Pyhät isät (opetuspuhe)

Pyhät isät edustavat Kirkon uskon ja elämän arvovaltaa

Pyhä Gregorios Teologi, Kreikka.
(kuva © Pyykkönen)

Pyhä Gregorios Nyssalainen
(Kuva © Pyykkönen)

Pyhä Johannes Krysostomos, Kreikka.
(kuva © Pyykkönen)

Pyhä Basileios Suuri, Kreikka.
(kuva © Pyykkönen)

Jo Kirkon historian alkuaikoina pyhiksi isiksi kutsuttiin hengellisiä ohjaajia ja opettajia. He loivat perustan kristinuskon hengelliselle syntymiselle ja kehittymiselle. Pyhien apostolien oppilaat olivat apostoli Paavalin mukaan lapsia, jotka hän synnytti evankeliumin kautta Kristuksessa (1. Kor. 4:15).

Kirkon pyhien isien ja opettajien käsitys kristillisyyden historiasta perustuu Kristukseen. Kristuksen viimeinen tuomio antaa historialle ylevän merkityksen ja kokonaisuuden. Apostolisen ja Katolisen Kirkon historian ymmärtäminen liittyy ”vanhaan” ja ”uuteen”. Viimeinen tuomio merkitsee samalla kertaa syyllisyyttä, toivoa ja kaiken kirkastumista:

”Uudeksi minä teen kaiken” (Ilm. 21:5).

Pyhät isät ja opettajat tunnustettiin Kirkon uskon ja elämän auktoriteeteiksi. Heidän opetuksensa lähtee siitä, että kirkollinen rukous ja elämä ovat erottamattomia. Pyhien isien mukaan kristillinen usko on elämää.

Kreikkalaisen idän teologit kohtasivat 300-luvun alun jälkeen toisen maailman kuin heidän edeltäjänsä. Kirkon varhaiskauden teologit kohtasivat uhan ja usein vihamielisen Rooman valtion vainon, kun taas myöhemmät kreikkalaiset teologit elivät maailmassa, jossa kristinusko oli aluksi sallittu ja sitten siitä tuli vähitellen Rooman keisarikunnan virallinen uskonto. Tämä radikaali muutos aiheutti Kirkolle monia ongelmia, ennen muuta identiteettiin liittyviä ongelmia.

Kirkon varhaiskaudella kristityksi tulemista edelsi pitkä kasteoppilaskausi, joka yhdessä marttyyriuden mahdollisuuden kanssa antoi kristityille voimakkaan identiteetin pakanallista Rooman keisarikuntaa vastaan. Kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana kristillinen kirkko kasvoi huomattavasti jäsenmäärältään.

Kristinusko oli noina vuosisatoina voimakkainta keisarikunnan itäisessä osassa. Se keskittyi suuriin kaupunkeihin, joihin perustettiin piispanistuimia. Kolmannen vuosisadan loppuun mennessä kristityt muodostivat merkittäviä yhteisöjä Egyptin, Syyrian, Anatolian ja Kreikan kaupunkeihin. Kristittyjä oli runsaasti myös maaseudulla, erityisen Anatolian alueella.

Kun kristillinen kirkko hyväksyttiin Rooman keisarikunnassa sallituksi uskonnoksi, muutos merkitsi kirkolle uutta identiteettiä. Kreikkalaisen idän teologit toivat esiin kristillisen näkemyksen tässä uudessa valtion ja kirkon suhteessa. Kristillisen teologian kehittymisen yksi tärkeä tehtävä oli Kirkon ykseyden rakentaminen koko asutussa (oikoumene) maailmassa, kuten roomalaiset kutsuivat keisarikuntaansa. Kristinusko oli 400-luvun puolivälissä sitä, mitä pakanuus oli ollut 200-luvun lopussa: keisarikunnan hallitseva ja virallinen usko. Kirkon hallinnollinen järjestys oli jo viidennen vuosisadan puolivälissä kunnossa. Piispoilla oli laaja arvovalta hiippakunnissa ja kirkko harjoitti moraalista johtajuutta keisarikunnassa.

Kirkon eli Kristuksen Ruumiin kautta on ihmisille koittanut mahdollisuus vapauteen synnistä ja hengellisestä kuolemasta. Pyhät isät ja opettajat uskoivat tähän järkkymättömästi. Kirkkoisien opetuksissa on myös nähtävissä luja vakaumus ihmisen mahdollisuudesta saavuttaa todellista tietoa Jumalasta.

Pyhän Gregorios Teologin (k. 390) mukaan ihmisen elämän perustehtävä on oppia tuntemaan Jumalaa. Kirkkoisä korostaa tämän ihmisen hengellisen pyrkimyksen tärkeyttä sekä lyyrisissä runoissaan että teologisissa opetuksissaan.

Ihminen voi saavuttaa Jumalan tuntemisen kautta pelastuksen ja jumaloitumisen. Koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, häneltä odotetaan, että hän kehittyy Jumalan kaltaiseksi. Pyhälle Gregorios Nyssalaiselle (k. 394) ihminen kasvaminen kohti Jumalaa on ikuista, sillä ihmisen rukouksen ja mietiskelyn kohde on ikuinen ja rajaton. Jumala pysyy tässä prosessissa omalta olemukseltaan ihmiselle tuntemattomana, vaikka ihminen kasvaakin askeesissa yhä suuremmassa määrin kohti kutsumustaan. Pyhälle Gregoriokselle Jumalan kuvana oleminen tarkoittaa ihmisen elämää Jumalassa ja mahdollisuutta sen mukaiseen ”kauneuteen”.

Kirkon pyhät isät ja opettajat erottavat teologiassaan toisistaan intellektuaalisen ja hengellisen tiedon. Edellinen tarkoittaa Jumalan läsnäolon ja toiminnan tunnustamista tässä maailmassa. Hengellinen tieto tähdentää Jumalan läsnäolon todellista havaitsemista. Edellistä voidaan itse asiassa kutsua filosofiaksi tai maalliseksi tiedoksi. Kirkkoisät kutsuvat jälkimmäistä teologiaksi tai jumalalliseksi viisaudeksi. Ihminen ei kasva teologiksi osallistumalla muodolliseen akateemiseen koulutukseen, vaan harjaannuttamalla itseään Jumalan läsnäoloon askeesin hiljaisuudessa.

Kirkkoisät olivat selvästi kiinnostuneita harjoittamaan teologiaa informoidakseen ja muuttaakseen yhteiskuntaa ja maailmaa. Pyhiä isiä kiinnostivat yhteiskunnan ongelmat. He ottivat kantaa rohkeasti aikansa sosiaalisiin ja kirkollisiin ongelmiin puolustaessaan Kirkon ykseyttä. Kirkon hengellisen elämän kokemus oli heille monin verroin arvokkaampaa kuin maallinen viisaus.

Pyhä Johannes Krysostomos arvosteli kirpeästi aikansa rikkaita

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) julisti evankeliumin sosiaalisia ja jopa poliittisia ulottuvuuksia. Hän korosti opetuksissaan väsymättömästi Kirkon elämän yhteisöllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Hän uskoi ihmisen mahdollisuuksiin muuttaa hengellisesti itseään ja maailmaa. Kirkkoisälle luonteenomaisia Kirkon uskollisen jäsenen ominaisuuksia ovat ehdoton usko Kristukseen Jumalana, kestävyys, nöyryys, täydellinen omistautuminen Jumalalalle, armeliaisuus ja rakkaus.

Krysostomos arvosteli kirpeästi rikkaita ahneudesta ja itsekkyydestä. Hän löysi yhteiskunnassa paljon epäoikeudenmukaisuutta, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, kärsimystä ja surua. Hänen mukaansa oikeudenmukainen yhteiskunta edellytti ihmisten tasa-arvoisuutta. Hän muistutti rikkaita heidän ahneutensa aiheuttamasta Jumalan tuomiosta ja helvetin tulesta.

Kirkkoisän opetus on erityisen ajankohtainen 2000-luvun alun maailmassa. Aikamme maailma on persoonaton, kylmä, epäinhimillinen ja sietämätön. Inhimillisyys on kuoleman kielissä. Sen paikan ovat ottaneet byrokraattiset organisaatiot.

Ihmisten hyvinvointivajeista on tullut viime vuosina kiinteä osa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Kansan sisäinen hajonta on kasvanut ja ongelmat ovat kasaantuneet. Eriarvoistumisen myötä yhteiskuntaa rakennetaan muureja, jotka sulkevat ihmisiä paitsi järjestelmien sisään myös niiden ulkopuolelle.

Me unohdamme, että maailmallinen valta ja alistaminen on Saatanan keksintöä, jolla hän kiusasi Kristusta. Kun Uusi testamentti käyttää sanaa ”valta” suhteessa Kristukseen ja uskovien yhteisöön, sillä tarkoitetaan kykyä parantaa, antaa anteeksi syntejä ja ilmoittaa ihmisille Jumalan totuus. Pyhien isien perinteessä valtaan liittyy kiinteästi pastoraalinen huolenpito lähimmäisistä.

Pyhien isien teologia antaa Kirkolle elämän

Kappadokialaisisät (Basileios Suuri, Gregorios Nyssalainen ja Gregorios Teologi) kehittivät apofaattisen lähestymistavan filosofiseen ajatteluunsa ja mystiseen teologiaansa. Kappadokialaisisien Basileios Suuren, Gregorios Nyssalaisen ja Gregorios Teologin elämä ja teologinen tuotanto liittyvät läheisesti toisiinsa. He olivat lähtöisin varakkaasta kristillisestä perheestä ja saivat aikansa ensiluokkaisen koulutuksen. Heidän elämänkokemuksensa ei ollut kapea eikä lahkolainen.

Pyhittäjä Johannes Siinailainen (k. noin 650) ja muut askeettiset kirjailijat kantoivat vastuuta ihmissydämen sisäisistä liikkeistä. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) ja pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) todistivat teologiassaan luomakunnan kauneuden suhteesta luomattomaan Luojaan.

Patristisen perinteen laajat lähteet sisältävät Bysantin keisarikunnan jokaisen osa-alueen. Pyhät isät eivät kirjoittaneet patristista ajattelua uskonnollisten ideoiden ja opillisten määritelmien tyhjiössä. Pyhien isien teologia ja ortodoksia muotoutui poliittisissa ja opillisissa kiistoissa.

Patristinen teologia ei rakentunut totuusjärjestelmiin, joka vastustaa kehittymistä tai keskustelua. Patristista teologiaa voidaan syystä luonnehtia Pyhän Hengen valkeudeksi ja armoksi, joka antaa elämän koko Kirkolle. Jos teologia erottautuu Kirkosta ja maailmasta, se taantuu hedelmättömäksi opillisten määritelmien opiskeluksi.

Kirkon opin historia yhdistyi pyhillä isillä elämän jokapäiväisiin tapahtumiin. Pyhät isät olivat Kirkon hengellisiä paimenia. He kantoivat vastuuta ihmissydämen ja yhteiskunnan uudistumisesta. Patristinen teologia on persoonallista ja historiallista. Se perustuu pyhien isien persoonalliseen kokemukseen ja historian tapahtumiin.

Kun Rooman keisarikunta hyväksyi 300-luvun alussa kristillisen Kirkon, tuli sen usko ja elämä uudella tavalla tarkasteltavaksi. Pakanallisella filosofialla oli edelleen vankka asema Rooman valtakunnan kulttuurissa ja tavallisten ihmisten elämässä. Kirkko joutui usein vakavan epäilyn ja arvostelun kohteeksi.

Toisen haasteen muodostivat Kirkolle ne harhaopit, jotka olivat lähellä kirkollisia piirejä. Kirkon pyhien isien luova teologinen toiminta vahvistui näiden haasteiden seurauksena. Sen ehkä tärkeimpänä ja kauneimpana tuloksena voidaan pitää 8[Pyhä Kolminaisuus|Pyhän Kolminaisuuden]] opin täydellistämistä, varsinkin kappadokialaisisien kirjoituksissa.

Kirkon pyhät isät ja opettajat olivat syvästi vakuuttuneita Kristuksen eheyttävästä läsnäolosta jumalanpalveluksessa, Kirkon opissa ja käytännössä. Jumala loi ihmisen elämään yhteydessä Luojaansa. Ortodoksisen uskon ja käytännön ykseys edellyttää Kirkon jäseniltä uskon julistamista (martyria) ja sen todeksi elämistä (martyrion). Pyhien isien opetuksessa ortodoksia eli Jumalan oikea ylistäminen saa aikaan uskovissa ortopraksian, rukouksen ja palvelemisen synteesin.

Kirkko on autenttisimmillaan silloin, kun se rukoilee palvelevana yhteisönä. Pyhä Eukaristia tarkoittaa uskovien ykseyttä Kristukseen ja rakkauden kautta tämä ykseys saattaa uskovat Jumalan Valtakunnan rakkauden ja totuuden yhteyteen.

Kirkon elävää Traditiota

Pyhä Traditio tunnustetaan Kirkossa opillisesti, todistetaan pastoraalisesti ja toimitetaan liturgisesti. Kirkon pyhät isät suojelivat tiukasti Kirkon ykseyttä ja kokonaisuutta. He halusivat säilyttää kristillisen uskon totuuden täyteyden. Kirkkoisät korostivat, että ainoastaan Pyhä Henki kirkastaa ja valistaa ihmisjärjen. Harhaoppiset perustavat sen sijaan uskonsa yksityisiin mielipiteisiin ja ihmisjärjen riippumattomuuteen.

Varhaiskristillisen teologian kasvaminen ilmaisi pyhien isien pyrkimystä kuvata Kirkon olemassaolon merkitystä suhteessa uskoviin ja kirkkoyhteisön ulkopuolella oleviin ihmisiin. Toisaalta kristillinen teologia osoitti selkeät rajat Kirkkoon kuuluvien ja sen ulkopuolella elävien harhaoppisten välillä.

Varhaiset kristinuskon puolustajat suhtautuivat tiukasti harhaoppisiin. Harhaoppi luokiteltiin uskottomuudeksi Kirkon uskoa ja elämää kohtaan. Esimerkkinä tästä olivat gnostikot, jotka yrittivät tuoda kristinuskoon synkretistisen pakanallisen ajattelun.

Kirkon Traditio ei ole pelkästään inhimillisen muistelon jatkuvuutta tai riittien ja tapojen pysyvyyttä. Se on pyhän Ireneos Lyonilaisen (k. 202) ajatusta lainaten elävää Traditiota – despositio juvenescens. Traditio on Pyhän Hengen pysyvää läsnäoloa Kirkossa, jumalallisen ohjauksen valistumisen jatkuvuutta.

Kirkko on apostolinen, mutta samalla myös patristinen. Kirkko on luontaisesti myös isien Kirkko. Pyhien isien todistus ortodoksisesta uskosta ja elämästä on enemmän kuin menneisyyden ääni. Pyhät isät eivät ole vain vanhan uskon, vaan pikemminkin Kirkon todellisen uskon todistajia. Pyhien isien seuraaminen ei tarkoita pelkästään heidän kirjoitustensa tai opetustensa lainaamista, vaan heidän mielensä omaksumista.

Pyhien isien teologian keskeinen periaate sisältyy siihen, että Kirkko on raamatullinen. Raamattua pidetään bysanttilaisessa teologiassa Jumalan sanan ylevimpänä ilmauksena maailmalle. Raamattu ymmärretään ja tulkitaan aina autenttisena Kirkon sisällä. Raamattua ei nähdä erossa Traditiosta, vaan se muodostaa Tradition osan.

Pyhät isät ymmärsivät opillisen teologian, Raamatun, synodien päätelmien, hengellisyyden, moraalisääntöjen, jumalanpalveluksen, taiteen ja arkkitehtuurin Pyhän Hengen inspiroimana kokonaisuutena. Pyhien isien teologian tarkoituksena ei ollut modernin teologian tavoin koota yhteen Raamatun todennäköisyyksien osasia. Pyhän Raamatun tulee isien mukaan opettaa uskovia kuuntelemaan Kristusta ja näkemään Hänet elämän keskuksena.

Kirkkoisät todistavat historiassa elävästä kristillisestä totuudesta. Pyhien isien perintö haastaa aina ja kaikki ihmiset. Patristinen traditio ei ole pelkästään ulkoinen auktoriteetti, historian dokumentti, vaan Jumalan ikuinen ääni. Patristinen traditio on karismaattinen tekijä.

Ortodoksia eli Jumalan oikea ylistäminen sai aikanaan Bysantissa (330-1453) aikaan arkisessa elämässä aikaan ortopraksian, rukouksen ja palvelemisen synteesin. Ortodoksinen kirkko ei ole yhden prelaatin monarkia, vaan uskovien yhteisö. Ortodoksinen kirkko ei ole rituaalinen juhlasaatto. Kirkon liturgia ei ole teatteriesitys eikä sentimentaalinen kuoroesitys. Kirkko ei ole spektaakkeli. Kirkko on eukaristinen yhteisö.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Chryssavgis, John, 1998, The Way of the Fathers. Exploring the Patristic Mind. Patriarchal Institute for Patristic Studies. Thessaloniki.
• Florovsky, Georges
  • 1972, St. Gregory Palamas and the Tradition of the Fathers. – Bible, Church, Tradition: An Eastern Orthodox View. Vol. One in the Collected Works of Georges Florowsky. Belmont.
  • 1987, The Eastern Fathers of the Fourth Century. Volume Seven in the Works of Georges Florovsky. Belmont.
• Hakkarainen, Jarmo, 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin kirkon terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
• McGuckin, John A., 2001, St. Gregory of Nazianzus: An Intellectual Biography. Crestwood.
• Papademetriou, George, 1973, Introduction to Saint Gregory Palamas. New York.
• Phan, Peter C., 1984, Social Thought. Message of the Fathers. Wilmington.

Katso myös

• Isä Andrei: Nikean pyhien isien sunnuntai (opetuspuhe)
• Nikean pyhien isien sunnuntai