Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 2
Ortodoksi.netista
Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa
OSA II
Joroisten luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Kalervo Rantalainen on kirjoittanut 1984 kirjan Lintulan luostarin evakkovuosista. Tämä oheinen pitkä artikkeli on myös hänen kirjoittamansa ja se on Aamun Koitosta vuodelta 1985 ja kertoo osin samoja asioita nyt vain Lintulan luostarin henkilöiden kohdalta. Historiaan mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Tässä on niistä muutama. Artikkeli on jaettu useampaan osaan, joista tässä on toinen. Ensimmäinen löytyy tästä: Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 1.
Salmilaisia ja aunukselaisia sisaria
Vasta niin myöhään kuin 1920-30 -lukujen taitevuosilta voidaan edes puhua useampien karjalaistyttöjen saapumisesta Lintulaan. Vain joku yksittäinen tapaus ehkä hiukan aikaisemminkin. Mistään uusien tulokkaiden esiinmarssista ei tietenkään ollut kysymys, mutta Salmin pitäjän edustus on ollut kuvassa selvästi nähtävissä.
Aluksi sopinee mainita Nadja Mokki, kotoisin Salmin Tuleman kylästä. "Kiltti, hento tyttö, kävi luostarista käsin koulua" (Juha Antrela). Hän oli orpo lapsi, joka oli lähetetty Lintulaan osoitelappu kaulassaan. Helppoa on kuvitella, mitä hän tunsi lähtiessään mieron tielle, turvattomana, yksin maailmassa, kuitenkin Isän vahvan käden suojassa.
Lauri Kulmala kertoo eräässä artikkelissaan keskustelleensa tytön kanssa Terijoen asemalla lokakuussa 1939 ennen kuin pitkä evakkojuna lähti liikkeelle kohti Viipuria:
- A, panenko mie taas tämän kaulahain?
Nuori ruskeasilmäinen sisar näyttää pahvilappua, mihin vuosia sitten on kirjoitettu: "Ohjatkaa lapsi Lintulan luostariin."
Vanhempi nunna sanoo jotakin venäjäksi ja virkailija kehottaa sisaria nousemaan vaunuun. Kysyn nuoremmalta sisarelta:
Milloin sinä tulet Lintulaan takaisin?
- Jouluksi mie tulen, sytytän kynttilän Penzan Neitsyen kuvan eteen.
Junanlähettäjä saapui laiturille, mutta vielä vaunun ovelta kuului lapsellinen pyyntö:
- A, sie ko jäät tänne. Jos sie viel mistä löyvät kukkia, niin vie sie Larissan hauvalle!
Lintulaan tämä nuori sisar ei enää koskaan palannut. Joulukynttilät siellä jäivät sytyttämättä. Myöhemmin hän erosi luostarista ja jäi karjakoksi Sisä-Suomeen. En tunne tarkemmin hänen elämänvaiheitaan.
Luostarin salmilaissisaria on myös Anna Missi, syntynyt Manssilan kylässä 18.11.1905. Käytyään suomalaisen kansakoulun hän meni v. 1927 Elisenvaaran karjanhoitokouluunja oli harjoittelijana Sortavalan maalaiskunnassa Niemelän hovissa, jonka omisti maanviljelysneuvos Oskari Nissinen Vesa-puolisonsa kanssa. Kartano oli Sortavalan lähiseutujen huomattavimpia ja sijaitsi lumoavan kauniilla paikalla metsien, laajojen viljelysmaiden ja Laatokan välkkyvien vesien ympäröimänä.
Vuonna 1929 Anna valmistui karjakoksi. Oltuaan parisen vuotta Elisenvaarassa hän siirtyi Valamoon. Siellä hän oli vv. 1931-35, rippi-isänään isä Jefrem. Valamosta hän muutti Lintulaan, ja sieltä luostarin muiden asukkaiden mukana yhteisön ensimmäiseen sijoituspaikkaan Joroisten Maavedelle. Täällä hän asui Tatu ja Elmi Airon talossa sisariston pääryhmän kanssa. Luostarin siirtyessä vuosien 1939-40 vaiheessa Juvan Maivalaan Anna jäi Airojen taloon sisäköksi ja karjakoksi sekä huolehti muun työn ohessa useiden kilometrien päässä asuvasta isä Jefreimistä. Kun vanhus ajoittain tunsi vointinsa huonommaksi ja ikävä toisten munkkiveljien luo vain kasvoi päivä päivältä, Anna saattoi hänet loppukesällä 1940 Kuopioon arkkipiispa Hermanin luo. Vanhus yöpyi kuitenkin Haminanlahden kartanossa, jonka pienessä mökissä silloin majaili evakkona tsaarittaren entinen hovineiti Anna Vyrubova.
Vain lyhyen aikaa Anna Missi itsekin viipyi enää Maavedellä. Hän lähti emäntäkouluun ja sieltä suuntasi kulkunsa muuanne. Koti-Karjalan jälleen palauduttua Suomelle hän meni synnyinpitäjäänsä ja täältä taas uudelleen evakkoon ja uusille olosijoille. Nykyisin [1985] hän asuu Rautalammilla, mutta vierailee aina silloin tällöin Lintulassa ja tarttuu töihin käsiksi niin kuin yhä kuuluisi sisaristoon. Luostarin kirkossa hän tuntee saavansa salattua voimaa elämänsä hengelliseen kilvoitukseen. Kirkkoveisut ja liturgiset rukoukset näyttävät löytäneen otollisen maaperän hänen sydämessään.
Anjalankoskella viettää vanhuudenpäiviään Lintulan entinen sisar, 80-vuotias Pelagia Lukianov, os. Klementjeva, ajatuksissaan lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet luostarissa, mm. viiden vuoden taival Lintulassa 1920-luvulla. Samoin hän muistoissaan elää uudelleen elämänsä myöhemmät vaiheet "maailmassa" luostarien ulkopuolella.
Pelagia on syntynyt Salmin Käsnäselässä 13.5.1905 maanviljelijäkodin tyttärenä. Sitä vastoin hänen äitinsä, skeemanunna Marfa, on aunuksenkarjalaisia, syntynyt Kolatselässä elokuun 17. pnä 1876 liki Suomen rajaa. Hän avioitui aikoinaan Käsnäselästä kotoisin olevan talollisen pojan Ivan Eevalan kanssa, joka kuoli vain 34-vuotiaana jättäen jälkeensä vaimon ja kaksi pikkutyttöä Annan ja Pelagian.
Taloudellisten huolten puristuksessa Marfa toteutti nyt varhaisnuoruutensa toiveen mennä luostariin. Viipymättä hän halusi ottaa käyttöönsä vanhempiensa sukunimen Klementjeva ja lähti tyttärineen rohkeasti matkaan. Vuonna 1922 hän saapui Klimenitskin ja Säntämän luostareiden kautta Lintulaan. Nunnaksi hänet oli vihitty Säntämässä v. 1911 nimellä Markeliina ja skeemanunnaksi hänet vihittiin uudessa Lintulassa v. 1949 saaden silloin takaisin tyttönimensä Marfa. Hän nukkui pois seuraavan vuoden elokuun 21. pnä.
Pelagia Lukianovin ja äitinsä Marfan elämänvaiheista ei tässä yhteydessä enempää sillä Lintulan juhlavuosien kirjassa on tämän kirjoittajan laatima yksityiskohtainen kuvaus molemmista.
Sisar Anfisa oli Marfan tavoin aunuksenkarjalaisia, siviilinimeltään Anna Mironovna Feodorova. Hän syntyi 8.9.1892 talonpoikaisperheeseen Aunuksen läänin Tulemajärven pitäjässä. Oltuaan palvelijana rikkailla Hosainoffeilla Salmin Miinalassa hän siirtyi v. 1928 Lintulaan, jossa palveli karjakkona, välillä avustaen myös keittiön askareissa.
"Jumalan palvelijatar" Anfisa Aunukselainen kuoli Heinäveden sairaalassa toukokuun 29. pnä 1965. Hänen haudallaan Valamon luostarin hautausmaalla on ruskea puinen katosristi ja sen juurella vielä graniittinen tyynykivi.
"Menin luostariin ihan kilvoitustarkoituksessa. Jos sotaa ei olisi ollut, olisin ehkä vieläkin luostarissa. Sota sotki kaiken. Nyt vain rukoilen, ettei Jumala jättäisi minua osattomaksi valtakunnastaan. Olenhan rikkonut häntä vastaan tekemällä lupauksia, joita en jaksanut täyttää." Näin tilittää Julia Antrela, os. Ortju, elämänsä erästä tärkeää vaihetta.
Julia on syntynyt 19.8.1915 Salmin Ylä-Uuksun kylässä suuren maanviljelijäperheen tyttärenä. Pitkärannan ortodoksisen seurakunnan alettua toimintansa v. 1925 heidät siirrettiin sinne kirjoille. Pitkäranta kuului Impilahden pitäjään. Lapsi oli vasta vuoden ja kahden kuukauden ikäinen, kun äiti kuoli. Hänellä ehti olla kaksikin äitipuolta, molemmat häntä kohtaan hyviä. Sodat harvensivat veljien joukkoa ja muutoinkin on kuolema muistanut vierailla lähimpien omaisten piirissä.
14-vuotiaana tyttö meni Pitkärantaan hoitamaan kahden veljensä taloutta. Ahkerasti hän kävi kirkossa, liittyi kirkkokuoroon ja pääsi osallistumaan kolmansille laulupäiville, jotka silloin pidettiin Valamossa heinäkuun 1. pnä 1933. "Meitä oli viisitoista kuoroa. Laatokka oli tyyni ja aurinko paistoi. Oltiin kannella ja laulettiin koko matka. Samalla poikkesimme Konevitsaan."
Pitkärannasta Julia muutti Käkisalmeen. Siellä kului yli kahden vuoden aika. Kesken kaiken hän tunsi palavaa halua pyrkiä luostariin. Ja hän lähti. Se oli syksyä 1935. Terijoella oli Aleksandra häntä vastassa vietyään sinne viikottaisen maitokuormansa. Luostarissa nuori alokas sai nunna Rimman hengelliseksi äidikseen ja asuikin aluksi hänen huonetoverinaan, myöhemmin sisar Annan (Anna Missin) kanssa. Kaikki oli uutta ja outoa ja koti-ikävä painoi mieltä. Niinä hetkinä hän painautui äiti Rimman syliin. Siinä hän sai itkeä ikävät pois.
Ensimmäiset päivät kuluivat hapankaalin teossa Rimman kanssa. Siitä vähän kerrallaan muihin työsisaren tehtäviin. "Talvella ajettiin puita, kesällä ajoin haravakonetta, niitettiin viikatteella viljapeltojen reunoja, puitiin viljaa, äestettiin peltoja." Hyvin kaikki sujui Julialta, joka lapsesta lähtien oli tottunut maataloustöihin. Hevosmiehenä verraton. Arkisin ei ehditty eikä jaksettukaan osallistua jumalanpalveluksiin. Kukin luki omassa keljassaan aamu-ja ehtoorukoukset.
Evakkoon Julia joutui lähtemään luostarin mukana kohti tuntematonta tulevaisuutta. Joroisten Maavedellä, jonne luostari oli toistaiseksi sijoittunut syksyllä 1939, hän asui Tatu ja Elmi Airon talossa. Igumenian luvalla Julia pääsi käymään sisarensa luona Parikkalassa, josta välirauhan jälkeen palattuaan takaisin Maavedelle luostari oli jo ehtinyt siirtyä Juvan Maivalaan. Hänelle luvattiin kuitenkin Airojen luona työpaikka Annan lähdettyä emäntäkouluun. Tänä lyhyenä väliaikana he yhdessä paistoivat kirkkoleipiä ja osallistuivat isä Jefremin toimittamiin jumalanpalveluksiin hänen asunnossaan.
Kun isä Jefrem muutti Kannonkoskelle, ei myöskään Julia enää kauan malttanut viipyä Maavedellä. Hän noudatti veljensä sotalesken pyyntöä tulla hänen avukseen Raumalle. Ennen lähtöään Julia päätti lopullisesti jättää luostarin ja lähetti pois kirkkopukunsakin. Sittemmin hän meni avioliittoon Nikolai Antrelan kanssa. Yhteiselämää kesti viitisentoista vuotta. Mies kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen v. 1956 vain 45-vuotiaana. Isä Savva toimitti siunaamisen ja vainaja saatettiin viime lepoon Valamon luostarin hautausmaalle. Siellä uuden koristeellisen portin luona on hänen hautansa ja pysyvänä muistona graniittinen matala hautakivi. Nikolain kuollessa Julia jäi yksin huolehtimaan kolmesta lapsestaan, vanhin oli 11-vuotias.
Nykyisin [1985] Julia Antrela asuu Raumalla alivuokralaisena. Hänellä on huoneessaan ikoneja ja lampukka. Nuorena lahjaksi saamansa Raamattu sekä Rukous- ja hartauskirja ovat edelleen käytössä. Vielä muutakin hengellistä lukemista hänellä on, kuten Opetuspuheita meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kärsimyksistä (suom. A. Jakubov), jonka hän oli saanut lahjaksi piispa Aleksanterilta. Seinällä on metropoliitta Johanneksen hänelle myöntämä siunauskirja.
Tällaisessa ympäristössä Julia viihtyy. Aikoinaan hän oli saanut sielunpaimeneltaan kristinoppikoulussa Pitkärannan kirkossa jonkun muistojakeen psalmista 23. Sama psalmi on tullut hänelle ylen rakkaaksi ja sen hän "joka aamu" lukee kokonaan aamurukousten yhteydessä. Näin virtaa salattua voimaa jo iäkkään kilvoittelijan sydämeen.
Salmin pitäjä näyttää olleen Lintulan karjalaisten sisarten joukossa vahvasti edustettuna. Pakostakin herää kysymys, mistä tämä johtuu. Taustatekijöistä painavin lienee pappismunkki, sittemmin Sortavalan apulaispiispa Kiprianin (k. 1914) vuonna 1907 perustaman Karjalan Veljeskunnan toiminta.
Saadakseen venäläisiin kouluihin opettajattaria veljeskunta lähetti nuoria tyttöjä aivan Puolan rajalla sijaitsevaan Krasnostokin luostarin yhteydessä toimivaan opettajien vaimistuslaitokseen. Sinne lähti 11 tyttöä, yksistään salmilaisia 10, mm. Anna Suli.
Eräässä lehtihaastattelussa yli kaksikymmentä vuotta sitten (silloin Pajajärven koulun eläkkeellä oleva opettaja Anna Jeshoi, os. Suli) kertoo, että he ennättivät opiskella Krasnostokissa kolme vuotta, mutta ensimmäisen maailmansodan syttyminen katkaisi koulun toiminnan toistaiseksi ja tytöt lähetettiin kotiin samalla kuin oppilaitosta ryhdyttiin siirtämään Moskovaan tsaarin talvipalatsiin.
Kotiin palattuaan Anna Suli pääsi harjoittelijaksi Salmin lennättimeen, jonka johtaja Mihail Agafonov juuri silloin murhattiin, kuten aikaisemmin on mainittu. Myös Anna joutui lähtemään laitoksesta pois, kun hänet ja muut salmilaistytöt kutsuttiin Moskovaan jatkamaan opiskeluaan. Päästötodistuksen he saivat toukokuun 5. pnä 1917 aavistamatta, että he olivat koulun viimeiset kurssilaiset.
Tiettävästi Kiprian oli suunnitellut myös luostarin perustamista Suomen Karjalaan. Paikkakysymys oli jäänyt vielä lopullisesti ratkaisematta. Erään kirjeen mukaan hän oli ajatellut Salmin pitäjää, jonne hän oli perustanut vanhainkodin ja apteekin. Lisäksi on olemassa joku pieni viite siitä, ettei Karjalan Kannaskaan ollut kokonaan pois suljettu Kiprianin luostarisuunnitelmista. Edelleen on syytä mainita, että veljeskunta piti yllä 13 venäläistä koulua, joista Salmissa 6. Mahdollista on, että kaikki tämä on ollut kuin pohjavirtana elävöittämässä salmilaistyttöjen mieltymystä Lintulaan.
(jatkuu …) -> (piakkoin ilmestyy seuraava osa: Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 3
Katso myöe edellinen osa: Karjalaisia sisaria vanhassa Lintulassa, osa 1
Kalervo Rantalainen
(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Koko pitkä artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 17/1985, joka ilmestyi elokuun 22. päivänä 1985, sivuilla 279-289 [s.3-11])