Ortodoksisuuden sunnuntaina (opetuspuhe)

Vietämme Suuren Paaston ensimmäistä sunnuntaita. Tätä päivää kutsutaan myös ”ortodoksisuuden sunnuntaiksi”. Jos luomme katsauksen kirkkomme historiaan niin huomaamme, että juuri Suuren paaston 1. sunnuntaina v. 843 Kirkko juhli ensimmäistä kertaa voittoaan ikonien vastustajista. Tästä voitosta meitä muistutetaan juuri tänä päivänä.

Päivän evankeliumiluku palauttaa meidät Jeesuksen maanpäällisen työn alkuvaiheille, jolloin hän kutsui ensimmäisiä opetuslapsiaan luokseen. Kristus ei väkipakolla kutsunut itselleen opetuslapsia, vaan nämä lähtivät todellakin omasta vapaasta tahdostaan seuraamaan Kristusta.

He lähtivät seuraamaan siksi, että näkivät Kristuksessa jotain enemmän. [Filippus (apopstoli)|Filippuksen]] sanojen mukaisesti:

"Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat".

Mutta Natanael ei uskonut ystäviensä todistusta Kristuksesta. Hän vaati todisteita. Ja onko siinä lopulta mitään väärää? Kuinka moni meistä uskoisi heti ystäväänsä jos tämä kertoisi meille jotain todella uskomatonta? Eikö meissäkin ensimmäisenä heräisi epäilys ja toisaalta vaatimus siitä, että saisimme todisteita?

Jos ajattelemme omaa suhdettamme Jumalaan, niin emmekö me edelleenkin syyllisty siihen, että vaadimme Jumalalta todisteita. Juutalaiset vaativat Kristukselta todisteita, vaikka Hän oli tehnyt lukuisia ihmetekoja heidän nähtensä. Mutta jos ihmiseltä puuttuu usko, niin ei hän usko silloin ihmeisiinkään, vaikka näkisi ne omin silmin.

Tämänhän olemme oppineet Kristuksen kertomuksesta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, jossa rikas mies haluaisi varoittavaa vielä elossa olevia sukulaisiaan. Mutta hänelle vastattiin:

"Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista". (Luuk.16:31)

Ilman uskoa eivät voi ihmeteotkaan siis vakuuttaa ihmistä. Toinen tosiasia on se, että ilman uskoa ei myöskään ihmeitä yleensä tapahdu. Eli siinä suhteessa ollaan umpikujassa. Mutta meidän tehtävä ei olekaan vaatia Jumalalta ihmeitä, vaan meidän tulee yksinkertaisesti uskoa. Ja kuten tiedämme, sinapinsiemenenkin verran uskoa, voi siirtää vuoria. (vrt. Matt.17:20)

Mutta mitä on usko? Onko se sitä, että luemme kotona Raamattua tai kuuntelemme hengellistä musiikkia? Löytyykö todellinen usko sillä, että luemme tuhansia sivuja teologisia kirjoja. Onko se sitä, että vakuutamme itsellemme, että Jumala on olemassa? Mitä usko lopulta on?

Me emme voi etsimällä etsiä uskoa, emmekö voi saavuttaa sitä kirjaviisaudella. Päinvastoin, onhan Kristus sanonut seuraavasti:

"Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt". (Luuk.10:21)

Usko on yksinkertainen asia ja se ei toteudu pelkästään sillä, että hoemme itsellemme, että "nyt minä uskon, nyt minä uskon". Usko vaati tekoja ja uskonmukaista elämää. Tästä on apostoli Jaakob kirjeessään seuraavasti:

"--mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa, mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: 'Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin', jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään ilman tekoja, se on kuollut." (Jaak.2:14-17)

Todellisen uskovaisen siis tunnistaa hänen teoistaan. Ne eivät ole vain hetkellisiä tekoja, hyvän tahdon eleitä tai ulkoisen hurskauden osoituksia, vaan ne ovat aitoja ja vilpittömiä tekoja, jotka kuuluvat erottamattomasti hänen elämäänsä. Nämä hyvät, uskonmukaiset teot toistuvat päivästä toiseen ja niissä heijastuu rakkaus lähimmäisiä kohtaan. Tällöin toteutuu se todellinen usko, johon erottamattomasti kuuluvat teot.

Viikko sitten aloittamamme Suuri Paasto on siitä erinomaista aikaa, että siinä meitä kannustetaan nimenomaan hyvään uskonmukaiseen elämään. Meitä kannustetaan rukoilemaan ahkerammin. Toisaalta, paastoamaan sellaisista asioista, jotka eivät ole pelastuksemme kannalta tarpeellisia. Paastossa on kysymys myös siitä, että käyttäisimme enemmän aikaa ja rahaa lähimmäistemme hyväksi. Luopuisimme siis turhasta itsekkyydestä. Emme ajattelisi vain itseämme ja omia tarpeitamme, vaan huomioisimme myös lähimmäisiämme. Se ei varmasti aina ole helppoa, sillä tällaiset elämänmuutokset voivat joskus olla kivuliaitakin. Mutta kristityn elämään kuuluu myös vaivannäkö, sitä emme voi kiistää.

Paaston ei tarvitse olla meille kuitenkaan synkistelyn aikaa. Voimme hengellisen parantumisen ilolla ja riemulla viettää Suurta Paastoa ja samalla toteuttaa uskonmukaista elämää. Tällöin voimme huomata myös sen, että uskomme vahvistuu. Luottamuksemme Jumalan kaikkivoimallisuuteen vahvistuu ja luovumme monien asioiden murehtimisesta. Tällöin pystymme myös usein toistetun rukouksen sanojen mukaisesti:

"antamaan itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme, Kristuksen, Jumalan haltuun."

Hänelle kuuluu kiitos, kunnia ja ylistys, nyt aina ja iankaikkisesti, Amen.

isä Andrei Verikov

Muita opetuspuheita tai artikkeleja samasta aiheesta

• isä Jarmo Hakkarainen: Ortodoksisuuden sunnuntai 1. opetuspuhe
• isä Jarmo Hakkarainen: Ortodoksisuuden sunnuntai, 2. opetuspuhe
• Ortodoksisuuden sunnuntai