Parrattomia pyhiä

Parrattomia pyhiä:
Varhaiskirkon naiset munkin viitassa

Pelagia Katuja

Pelagia Antiokialainen
Kuva OCA.

Kun nainen naamioituu munkiksi ja lähtee luostariin, kyseessä on varmasti eräs kirkon historian erikoisimmista kilvoitusmuodoista. Kuten kaikki mielikuvitukselliset askeesin muodot, tämä "naismunkkeuskin" on lähtöisin Syyriasta.

Ortodoksinen kirkko viettää vuosittain 8.10. kahden eri Pelagian muistoa. Ensimmäinen on antiokialainen neitsytmarttyyri Pelagia (k. n. 300) ja toinen legendaarinen "parraton erakko" Pelagia Katuja.
<br Pelagia Katuja oli kevytkenkäinen antiokialainen näyttelijä, joka sattui kerran kävelemään parhaimpiinsa pukeutuneena – vieläpä ilman huivia – piispankokouksen osallistujajoukon ohi. Muut piispat käänsivät katseensa poispäin, mutta Edessan värikäs piispa Nonnos lausui: "Hänhän näkee enemmän vaivaa oman kaunistamisensa eteen kuin mitä me oman Herramme eteen. Ehkä meidän olisikin syytä mennä hänen oppilaikseen."<br
Seuraavana sunnuntaina Pelagia saapui kaikkien yllätykseksi Antiokian kirkkoon, jossa Nonnos saarnasi "palavasti Pyhässä Hengessä". Pelagia murtui saarnan voimasta, tuli katumukseen ja tahtoi kääntyä kristityksi. 300-luvun kirkko ei kuitenkaan suostunut kastamaan näyttelijöitä, jolleivät nämä olleet kuoleman edessä. Ammattia pidettiin kristitylle sopimattomana, koska näytelmissä esitettiin usein kreikkalaisia jumalia ja niissä oli yhtä ja toista säädytöntä.

Pelagia onnistui kuitenkin tekemään piispoihin vaikutuksen kiihkeällä katumuksellaan, ja nämä suostuivat kastamaan hänet, vieläpä varsin lyhyellä katekumeeniajalla.<br
Syyrialaisen tradition mukaisesti Pelagia voideltiin ensin öljyllä ja hän tunnusti uskonsa. Sen jälkeen toimitettiin kaste hänen kummikseen tulleen diakonissa Romanan avustuksella. Pelagia vapautti palvelijansa, jakoi heille osan riettaudella keräämästään omaisuudesta ja antoi loput kirkolle. Hän ei enää koskaan palannut taloonsa.

Pelagian nopea täyskäännös herätti kaupungilla luonnollisesti melkoisen kohun. Käytäntönä oli tuolloin, että kastetut pitivät valkoista kasteviittaa kahdeksan päivän ajan. Pelagia kuitenkin kieltäytyi enää koskemasta entisiin vaatteisiinsa; sen sijaan hän pyysi piispaa antamaan hänelle omia vaatteitaan. Nonnos antoi hänelle viittansa, eikä kukaan muu tullut tietämään heidän salaisuuttaan.

Pelagia häipyi Antiokiasta vähin äänin viitassaan ja suuntasi Jerusalemiin. Siellä hän käytti itsestään nimeä Pelagios, mutta koko kaupunki tunsi hänet yksinkertaisesti "eunukkina". Hän asui Öljymäellä pienessä keljassaan kolme vuotta.

Pelagian kuoltua munkkeja ja kansaa kerääntyi saattamaan hänet haudan lepoon. Kun piispa ja papisto alkoivat voidella ruumista, "eunukin" sukupuoli paljastui. Hämmentyneinä he yrittivät ensin salata asian kansalta, mutta tieto levisi nopeasti, ja pian kaikki jo ylistivät Jumalaa asian johdosta.

Nonnoksen diakoni Jakob oli tuolloin paikalla Jerusalemissa; ja juuri hän kirjoitti Pelagian elämäkerran kreikan kielellä. Se käännettiin pian syyriaksi, latinaksi, armeniaksi ja georgiaksi sekä myöhemmin arabiaksi ja slaaviksi.<br
Levitessään elämäkerta sai erilaisia vivahteita, joten tapahtumien kulusta ja Pelagian identiteetistä tunnetaan erilaisia versioita. Vanhin ja luotettavin lähde on syyrialainen versio, johon yllä oleva kuvaus perustuu.

Pelagia lienee sama hahmo, johon Johannes Krysostomos viittaa 67. Matteus-homiliassaan, joten hänet voidaan ajoittaa 300-luvun loppupuolelle. Pelagian maine levisi eikä hän jäänyt seuraajitta.

Marina Libanonilainen

Maria Livanonialainen
Marioniittikirkon pyhäkuva.

Toinen syyrialainen "naismunkki" Marina (muistopäivä 17.7.) on vähintäänkin yhtä kuuluisa. Hänen alkuperäinen nimensä oli Maria. Roomalaiskatolinen kirkko muistelee häntä 20.7. nimellä Margareta.

Marina poikkeaa muista sikäli, että hän oli luostarissa lapsesta saakka. Kun perheen äiti kuoli, tytär ja leski-isä tahtoivat luostariin, mutta eivät halunneet erota toisistaan, joten isä antoi tyttärelleen uudeksi nimeksi syyrialaisen miehen nimen Maryana eli Marina, ja he menivät luostariin yhdessä. Isä kuoli muutaman vuoden jälkeen, mutta Marina jatkoi kilvoitustaan.

Tapahtui, että munkki Marina joutui kerran luostarin asioilla liikkuessaan yöpymään perheen luona, jonka tytär tuli samoihin aikoihin raskaaksi. Marina oli sopiva syyllinen, ja onnettoman tyttären isä lähti syyttämään häntä luostarin johtajalle. Marina oli tuolloin ulkona: kun hän yritti palata luostariin, häntä ei enää päästetty sisään. Hän pyysi päästä kuulemaan luostarin johtajalta, mitä tämä määräisi hänelle, mutta johtaja välitti muurien sisäpuolelta sanan, että Marina sai mennä minne tahtoi.

Marina jäi porttien tuntumaan suremaan kohtaloaan, ja ennen pitkää lapsi tuotiin hänelle ja jätettiin hänen kasvatettavakseen. Missään vaiheessa Marina ei valittanut vaan hoiti lasta etsien tälle vuohenmaitoa vuorilta, asuen muuten luostarin portin pielessä, jossa hän anoi ohikulkijoilta anteeksi lankeemustaan. Neljän vuoden kuluttua Marina kutsuttiin takaisin luostariin, jossa hän kilvoitteli elämänsä loppuun. Kun hän kuoli, veljet alkoivat voidella hänen ruumistaan hautausta varten. Vasta tällöin totuus tuli ilmi, ja kaikki "ylistivät Jumalaa, jonka pyhät taistelivat ylen rohkeasti Hänen nimensä tähden."

Paljon sekaannusta Marinan elämäkertaan on aiheuttanut toinen Marina-Margareta, antiokialainen neitsytmarttyyri, joka kärsi mieluummin kuoleman kuin suostui roomalaisen prefektin vaimoksi. Hänen tarinansa on ilmeisesti myöhempi sepitelmä.

Nuismunkkien paraati

Marttyyri Eugenia Roomalainen
Kuva Pyykkönen.

Marina ja Pelagia ovat ehkä tunnetuimmat naismunkit, mutta eivät suinkaan ainoat. Pyhän Eugenian (muistopäivä 24.12.) kerrotaan nousseen munkkikilvoituksensa huipentumaksi peräti luostarinsa igumeniksi. Uudessa asemassaan hän rakennutti itselleen pienen keljan luostarin portin viereen, "jottei rasittaisi veljiä". Myös Eugenia joutui oikeuden eteen syytettynä naisen häpäisemisestä, ja oikeudenkäyntiä johtanut Egyptin tribuuni oli hänen biologinen isänsä! Ei ihme, että tutkijat pitävät koko elämäkertaa mielikuvituksen tuotteena.

Tarinoiden pohjana saattaa olla keisari Valerianin vainojen aikainen marttyyri (k. 25.12.258), joka haudattiin Roomaan Via Latinan varrelle.

Joskus mieheksi pukeutuminen oli käytännön sanelema ratkaisu, joka ei tarkoittanut elinikäistä kilvoitusta. Eusebia Hospitia (24.1.) pakeni ei-toivottua avioliittoa kahden muun neidon kanssa munkin viitassa. He rakensivat Mylakseen pyhälle Stefanokselle omistetun kappelin ja viettivät erakkoelämää kunnes heihin liittyi muita naisia, ja he perustivat luostarin.

Pyhä Apollinaria (5.1.) jätti kotinsa Roomassa elääkseen erakkona Jerusalemin lähistöllä. Sieltä hän siirtyi Egyptiin pyhän Makarioksen luostariin, jossa hän meni, täydestä miehenä. Hän esiintyi loppuelämänsä Dorotheos-nimisenä.

Pyhä Theodora (3.9.) oli naimisissa, mutta tympääntyi aviomiehensä uskottomuuteen ja pakeni luostariin, jossa hän eli Theodor-nimisenä munkkina. Hänetkin kerrotaan erotetun luostarista epäil tynä isäksi tulemisesta, mutta seitsemän vuoden jälkeen hän sai palata takaisin.

Eräs ilmiöön liittyneitä ja koko huijauksen onnistumisen mahdollistaneita tekijöitä oli alkukirkossa toisinaan harrastettu kastraatio. Eunukeille oli jopa varattu omia luostareitaan. Koptilaisen kertomuksen mukaan keisari Zenonin (474-491) tytär Hilaria karkasi kotoaan ja eli Egyptin erämaassa vuosikausia "Hilarion Eunukkina".

Pyhä Eufrosyne Aleksandrialainen (k. 25.9. n. 470) on siitä harvinainen tapaus, että hänen hämäyksensä ei ilmeisesti aivan onnistunut. Hän antoi jo nuorena lupauksen palvella koko elämänsä Jumalaa neitseenä. Isä, Pafnutios, ei tiennyt ainoan tyttärensä tekemästä lupauksesta ja järjesti hänelle varakkaan sulhasen. Eufrosyne ei keksinyt muuta keinoa kuin paeta luostariin ja vaihtaa identiteettiä. Hän meni aleksandrialaiseen luostariin nimellä Smaragdus ja vietti siellä viimeiset 38 vuottaan. Askeesista huolimatta Eufrosynen naisellinen viehätys hämmensi kuitenkin muita munkkeja siinä määrin, että igumeni katsoi parhaaksi määrätä hänet erakkokilvoitukseen. Ennen kuolemaansa Eufrosyne paljasti todellisen identiteettinsä isälleen, joka tuli hänen kuolemansa jälkeen samaan luostariin.

Pyhittäjä Eufrosyne Aleksandrialainen
Fragmentteja pyhittäjä-äidin
elämästä, seinämaalaus 1200-luku.
Kuva: Wikipedia

Egyptiläisen Tabennesin nunnaluostarin 300 sisaren joukossa eli nimetön houkka, joka esiintyi päivät mielipuolena kieriskellen maassa ja käyttäytyen tolkuttomasti, mutta seisoi öisin luostarin käymälässä rukoillen ja ylistäen Jumalaa. Kun abba Daniel tuli oppilaansa kanssa sattumalta paljastaneeksi hänen salaisuutensa, houkka kähvelsi yöllä Danielin päällysviitan ja sauvan ja häipyi abban asussa tuntemattomaan paikkaan.<br
Pyhä Anastasia (k. 10.4. 507) oli bysanttilainen hovinainen, joka pakeni keisari Justinianoksen hännystelyä ja keisarinnan mustasukkaisuutta Ennatonin nunnaluostariin Aleksandrian lähellä.

Keisarinna Theodoran kuoltua Justinianos alkoi etsiä Anastasiaa, joka otti munkin kaavun ja eli viimeiset 20 vuotta Pohjois-Egyptin autiomaassa luolassa abba Danielin yhteisön lähistöllä.

Pyhä Matrona Pergeläinen (9.11. 510?) tunnetaan kahdesta perusteellisesta elämänkerrasta, joista myöhäisemmän on laatinut tunnettu bysanttilainen kronokoitsija Simeon Metafrastes.

Matrona jätti tyttärensä nunnan kasvatettavaksi ja karkasi väkivaltaisen aviomiehensä luota. Hän otti nimekseen Babylos ja meni munkkiluostariin, jossa hänen salaisuutensa kuitenkin lopulta paljastui. Matrona siirtyi Keski-Syyriaan (Homs eli Emesa) nunnaluostariin, jonka igumeniaksi hänet valittiin.

Johannes Kastajan pään legendaarinen toinen löytyminen tapahtui homsilaisella pellolla vuonna 452. Matrona lähti tapahtumapaikalle, jossa eräs sokea sai näkönsä päästä valuneesta mirhasta Matronan hierottua sitä väentungoksessa hänen silmiinsä. Matronan maine levisi, ja pian hänen aviomiehensäkin löysi tiensä luostarin ovelle. Matrona joutui vielä kerran pakenemaan miestään; nyt hän kätkeytyi temppelin raunioihin Beirutin lähistöllä ja eli siellä erakkona miehensä kuolemaan saakka. Sen jälkeen Matrona siirtyi Konstantinopoliin, perusti nunnaluostarin ja eli noin 100-vuotiaaksi.

Mistä oli kysymys?

Samat teemat kertautuvat useiden edellä kuvattujen pyhien elämäkerroissa. Nimiä ja tapahtumia on historian kuluessa usein sekoitettu toisiinsa, mikä puolestaan on herättänyt epäilyjä tiettyjen hahmojen historiallisuudesta. Ilmiön olemassaoloa ei kuitenkaan voi asettaa kysymyksenalaiseksi. Mistä tässä kaikessa oli kysymys?

Seksuaaliset vähemmistöt ovat viime aikoina nähneet naismunkeissa jonkinlaisia "transvestiittipyhimyksiä", joita voi käyttää omien tekojensa oikeuttamiseen. Pyhien ankaraan kieltäymykseen he kiinnittävät vastaavasti vähemmän huomiota. Luostareissahan kieltäymys on sinänsä sama kaikille, suuntautuneisuudesta riippumatta.

Osaa tapauksista voidaan selittää järjellisin perustein: munkkiluostari oli täydellinen pakopaikka naiselle, joka tahtoi paeta onnetonta avioliittoaan. Varsinainen syy näyttää kuitenkin olevan hengellisessä näyttämisenhalussa. Kyseessä on itsekieltäymyksen äärimmäinen muoto: entisen minän identiteetti hylätään sukupuolta myöten.

Kummallista kyllä, naismunkit rikkoivat sukupuolirajoja mutta eivät sekoittaneet niitä. He ylittivät sukupuolten välisen roolijaon, mutta eivät kyseenalaistaneet sen olemassaoloa sinänsä. He eivät esimerkiksi tavoitelleet pappeutta. Elämällä täysin "miehisen" kilvoituksen he todistivat omalla tavallaan apostolin sanan: "Jeesuksessa Kristuksessa ei ole miestä eikä naista". Tosin he tulivat kenties tahtomattaankin osoittaneeksi, että ainakin yhdessä suhteessa "heikompi" sukupuoli on se vahvempi: ilmeisesti yksikään munkki ei ole koskaan onnistunut kilvoittelemaan nunnana.

Viitankantajamunkki Pietari
(nyk. professori, pappismunkki Serafim Seppälä)

(Aamun Koitto 20/2000)

(Teksti on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 20/2000, joka ilmestyi marraskuun 3.päivänä 2000, sivuilla 10-11 ja 19.)