Kirkko pelastuksen tienä (opetuspuhe)

Ortodoksisen jumalanpalveluksen selityksen tulee olla jumalanpalveluksen teologisen merkityksen selittämistä. Teologia on ennen muuta selittämistä. Liturgisen teologian tehtävänä on luoda teologinen pohja jumalanpalveluksen selitykselle ja Kirkon koko liturgiselle perinteelle. Kirkon jumalanpalveluksen luonne, rakenne ja sisältö ilmentävät ja toteuttavat Kirkon todellista olemusta. Tämä olemus on uusi elämä Kristuksessa Jumalan ja Pyhän Hengen kanssa, totuuden tunteminen, ykseys, rakkaus, armo, rauha ja pelastus. Kristus ei perustanut kulttiyhteisöä jumalanpalveluksen viettämiseksi, vaan Hän perusti Kirkon pelastuksen tieksi, uudesti luodun ihmiskunnan uudeksi elämäksi.

Rukouksen laki on uskon laki

Ortodoksinen teologia edellyttää ihmiseltä osallistumista Kirkon uskon salaisuudesta.
Kuva: Pyykkönen

Ortodoksisen jumalanpalveluksen tarkoitus on ilmaista ja toteuttaa Kirkkoa, antaa sille hahmo - olla sen armon lähteenä, joka aina tekee kirkosta Kirkon, Jumalan kansan, Kristuksen ruumiin “valitun suvun ja kuninkaallisen papiston” (1.Piet.2:9). Professori Alexander Schmemann (k. 1983) korosti, että kirkon jäsenet osallistuivat ensimmäisinä vuosisatoina pyhään Eukaristiaan muistamisena, kiitoksena ja ykseytenä. Ylösnousemuksen eli Herran päivän kokoontuminen paljasti varhaiskristityille Eukaristian keskeisyyden Kirkon elämässä. Hän samasti ajassamme ilmenevän elävän katolisuuden puuttumisen liturgisen tietoisuuden puuttumiseen Kirkon ja maailman välillä. Se on aiheuttanut eukaristisen kriisin. Vähän ennen kuolemaansa hän arvosteli jyrkin sanoin kirkkoon pesiytynyttä eukaristista kriisiä, jonka juuret ovat maallistumisen ilmapiirissä ja välinpitämättömyydessä kirkon jumalanpalveluksen merkitystä kohtaan. Kirkko on hänen mukaansa kadottanut jäsenissään eukaristian kosmisen, ekklesiologisen ja eskatologisen ulottuvuuden. Kirkon jäsenten tulee löytää jälleen identiteettinsä Jumalaa palvelevina olentoina. Ihminen kieltäytyy maallistumisessa toteuttamasta identiteettiään “Jumalaa palvelevana olentona”. Hän kieltäytyy kutsumuksestaan kasvaa teosikseen eli jumaloitumiseen.

Maallistunut ihminen saattaa olla uskonnollinen ihminen, joka toteuttaa uskonnollisia “velvoitteitaan”. Hän voi liittää isä Alexanderin mielestä maallistumisensakin Jumalaan ja tehdä sen uskonnolliseksi kirkollisten ohjelmien, ekumeenisten suunnitelmien kohteeksi, kirkolliskokousten aiheeksi tai teologian tutkimuskohteeksi. Kun ihminen hylkää Jumalan läsnäolon tilalle tulevat rituaalit: länsimainen uskonnollinen sekularismi huipentuu ehkä vapaamuurariudessa, joka on miltei kokonaan pitkälle kehitettyjä “symbolismin” kyllästämiä seremonioita. Bysanttilaisessa jumalanpalveluksessa hymnit, ikonit, toimitukset ja yhteinen juhlallinen toiminta liittävät Eukaristian kaikkiin luomakunnan asioihin. Isä Alexanderin mukaan ortodoksisen teologian tulee jälleen rakentua Kirkon todelliseen kokemukseen, liturgian tulee uudelleen löytää teologinen merkityksensä: rukouksen laki on uskon laki.

Ortodoksinen teologia on ortodoksis-kristillisen uskon tiedettä

Jokainen ortodoksikristitty on kutsuttu kirkollisessa elämässä puolustamaan Kirkon totuutta (vrt. Apt.15:22-28). Sanan laajassa merkityksessä koko kirkkoruumiin tulee harjoittaa teologiaa elämässään ja askeesissaan. Kolmiyhteinen Jumala on itsessään ykseyden ikoni. Kirkon opetuksellinen arvovalta perustuu ennen muuta paikallisiin ja yleisiin (ekumeenisiin) kirkolliskokouksiin. Kirkko harjoittaa teologiaa jumalanpalveluksessa, evankeliumin julistamisessa ja lähimmäisen rakastamisessa ja luo näin dynaamiseen perustan Kirkolle. Autenttinen teologia on aina luonteeltaan kirkollista. Ortodoksinen kirkko lähestyy sekä oppia että kristillistä elämää kirkollisesti ja liturgisesti.

Jumalanpalvelus on kristillisen elämän suuri koulu. Liturgiset tekstit ja toimitukset tuovat esiin pyhän tradition kun taas liturginen saarna tai opetuspuhe laajentaa ja tulkitsee sitä. Kirkko tarvitsee teologiaa. Se on Kirkon omatunto. Synnin historiallinen realiteetti ja sen tuhoava läsnäolo maailmassa muistuttaa uskovia myös Kirkon sisällä. Ortodoksinen teologia ei ole hedelmätöntä intellektualismia vaan pastoraalista ja olemuksellista.

Kirkon rakkaus on antamista ja jakamista

Kirkon liturginen elämä rakentuu kokemukselliseen, osallistuvaan ja dynaamiseen suhteeseen Jumalan ja ihmisen välillä. Ortodoksinen teologia edellyttää ihmiseltä osallistumista Kirkon uskon salaisuudesta. Pyhien isien opetuksessa korostuu ortodoksinen teologia terapeuttisena metodina ja tieteenä. Ortodoksinen teologia on parantavaa tiedettä. Kirkko parantaa eukaristisena yhteisönä katuvan ihmisen synnin (kreikaksi: amartia) eli sielun sairaudesta, sillä elävää uskoa ei ole ilman Kristuksessa tapahtuvaa parantumista. Murehtiminen, katumus, itsetarkkailu, rakkaus, mielen vartioiminen ja Jumalan käskyjen noudattaminen johtaa ’’ihmismielen puhdistumiseen’’. Langenneessa maailmassa yksilöllisyys ja itsekeskeisyys ovat hirvittävintä epäjumalanpalvelusta. Ortodoksinen askeesi merkitsee kilvoittelijan sisäisen olemassaolon syvää muutosta. Pyhittäjä Efraim Syyrialaisen (k. 373) mielestä synnin tekeminen tarkoittaa ihmisen sairaaksi ja sokeaksi tulemista. Hän opettaa, että Jumala on ihmisen hengellisen parantumisen lähde. Pahalla ei ole olemassaoloa ihmiselämässä, jos ihminen ei sitä halua.

Kirkko on hengellisen terveyden keskus, sairaala, joka hoitaa synnin haavoittamia ihmisiä. Uskonto puhuu persoonattomasti Jumalasta. Jumalan hylkääminen ja nykyajan uskonto kiteytyy materialismina. Apostolisessa ja Katolisessa Kirkossa vallitsee Kristuksessa Jumalan ja ihmisten ykseys. Kirkko merkitsee lääkettä ja kirurgiaa. Kristillinen rakkaus ei ole pelkästään antamista, vaan myös jakamista. Eukaristia kannustaa Kirkon jäseniä taistelemaan yhteiskunnassa ’’köyhyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, sairautta ja hengellistä kuolemaa’’ vastaan.

Pyhä Basileios Suuri (k. 379) muistuttaa, ettei ihmistä ole tarkoitettu omaisuuden omistajaksi, vaan Jumalan asioiden hoitajaksi. Todellinen oikeudenmukaisuus, rauha ja turvallisuus toteutuvat vasta Jumalan valtakunnassa. Bysanttilainen jumalanpalvelus tuo nähtävällä tavalla esiin ihmisen ja luonnon välisen kiinteän suhteen. Ortodoksinen jumalanpalvelus yhdistyy Jumalan valtakunnan kokemukseen ja tulevan elämän odotukseen. Jumalan elämää antava voima sävyttää esimerkiksi rukouksia peltojen ja veden pyhittämisessä. Jumala on kaiken Luoja ja Rakentaja. Hän koristaa kaiken käsittämättömällä kauneudella nimensä kiitokseksi ja ylistykseksi.

Ortodoksisen etiikan mukaan ihmisen pelastuminen tarkoittaa ”tulla terveeksi”. Ortodoksisen kirkollisen terapian päämääränä on parantaa ihminen sielun sairaudesta ja johtaa hänet elämään Kristuksessa. Sielun parantuminen sairaudesta tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Synnin sairaus ilmenee ihmisessä välinpitämättömyytenä, Jumalan unohtamisena ja sydämen kovettamisena. Synnin sairauksia ovat myös sydämen epäpuhtaus, oikeudettomuus, julmuus, aistillisuuden ja lihallisuuden rakastaminen. Sielun sairaus tarttuu koko ihmiseen.

Ortodoksisen käsityksen mukaan synti kuuluu ihmisen tahdon eikä luonnon todellisuuteen. Ihmisen itserakkaus johtaa ihmisyyden pirstoutumiseen. Ihmisen mielivalta ilmenee sielun epäjärjestyksenä, sosiaalisena sortona ja epäoikeudenmukaisuutena. Kristus samastuu köyhiin ja sorrettuihin. Se on myös Kirkon jäsenten tehtävä. Rasismi, köyhien ja heikkojen sortaminen, epäoikeudenmukaisuus ja sota ovat maailmassa tuhoavan ihmisyyden oireita. Oikeudenmukaisuuden ymmärtäminen jakamisena lähimmäisten kanssa on keskeinen näkökohta kristillisen ekologian kysymyksissä. Jumalan luomistyö velvoittaa ihmistä kantamaan vastuuta myös aineellisesta maailmasta.

Isä Jarmo Hakkarainen