilmaantua ja sama hiljainen virta, toisinaan suvannoksi tyyntyen, solui taas edelleen muulta maailmalta huomaamattomana elämän tapahtumana aina syksyn 1939 evakuointiin saakka. Näiden tulijoiden joukossa oli monia karjalaistyttöjä tai karjalaisuutta muutoin edustavia henkilöitä, jotka voimiaan säästämättä työskentelivät omalla paikallaan luostariyhteisönsä hyväksi.

Johanna ja Aleksandra

1920-luvun alkuvaiheilta tulevat välittömästi kuvaan mukaan nunna Johanna ja hänen entinen oppilaansa, palvelijansa ja uskollinen ystävänsä Aleksandra, jotka molemmat, tosin erilaisin kuvioin, ovat lähtemättömästi piirtäneet nimensä Lintulan luostarin aikakirjoihin.

Nunna Johanna, siviilinimeltään Vera Petrovna Agafonova, on syntynyt Viipurissa 14.8.1877 ja kuoli uudessa Lintulassa Heinävedellä 24.9.1953. Hänen vanhempansa, kauppias Pietari Aleksejevitš Agafonov ja vaimo Vera Aleksandrovna, olivat Viipurin venäläisiä, mutta Vera-tytär piti itseään karjalaisena. Lapsia oli yhdeksän, kaikki eri ammatteihin koulutettuja ja sivistyneitä ihmisiä.

Vanhin veli Nikolai kuoli arkkimandriittana Riiassa ja nuorin Mihail toimi Salmin lennättimen johtajana. Hänen kohtalokseen tuli kuolla omassa kodissaan v. 1915 (?) paikallisen suomalaisen harhaluodin lävistämänä. Veljensä Feodor, syntynyt Viipurissa 10.5.1876, kävi niin ikään koulunsa täällä kotikaupungissaan. Myöhemmin hänelle järjestyi arkkipiispa Antonin suosituksesta kiertävän uskonnonopettajan virka yhteiskouluissa. Vaatimaton, harras kristitty, "hoikka, pitkäpartainen ja sympaattinen herrasmies" (A. Olanto).

Loma-aikoinaan Feodor mielellään vetäytyi hiljaisuuteen kirjojensa ääreen. Siitä heijastuksena on Aamun Koitossa (N:o 7, 8/1933) julkaistu CharIes Brownen esitelmä, jonka Feodor oli ruotsinkielisestä käännöksestä suomentanut nimellä "Kristillisen kirkon symbolisista kuvista". Myös käynnit luostarissa häntä kiinnostivat. Vuonna 1903 hän oli mukana pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisoimisjuhlassa ja toistamiseen samassa luostarissa v. 1916. Sieltä hän oli tuonut kultaisen kaularistin Sortavalaan sisarelleen Veralle, joka jäähyväislahjanaan oli luovuttanut sen Aleksandralle ja tämä puolestaan rippi-isälleen igumeni Panteleimonille.

Lintulan luostarissa oleva nunna Johannan lahjoittama veljensä tuoma pt. Serafim Sarovilaisen ikoni (kts. teksti).
(Kuva © Martinus Markoff, Lintulan luostari)

Optinan luostarissa Feodor kävi 15.7.1915. Sieltä hänen tuliaisinaan matkamuistona Veralle oli koristeellinen puurasia. Kannessa teksti "Optinan luostarin siunaus", kyljessä "Hyvä on rikastua nöyryydellä ja rakkaudella" sekä pohjassa silloisen ohjaajavanhuksen Anatolin omakätinen nimikirjoitus. Tämäkin esine on kuin pieni häivähdys mailleen menneestä ajasta niin Lintulan luostarille kuin nykyisille pyhiinvaeltajille. Kun Vera siirtyi Lintulaan, Feodor luonnollisesti vietti siellä monia kesäisiä viikkoja 1920- ja 30-luvuilla. Mutta heidän molempien yhteismuisto elää myös uudessa Lintulassa. Kirkkosalin vasemmalla seinällä on ikonien rivistön kolmantena Serafim Sarovilaisen ikoni. Siinä hänet kuvataan kumaraisena kävelemässä synkässä metsässä, kirves vasemmassa ja sauva oikeassa kädessä, selässä laukku ja jaloissa tuohivirsut. Ikonin vasempaan reunaan on upotettu sirpale samaa kiveä, jolla pyhittäjävanhus oli rukoillut kolmen vuoden aikana. Ikoni on Feodorin lahja sisarelleen, joka kuolinvuoteellaan oli sanonut: "Kun minä kuolen, tämä ikoni on pantava kirkkoon." Feodor oli silloin kuulunut poisnukkuneiden joukkoon 15 vuoden ajan (k. 3.3.1938).

Kuten muutkin sisarukset, Vera aloitti koulunkäyntinsä Viipurissa, suoritti lukion kurssin ja valmistui aikanaan venäläisen koulun opettajaksi. Aluksi hänen virkapaikkanaan oli Karhula, jossa hän piti yhteyttä lasitehtaan venäläisiin työntekijöihin ja heidän perheisiinsä ¹. Siirryttyään Annantehtaalle hänen mainitaan huomattavasti kohentaneen suomenkielen taitoaan, mutta varsinkin Sortavalassa, jonne hän muutti v. 1903 venäläistyttämiskoulun opettajaksi.

Kun Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II luopui kruunustaan maaliskuun 15. pnä 1917, sen vaikutukset ilmenivät pian myös omassa maassamme. Sorto- ja venäläistyttämisvuoden paineet purkautuivat nyt monin muodoin voimallisesti esille, ne kohdistuivat mm. "ryssänkirkkoon" ja koululaitokseen. Venäläisiä pappeja alettiin erottaa viroistaan, venäläisiä kouluja sulkea ja rakennuksia tuhota. Vainon alaiseksi saattoivat tällöin joutua sellaisetkin opettajat, joiden ei voinut katsoa toimineen venäläistyttämisen hengessä.

Epäilemättä Vera Agafonova tunsi tässä murrosvaiheessa olonsa turvattomaksi. Hänen koulunsa suljettiin, mutta hän sai siinä asua kunnes se vuoden 1918 alkpuolella otettiin muuhun käyttöön. Tästä päätellen lienee Andrej Sove oikeassa, kun hän sanoi, että Vera oli "maltillinen ihminen eikä ollut pyrkinyt levittämään venäläistä henkeä, vaan oli hyvissä suhteissa niin venäläisen kuin suomenkielisenkin väestön kanssa". Niin ikään Soven tiedonannon mukaan Vera sai kutsun Lintulan venäjänkielisen lastenkodin opettajaksi, mutta ei tiedetä, kuka yritti järjestää hänen asioitaan, ehkä ruhtinas Saltykov, joku venäläisistä papeista tai kenties arkkipiispa Serafim. Ilmeisesti Vera itsekin oli ajatellut hakeutumista luostariin, jossa hän jo venäläisen verenperintönsä puolesta voisi tuntea olonsa kotoiseksi. Olihan Agafonovien perhe vahvasti kirkollinen, joskaan "monarkistiset" ilmeet eivät edes ajan kuohuissa olleet häipyneet kodin kasvoilta.

Nunna Aleksandra oli kertonut igumeni Panteleimonille käynnistään Vera Agafonovin kanssa Venäjällä pyytämässä kilvoituksestaan kuuluisalta ohjaajavanhukselta Varsonofilta siunausta yhteiselle aikomukselleen luostariin menosta. ²

Juna oli ollut "täynnä kiroilevia ja laulavia sotilaita", mikä hyvin kuvastanee vuoden 1917 levottomia aikoja. Matkalaiset olivat nousseet junasta jossakin Moskovan takana "Kaukainen metsä'.' (Dalnyj Ies) -nimisellä asemalla. Selviydyttyään vanhuksen luo tämä antoi siunauksensa heidän luostariaikomuksilleen ja lisäksi leikkasi Aleksadralle hiuksiaan siunauksen näkyvänä merkkinä. Ne olivat hänellä tallessa vielä luostarin Kuhmalahdella olon alkuvuosina, mutta sitten jossakin vaiheessa katosivat. Tätä menetystä Aleksandra murheellisena oli muistellut vielä aivan elämänsä viimeisinä aikoina. Huvittavaa, lapsellista, vakavaa. Kaikkea yhdessä. Ajan luostarielämän kuvauksena kertomus kokonaisuudessaan on mainitsemisen arvoinen.

Lintulan luostarin koulu, joka on liitetty v. 1911 perustetun orpokodin yhteyteen, luettiin tilastoissa Karjalan Veljeskunnan kouluihin. Sellaiseen kouluun Veran olisi siis pitänyt mennä opettajaksi. Luostarin pääkirjassa kuitenkin sanotaan, että Vera Agafonov saapui Lintulaan vasta tammikuun 11. pnä 1921 ja suoraan kanslianhoitajaksi. Avoimeksi jää, miten ja missä – ehkä Sortavalassa? – Vera selviytyi Aleksandran kanssa vv. 1918-1920.

Vera hallitsi hyvin suomen kielen ja kirjoittikin suomeksi ilman suurempia virheitä, kuten hänen laatimansa luostarin pääkirja osoittaa. Ulkonaiselta olemukseltaan hän oli tosi edustavan näköinen, kookas ja komea nainen sekä kaikin puolin sivistynyt ihminen. Sitä vastoin luostarin sisaret olivat yleensä vähän koulusivistystä saaneita ja yksinkertaisemmista oloista lähtöisin. Igumenia Larissa itse oli täysin ummikko, joten Vera joutui alun alkaen matkustamaan hänen mukanaan luostarin asioita hoidettaessa ja muutoinkin toimimaan hänen lähimpänä apunaan.

Igumenia Arsenia ja nunna Johanna vanhassa Lintulassa Aamun Koiton kuvassa.

Kun igumenia Larissa kuoli v. 1931, olisi ollut luonnollista, että Verasta olisi tullut hänen seuraajansa. Sitä kai Vera itsekin halusi. Mutta sellainen ajatus ei tyydyttänyt muita sisaria. He olivat tyytymättömiä siitä, että Vera maallikkosisarena oli saanut hoidella luostarin asioita kymmenen vuoden ajan. Kulissientakainen valtataistelu päättyi lopulta nunna Arsenian valintaan. Johtajattareksi hänet vahvistettiin syyskuun 3. pnä 1931. Hän oli tullut v. 1898 nuorena tyttönä Penzan luostarista Lintulaan ja oli ummikko niin kuin edeltäjänsäkin. Pian Arsenian luostarin johtoon tulon jälkeen, lokakuun 31. pnä 1931 Vera Agafonov vihittiin nunnaksi, jolloin hän sai nimen Johanna Rilan luostarin perustajan Johannes Rilalaisen mukaan.

Käytännöllisesti katsoen nunna Johannalla oli luostarin ohjakset käsissään sekä vanhassa Lintulassa että evakkovuosien kaikissa vaiheissa ja vielä Palokkiin kotiutumisen jälkeen.

Karjalaisia tyttöjä, jotka tulivat luostariin alokkaiksi, hän mielellään otti erityiseen ohjaukseensa. Tavallinen nunna, ja kuitenkin kuin johtajatar.

Nunna Johannan eli Vera (suomalaisittain Veera) Agafonoffin hautakivi graniittiristin alapuolella Valamon luostarin hautausmaalla Heinävedellä.
(Kuva Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)

Luostarissa nunna Johanna varmasti tunsi löytäneensä maamme murrosvuosien heilahteluissa turvaisan sataman ja koko elämäkseen paikan, joka tyydytti hänen sisintä kaipuutaan. Yleisesti arvioiden hänessä oli juuri sitä tarmoa ja lujuutta, jota harmaa graniittiristi hänen haudallaan Valamon luostarin kalmistossa kuvastaa.

1) Tästä kertoi Veran serkku Andrej Sove, joka samalla mainitsi, että lasitehtaan venäläiset kreikkalaiskatoliset työntekijät lahjoittivat Kotkan kirkkoon kaksi lasista kynttilänjalkaa, jotka ovat siellä yhä edelleen ikonostaasin edessä. Veran olosta Annantehtaalla Sove ei maininnut sanallakaan.

2) Tästä Venäjän matkasta on myös toisenlainen versio mutta jääköön se nyt selostamatta.

Nunna Aleksandra

Kun puhutaan nunna Johannasta, mieleen tulee ikään kuin itsestään Aleksandran nimi. Niin läheisesti heidän elämänkaarensa koskettivat toisiaan. Nunna Aleksandra oli monin tavoin äiti Johannan opetuslapsi, ensin oppilaana kansakoulussa ja sitten apulaisena luostarissa, maallikkonimeltään Aleksandra Lisitsin, syntynyt Suistamolla Raja-Karjalan tunnetussa runon ja runonlaulajien pitäjässä 16.3.1895. Ilmeisesti opettajansa vaikutuksesta hän päätti lähteä Lintulaan, jonne hän saapui samoin tammikuussa v.1921.

Aleksandra oli jalkainvalidi, mutta se ei näyttänyt haittaavan hänen työskentelyään. Hän oli erittäin puuhakas ja työteliäs sisar, joka ei vitkastellut tehtäviensä suorittamisessa. Vanhassa Lintulassa hänen yhtenä velvollisuutenaan oli viedä kerran viikossa kuorma maitoa, kermaa ja voita Terijoelle. Eräät toiset sisaret veivät samanlaisia kuormia Kellomäen ja muiden lähiseutujen huvila-asukkaille.

Moninainen oli sisar Aleksandran työkenttä. Mutta usein unohdetaan, että hän omasi hyvän lauluäänen. Hän oli kuorossa mukana ja lauloi myös duettoja taloudenhoitajan, nunna Mihailan kanssa, mm. Suuren perjantain eksapostolarian "Minä näen, oi Vapahtaja …" Tämän veisun ruhtinas Saltykov oli halunnut kuulla luostarissa vieraillessaan. Varmaankin hän hiljentyi sitä kuuntelemaan kirkon sivuun rakennetussa pienessä kappelissa, laskeutui sitten portaita alas hautakammioon, jossa nuoren ruhtinattaren balsamoitu ruumis lepäsi. Ruhtinas avasi arkun kannen ja piti kiihkeästi rakastamansa kuvankauniin puolisonsa kuoleman jäykistämää kättä omassaan. Näin hän saattoi viettää hautakammion hiljaisuudessa tuntikausia, toisinaan koko yön aina aamun valkenemiseen asti.

Luostarin evakkovuosina Aleksandra toimi igumenia Arsenian ja nunna Johannan erikoispalvelijana ja oli siten näyttävämmin esillä kuin monet muut sisaret. Varsinkin Juvan Maivalassa ja Kuhmalahdella häntä on erityisellä rakkaudella muisteltu. "Ontuva, punaposkinen nunna, persoona vertaansa vailla" (Inkri Yli-Hinkkala, Kuhmalahti).

Nunna Aleksandran eli Aleksandra Lisitsinin hautaristi Valamon hautausmaalla Heinävedellä.
(Kuva Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)

Nunnaksi Aleksandra vihittiin uudessa Lintulassa 19.7.1954. Uskollisesti hän kantoi nunnan huntua ja kalottia viimeiseen asti, neljännesvuosisadan ajan. Kevään 1979 saapuessa hän ummisti silmänsä viime uneen huhtikuun 1. päivänä.

(jatkuu …) -> (piakkoin ilmestyy seuraava osa: Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 2

Kalervo Rantalainen
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Koko pitkä artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 17/1985, joka ilmestyi elokuun 22. päivänä 1985, sivuilla 279-289 [s.3-11])