Homilia – opetuspuhe (saarna)

Liturgista teologiaa-sarja

Kirjoittanut
isä Andrei Verikov

1. Liturgista teologiaa (johdanto)
2. Muuttumaton liturgia?
3. Ensimmäinen vuosisata - apostolien aika
4. Apostoli Paavali ja varhaisseurakunta
5. Liturgia Justinoksen aikaan
6. Kultti ja pyhyyden varjelu
7. Rauhan suudelma
8. Sanan liturgian taustoja
9. Vainot - vapautuminen - basilikat
10. Jumalanpalvelus 300-luvulla
11. Homilia – opetuspuhe (saarna)

Patriarkka Bartholomeos opetuspuhetta pitämässä juhlajumalanpalveluksessa Agios Dimitrioksen kirkossa Konstantinopolissa
(kuva © Ortodoksi.net)

Olemme aiemmin sivunneet sitä, että opetuspuheet ovat kuuluneet alusta alkaen kristilliseen jumalanpalvelukseen. Opetuspuheeseen viittaava sana tulee kreikan sanasta homilia (ὁμιλία), jonka voisi pelkistetysti kääntää tarkoittavan kanssakäymistä. Pyrin käyttämään tässä yhteydessä nimenomaan sanaa opetuspuhe, sillä sanalla ”saarna” tuntuu tänä päivänä olevan hieman aggressiivinen ja negatiivinen vivahde. Puhutaanhan englanninkielessäkin opetuspuheesta ”sermon” ja saarnaamisesta ”preaching”, joista jälkimmäinen voi tarkoittaa esimerkiksi puhuttelua, jonka vanhemmat pitävät huonokäytöksiselle lapselleen.

Viitteitä evankeliumeissa

Kirjoitusten selittäminen on lähtöisin juutalaisesta synagogapalveluksesta. Löydämme myös evankeliumista viitteitä siitä, kuinka Jeesus toteutti tätä opetusta:

”Heti sapattina Jeesus meni synagogaan ja opetti. Ihmiset olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan.” (Mark.1:21)

”Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan. -- (lukemisen jälkeen) Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen--” (Luuk.4:16-21).

Jeesuksen aikana synagogan esimies saattoi kutsua arvollisen henkilön seurakuntaan lukemaan kirjoituksia ja kommentoimaan niitä. Samankaltaiseen tilanteeseen pääsivät apostolit Paavali ja Barnabas Pisidian Antiokiassa:

”Sapattina he menivät synagogaan ja asettuivat istumaan. Kun lakia ja profeettoja oli luettu, synagogan esimiehet lähettivät heille sanan: Veljet, jos haluatte lausua seurakunnalle joitakin kehotuksen sanoja, niin puhukaa.” (Apt.13:14-15)

Kirkkoisät ja opetuspuhe

Justinos Marttyyrin aikanakin opetuspuhe kuului selkeästi eukaristiseen kokoontumiseen. Pyhä Ireneos Lyonilainen (+202) painotti, että Jumalan sanaa tuli julistaa väärentämättömänä ja sen selittämisen (eli opetuspuheen) tuli olla sopusoinnussa pyhien kirjoitusten kanssa. Opetuspuheita ei tähän liittyen voinut pitää kuka tahansa. 200-luvulla oli hyvin selvää se, että opetuspuheen pitäjä oli nimenomaisesti piispa, koska hän edusti koko seurakuntaa ja Kirkon muuttumatonta oppia. Hän oli Kristuksen edustaja ihmisille, mutta myös ihmisten edustaja Jumalan edessä. Ainoastaan äärimmäisessä tilanteessa joku muu saattoi pitää piispan sijaan opetuspuheen.

Kuuluisa Origeneskin aiheutti suoranaisen skandaalin, kun hän pappina olleessaan piti opetuspuheen Kesareassa. Tämä siitäkin huolimatta, että hän toimi siinä tilanteessa piispan kutsumana. Lähes samankaltaiseen tilanteeseen joutui pyhä Augustinus 300-luvun lopulla, kun hän piti opetuspuheen Hippossa (Pohjois-Afrikassa). Hänkin piti opetuspuheensa ikääntyneen piispan valtuuttamana. Varhainen käsitys opetuspuheesta olikin sellainen, että se kuului piispan pitämänä olennaisena osana Sanan liturgiaan. Ilman opetuspuhetta jumalanpalvelus nähtiin käytännössä epätäydellisenä.

Papit ja opetuspuhe

Myöhemmin yleistyi käytäntö, jossa toimittavat papit saivat myös pitää opetuspuheen, jolloin yhdessä liturgiassa oli monesti useampia opetuspuheita. Vanhin piispoista piti opetuspuheensa aina viimeisenä, omalta istuimeltaan alttarin apsis-päädystä. Tämä ei ollut kuuluvuuden kannalta vielä ongelma, sillä tuolloin alttarin ja kirkkosalin välissä ei ollut vielä korkeata kuvaseinää eli ikonostaasia.

Johannes Krysostomos puhujana

Kirkkomme kuuluisimmalla opetuspuheen pitäjällä pyhällä Johannes Krysostomoksella oli tapana laskeutua keskellä kirkkoa olevalle ambonille puhumaan. Hänelle tuotiin tätä varten erikseen tuoli, sillä vielä tuolloin opetuspuheen pitäjä opetti istualtaan juutalaista tapaa noudattaen. Vaikka Krysostomos olikin erittäin tunnettu ja pidetty puhuja, niin hänkin joutui huomauttamaan kirkkokansaa siitä, että nämä eivät keskittyneet olennaiseen. Jotkut kirkkokansan joukosta saattoivat jopa laukoa vitsejä kesken hänen saarnansa, eikä hihitykselle näyttänyt tulevan loppua edes siinä vaiheessa kun rukoukset taas alkoivat.

Krysostomos siis valvoi, seurasivatko ihmiset hänen puhettaan. Otan tähän erään lainauksen, joka löytyy Serafim Seppälän kirjoittamasta johdannosta kirjaan ”Johannes Krysostomos – Opetuspuheita Johanneksen evankeliumista I”:

”Lisäksi hän (Johannes Krysostomos) pysyi koko ajan tilanteen tasalla. Hän saattoi sanoa kesken puheen vaikkapa: ’Olkaa hyvät ja kuunnelkaa minua; ettehän te ole ollenkaan tarkkaavaisia! Minä puhun teille Pyhistä kirjoituksista, ja te vain katselette lampukoita ja niiden sytyttäjiä! On aivan tolkutonta kiinnostua valojen sytyttäjistä enemmän kuin saarnaajan sanoista. Sitä paitsi olenhan minäkin sytyttämässä valoa – Jumalan sanan valoa!”

Vaihtelevaa käytäntöä

Pyhä Johannes Krysostomos oli monessa suhteessa erittäin suuri poikkeus koko kirkon historiassa. Paljon oli niitäkin piispoja ja pappeja, jotka eivät vaivautuneet pitämään opetuspuheita aina kun se oli mahdollista. Lisäksi puheiden sisällöt eivät aina olleet sopusoinnussa Raamatun ja kirkon tradition kanssa. Varmasti tämä vaikutti siihen, että vuonna 691-692 pidetyssä Trullon ekumeenisessa kirkolliskokouksessakin tätä asiaa käsiteltiin. Eihän kokouksessa käsiteltäisi sellaisia asioita, joissa ei ole mitään epäselvyyttä. Tuon kokouksen 19. sääntö kuuluu seuraavasti:

”Kirkkojen esimiesten tulee joka päivä, mutta varsinkin sunnuntaisin koko kleerukselle ja kansalle opettaa hurskauden sanoja, jumalallisesta kirjoituksesta ääneen lukemalla totuuden ajatelmia ja arvostelmia, poikkeamatta jo säädetyistä määräyksistä tai Jumalan innoittamien isien perinteestä.”

Opetuspuhe tänä päivänä

Arkkipiispa Leo pitää opetuspuhetta Kuopion katedraalissa.
(Kuva © Ortodoksi.net)

Varhaista perinnettä noudattaen opetuspuheen pitää nykyäänkin piispa silloin kun hän toimittaa liturgiaa. Muussa tapauksessa opetuspuheesta vastaa seurakunnan pappi. Nykyisessä kirkkojärjestyksessä (12.12.2006) on seuraava pykälä, joka osaltaan pohjautuu aiemmin mainittuun Trullon synodin sääntöön:

”Jumalanpalvelukset on toimitettava kirkkovuoden kierron mukaan sekä lisäksi siten kuin erityisistä tilaisuuksista on määrätty tai sovittu. Jumalanpalvelukseen kuuluu päivän evankeliumitekstiin perustuva opetuspuhe ainakin sunnuntaisin ja juhlapäivinä.” (Kirkkojärjestys 4 §)

Edellä oleva pykälä ohjeistaa, että opetuspuhe on pidettävä vähintäänkin sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Tätä käytäntöä varmasti noudatetaan pääsääntöisesti kaikkialla Suomessa. Arkipäiviäkään ei tulisi täysin sivuuttaa, vaikka niille sattuvat evankeliumiluvut eivät aina olekaan monen mielestä niin tärkeitä. Evankeliumin ymmärrettävyys käytännössä edellyttää sen, että tiedämme sen sisällön ainakin yleisellä tasolla kokonaan. Arkipäivien evankeliumiluvut ovat osa tätä pyhää kokonaisuutta.

Opetuspuheen tavoitteet

Opetuspuheen merkitys ja tavoite ei ole muuttunut meidän päivinämme, vaikka vallalla saattaakin olla se käsitys, että opetuspuhe on ylimääräinen lisä liturgiassa. Liturgian historian valossa näemme, että sen merkitys on itse asiassa hyvinkin suuri. Sen tarkoituksena on motivoida kristittyjä noudattamaan Kristuksen oppeja. Opetuspuheessa kannustetaan siihen, mitä Kristus on sanonut:

”Autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.” (Luuk.11:28)

Jokaisella opetuspuheen pitäjällä on oma tyylinsä ja halu korostaa tiettyjä asioita. Tässä yhteydessä tuon esille ainoastaan ne seikat, jotka henkilökohtaisesti näen erityisen tarpeellisena opetuspuheessa:

1. Juuri luetun evankeliumiluvun kertaaminen
2. Sen syvällisemmän merkityksen avaaminen sekä mahdollinen historiallinen näkökulma
3. Lainaus joltain kirkon opettajalta yms.
4. Käytännön toteuttaminen meidän aikanamme

-> 1) Kertaus on tunnetusti opintojen äiti. Kuinka monesti meille käykään niin, että 5 minuutin kuluttua emme enää muista kuulemastamme yhtään mitään. Tässä suhteessa on hyvä, että evankeliumiluvun pääkohdat kerrataan hyvin kansantajuisesti.

-> 2) Edelliseen kohtaan liittyy luontevasti se, että Kristuksen opetusta voidaan tutkia syvällisemmin. Kristus esitti monia vertauksia, mutta hän ei seikkaperäisesti selittänyt niitä kaikkia. Eräs tunnetuimmista selitetyistä vertauksista on vertaus kylväjästä. Sen sijaan esimerkiksi vertaus suurista pidoista voi vaatia lukemisen lisäksi tarkempaa tutkiskelua.

Samalla tavoin voi olla joskus tarpeellista tutkia sen ajan historiallista ympäristöä ja ihmisiä. Esimerkiksi Kristuksen kohtaaminen Sakkeuksen kanssa jää helposti leppoisaksi kertomukseksi yritteliään lyhyen miehen halusta nähdä Jeesus, vaikka se on sisällöltään paljon voimakkaampi. Samalla tavoin vertaus Laupiaasta samarialaisesta tai Kristuksen kohtaaminen samarialaisen naisen kanssa kaivon äärellä ovat ensivaikutelmaa voimakkaampia. Historiallisia taustoja on hyvä selittää, vaikka niistä ei saakaan tulla opetuspuheen keskeisintä osaa.

-> 3) Meillä on lähes ehtymätön määrä pyhien ihmisten opetuksia sekä myös oman aikamme valveutuneiden teologien kirjoituksia, joita on hyvä lainata aika ajoin. Opetuspuheen pitäjän ei aina tarvitse yrittää luoda kaikkea itse, vaan hän voi lainata muidenkin sanoja (toivottavasti mainiten siinä yhteydessä, ketä hän lainaa). Historiallisten taustojen tavoin ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista, että suurin osa opetuspuheen sisällöstä olisi pelkkää lainausta. Poikkeuksiakin on, kuten Johannes Krysostomoksen pääsiäishomilia. Kenties me voisimme ottaa enemmän käyttöön myös muiden kirkon suurten opettajien opetuksia, jotka liittyvät kirkkovuoden suuriin juhliin.

-> 4) Haasteellisin osa opetuspuhetta on evankeliumin sanoman soveltaminen tähän päivään. Tällä tarkoitan sitä, miten me pystymme käytännössä toteuttamaan jotain Kristuksen opetusta. Miten me pystymme osoittamaan rakkautta lähimmäisiä kohtaan ja miten kykenemme helposti antamaan anteeksi toisillemme? Lähimmäisen rakastaminen ja anteeksiantaminen ovat yksinkertaisia asioita lausuttuina, mutta ne voivat jäädä tyhjiksi sanoiksi, ellei niihin pystytä liittämään käytännön esimerkkejä ja ohjeita.

Isä Andrei Verikov