Venäjän ortodoksinen kirkko

Oppineet veljekset Konstantinos ja Methodios asuivat 800-luvun puolessa välissä Tessalonikissa lähellä slaavilaista asutusta ja osasivat siksi slaavilaista kieltä. Heidän kerrotaan kehittäneen slaavilaisen kirjaimiston, joka vieläkin tunnetaan kyrillisinä aakkosina. He käänsivät osan Uudesta Testamentista sekä kanonisista ja liturgisista käsikirjoista muinaisbulgariaksi eli kirkkoslaaviksi, jota kaikki slaavit ymmärsivät. Kyrilloksen ja Methodioksen seuraajat veivät uskoa Bulgariaan ja Kiovaan (myöhemmin Venäjä).

Kiovan alue

1220-luvulta lähtien idästä vyöryi Eurooppaan Tšingis-kaanin mongoli- eli tataarijoukot. He valtasivat Kiovan, mutta Novgorod säilyi itsenäisenä. Venäläisten siteet Bysantin kanssa vähenivät ja venäläisen kristinuskon keskus siirtyi pohjoisemmaksi. Sergei Radonežilainen perusti luostarin Moskovan pohjoispuolelle. Moskova otti johtavan aseman tataarien pois ajamisessa ja Moskovan luostarista tuli vastarinnan keskus. Tämä lisäsi Moskovan arvovaltaa ja metropoliitta siirrettiin Moskovaan.

Taiteen kulta-aikaa

Venäjällä 1300- ja 1400-luvut olivat taiteen kulta-aikaa. Taiteella oli bysanttilainen pohja, mutta vähitellen Venäjällä alkoi kehittyä uusia muotoja taiteessa. Ikonimaalari Andrei Rublev (n. 1370-1430) maalasi noin vuoden 1410 tienoilla ehkä maailman kuuluisimman ikonin Pyhästä Kolminaisuudesta Aabrahamin vieraana enkeleiden muodossa. Novgorodissa kirkkoarkkitehtuuri kehittyi aivan omaan suuntaansa, jonka ilmentyminä olivat sipulikupolit, korkeat keskustornit ja ikonostaasit. Musiikin puolella Venäjällä kehittyi Bysantin yksiäänisestä neumeista znamenie-sävelmät ja 1600-luvulla musiikki oli täysin moniäänistä. Novgorodissa niistä kehittyi moniäänisiä ja sieltä moniääninen kirkkolaulu siirtyi Moskovaan.

Bysantin vaikeuksien myötä Moskovan asema kasvoi. Bysantin ja lännen tehdessä unionin Firenzessä vuonna 1439, Venäjällä nousi epäilyksiä kreikkalaisen uskon puhtaudesta. Venäjällä kreikkalainen metropoliitta erotettiin ja tilalle tuli venäläinen metropoliitta. Kirkosta tuli autokefaalinen. Vuonna 1589 Venäjän kirkko liittoutui Moskovan kanssa ja perustettiin Moskovan ja koko Venäjän patriarkaatti. Ortodoksisuuden keskus oli siirtynyt pohjoisemmaksi.

Venäjän kirkon piirissä Moskova nähtiin kolmantena Roomana. Rooman tuhoutuessa keisarius siirtyi Bysanttiin, toiseen Roomaan. Kun Bysantti solmi Firenzen sopimuksen, Venäjällä nähtiin, että se oli ainoa puhtaan uskon suojelija. Iivana Julma (1530-84) otti arvonimen tsaari, joka pohjautui keisari (caesar) sanaan. Venäjä otti tunnuksekseen kaksipäisen kotkan, joka oli Bysantin tunnus. Ortodoksisuuden puolustajana toimiminen eli messianismi vaikutti myöhemmin myös slavofiileihin ja panslavistisiin ajatuksiin. Kirkko ja valtion välillä oli liitto, kuten esikuvassa Bysantissa.

Kirkollisia uudistuksia

Kun liturgisia tekstejä oli käännetty slaaviksi, niihin oli tullut paljon käännösvirheitä. Myös venäläinen ortodoksisuuden tavat olivat muokkautuneet omanlaisiksi. Venäjällä alkoi 1600-luvulla uudistusvaihe, jossa sekä kirkko että valtio lähentyivät länttä. Liturgiset tekstit tarkastettiin suhteessa kreikankielisiin alkuteksteihin. Tämän lisäksi kreikkalaiset tavat katsottiin oikeiksi kristillisyyden muodoiksi. Nämä uudistuksen hyväksyttiin patriarkka Nikonin (1605-1681) toimesta vuoden 1656 kirkolliskokouksessa. Uudistukset saivat välittömästi vastustusta. Erityisesti ristinmerkin tekeminen kolmella sormella kahden sijasta nähtiin lopun ajan merkkinä.

Uudistusten takia kirkosta erosi joukko niiden vastustajia, joita alettiin kutsua vanhauskoisiksi. Heitä alettiin vainota ja he pakenivat erityisesti maan pohjoisosiin. Hajaannuksen seurauksena vanhauskoiset jakaantuivat eri lahkoihin, joista suurimmat ovat papilliset ja papittomat. Vanhauskoiset elivät melko eristäytyneenä muusta yhteiskunnasta. Vanhauskoisia on olemassa yhä nykyäänkin. He elävät melko yhtenäisesti, mutta eristäytyneenä muusta maailmasta. Uudistusriitojen takia kirkolliskokous erotti Nikonin. Tsaarin ote kirkosta lisääntyi, mutta toisaalta Venäjän kirkko lähentyi tavoissaan muita ortodoksisia maita.

Lisää uudistuksia tapahtui Pietari Suuren aikaan (1689-1725). Hän pyrki uudistamaan ja eurooppalaistamaan Venäjää. Pietari lakkautti patriarkan viran ja perusti pyhän synodin johtamaan kirkkoa. Tsaarilla oli vahva vaikutus pyhässä synodissa, koska hänellä oli siinä oma edustaja, yliprokuraattori, joka käytännössä johti kirkon hallintoa. Hallintomuoto ei ollut ortodoksisten kanonien mukainen ja sai vaikutteita protestanteilta. Pyhä synodi oli kirkon johdossa aina vuoteen 1917 vallankumoukseen asti.

Ortodoksinen identiteetti

Venäjän kristillinen kulttuuri oli perustunut Bysanttilaisen kulttuurin pohjalle. Venäjän kirkon kansalliset ominaispiirteet saivat vaikutteita lännestä. Pietari Suuren uudistusten myötä kirkon ja valtion suhde kiinteytyi ja kirkosta tuli valtionkirkko. Pyhä synodi oli virastomainen jäykkä ministeriö. Samalla läntinen vaikutus ja lännen ihailu lisääntyi Venäjällä. Venäjällä koettiin maallistumista ja kirkko ei enää ollut suurin kulttuuria eteenpäin vievä tekijä. Venäjän ortodoksisessa taiteessa alkoi niin sanottu rappiokausi. Sille oli ominaista realistinen ja romanttinen kuvaustapa, joka sai vaikutteita protestantismista.

Ortodoksinen usko eli kuitenkin Venäjällä. Sen keskuksia olivat useat luostarit ja niiden ohjaajavanhukset. Venäläisissä luostareissa hesykasmi koki uutta tulemista ja sai täysin uuden venäläisen muodon. Venäjän kirkko teki aktiivista lähetystyötä itään päin. Siperiassa, Kiinassa ja Japanissa perustettiin ortodoksisia seurakuntia. Alaskaan muodostui erityislaatuinen eskimoiden ja intiaanien kirkko, kun Innokent ja Herman Alaskalainen tekivät siellä lähetystyötä.

Venäjällä oli suuri sosiaalinen ongelma. Maaorjat oli vapautettu 1800-luvulla, mutta tyytymättömyys kasvoi edelleen. Sosialistinen liike koki nousua ja kirkolla oli oma sosiaalinen liikkeensä. Se murtui, kun tsaarin kaarti ampui väkijoukkoa verisenä sunnuntaina 9.1.1905, tappaen satoja uskovia. Kirkon ja valtion liittoa alettiin arvostella ja kirkko menetti arvostusta. Ortodoksisuus oli kuitenkin voimakasta ja vähitellen venäläisyys ja ortodoksisuus alkoivat tarkoittaa samaa asiaa.

Vainot vallankumouksen jälkeen

Venäjän kirkossa oli menossa uudistusten kirkolliskokous vuonna 1917, kunnes vallankumous keskeytti sen. Lenin (1870-1924) ja kommunistiset bolsevikit ottivat vallan Venäjällä. Siitä alkoi aika, joka oli raskas sekä kirkolle että koko kansalle. Kommunismin ideoijan Karl Marxin mukaan uskonto oli vallanpitäjien tapa pitää kansa kurissa. Tämän takia, kommunistien noustua valtaan, kaikki uskonnot kokivat vainoja.

Heti vallankumouksen jälkeen kirkkoa ei järjestelmällisesti vainottu. Vuosien 1918-21 sisällissodassa kirkolta otettiin omaisuutta pois ja pyrittiin estämään sen poliittinen toiminta. Ensimmäiset vainot alkoivat vuosina 1922-23, kun Trotski otti yhteen kirkon kanssa. Juuri syntyneeltä Neuvostoliitolta oli rahat lopussa ja kirkon omaisuus alkoi kiehtoa sitä. Kirkon omaisuuden riistäminen johti pappien vastustukseen ja heidän pidättämiseensä. Tällöin syntyi myös niin kutsuttu ”elävä kirkko” -liike, joka koostui nuorista radikaaleista, jotka mielistelivät kommunistien linjaa. He nakersivat kirkkoa sisältä päin ja aiheuttivat hajaannusta kirkossa. Useita kirkkoja ja luostareita suljettiin ja niitä muutettiin muun muassa varastoiksi ja vapaa-ajan tiloiksi. Syrjäisistä luostareista tuli keskitysleirejä, joissa muiden vankien ohella oli ja kuoli myös paljon kirkon työntekijöitä.

Toinen ja kirkolle raskain vainojen aika alkoi 1930-luvulla Stalinin (1924-53) toimesta. Maa oli juuri siirtynyt suunnitelmatalouteen ja maassa toimeenpantiin maatalouden pakkokollektivisointi, jossa maa otettiin pois kulakeilta. Kirkon suurimpia tukijoita Venäjällä olivat aateliset talonpojat eli kulakit. Koska kommunistinen aate Venäjällä hyökkäsi erityisesti aatelisia vastaan, kulakit joutuivat vangituiksi ja heidän maansa riistettiin. Samalla myös kirkko sai osansa vihasta, koska se miellettiin kulakkien tukijoiksi. 1930-luvun vainojen seurauksena Moskovan yksi suurimmista kirkoista, Kristus Vapahtajan kirkko, räjäytettiin. Tilalle suunniteltiin Kansojen Palatsia, jota ei kuitenkaan koskaan rakennettu.

Hetkellistä helpotusta

Toisen maailmansodan alettua kirkon asema parani hetkellisesti. Vuonna 1941 Saksa hyökkäsi Venäjälle ja koska kirkko oli perinteisesti tukenut isänmaata ja kansaa, se avusti valtiota sodassa. Vainot lievenivät sen ansiosta. Venäjän kirkosta eronneita kirkkoja palautettiin sen yhteyteen, muun muassa uniaattikirkkoja. Myös Suomen kirkkoa yritettiin palauttaa sodan jälkeen Venäjän yhteyteen vuonna 1945, mutta suomalaiset eivät olleet tähän halukkaita.

1950-luvulla kirkko joutui valtion ulkopolitiikan välikappaleeksi. Valitut papiston jäsenet joutuivat todistelemaan valheellisesti ulkomailla, että Venäjällä ei vainottu ketään uskonnon takia. Kirkon olot paranivat hieman hetkellisesti Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953, kunnes Hrustsevin (1894-1971) vainot alkoivat vuosina 1959-64. Ne olivat paremmin organisoituja ja sisälsivät paljon kirkon vastaista propagandaa. Luostareiden ja kirkkojen oloja kiristettiin. Vuonna 1958 Venäjällä toimi 20 000 kirkkoa, mutta vuonna 1965 enää 8 000. Luostareita oli vuonna 1955 Venäjällä 90, mutta vuonna 1965 enää 17.

1970-luvulla Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksia vastaan nousi paljon mielenilmauksia ja myös kirkkoa arvosteltiin, koska se ei asettunut kansan puolelle. Olot paranivat vasta, kun liberaalimpaa linjaa vetävä Gorbatsov (1931-) lopetti kirkon vainot 1980-luvulla. Kirkkoja ja luostareita palautettiin takaisin.

Uusi alku

1990-luvulla Neuvostoliitto hajosi, mikä johti kirkon vapautumiseen. Omaisuutta palautettiin ja rakennettiin paljon, muun muassa Moskovan Kristus Vapahtajan kirkko rakennettiin uudelleen. Venäjän kirkolle ongelmaksi muodostuivat entisten neuvostomaiden kirkot, jotka nyt halusivat tehdä pesäeron Venäjään. Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Moldovassa seurakuntia erosi Venäjän kirkon yhteydestä ja liittyi muiden patriarkaattien yhteyteen. Suomeakin koskenut kiista käytiin Viron kirkossa. Se oli ennen sotia kuulunut Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Neuvostoliiton hajottua se liittyi taas Konstantinopolin yhteyteen ja tämä kiista johti Venäjän ja Konstantinopolin väliseen ehtoollisyhteyden katkaisemiseen muutamaksi kuukaudeksi. Viron ensimmäisenä piispana toimi Suomen arkkipiispa Johannes.

2000-luvulla Venäjän kirkko on vähitellen noussut takaisin merkittäväksi vaikuttajaksi ortodoksisessa maailmassa. Ongelmia on silti paljon. Suurimpina niistä ovat olleet kirkon sisäinen yhteistyön puute ja vähäinen teologinen koulutus, minkä takia kansa on omaksunut New Age -uskontoja. Omaisuuden palautukset ja kirkkojen entisöinnit ovat kuitenkin jatkuneet. Teologisen koulutuksen puute on johtanut uskonnon ritualisoitumiseen, hengellisen kasvun sijasta. Kirkolla on ollut näkyvä ensiarvoinen rooli uudessa valtiossa. Moskovan patriarkka Aleksi II oli näkyvästi mukana sekä ensimmäisen presidentin, Jeltsinin, että hänen seuraajansa Putinin virkaanastujaisissa.

Venäjän kirkko tilastoina

Venäjän kirkko tilastoina

	1914	1939	1988	1996	2006
Kirkkoja	54 000	200	7 000	20 000	27 000
Pappeja	51 000	200	7 000	13 000	29 000
Luostareita	1 000	-	21	337	713
Pappisseminaareja	57	-	3	50	75

Venäjän kirkon piirissä on ilmennyt myös paljon nationalismia, mikä näkyy juutalaisvastaisuutena. Lisäksi Venäjän kirkko on perustanut omia seurakuntiaan muiden patriarkaattien alueille, myös Suomeen. Tämä on vanhan perinteen vastaista ja on aiheuttanut hajaannusta alueilla.

1900-luku oli Venäjän kirkolle raskasta vainojen ja marttyyrien aikaa. Kirkkoja tärveltiin ja kymmeniätuhansia pappeja, piispoja, munkkeja ja nunnia kuoli vainoissa. Uskonnon harjoittamisen vaikeus näkyy vieläkin Venäjän kirkon syvänä henkisenä kriisinä, mutta kirkon uudelleen elävöityminen on alkanut, kun se taas saa toimia vapaasti. Venäjältä vainoja paenneet perustivat kirkon nimeltään Venäjän kirkko Venäjän ulkopuolella (ROCOR = Russian Orthodox Church Outside of Russia). Merkittävä tapahtuma kirkolle oli vuonna 2007 tapahtunut Venäjän kirkon ja ROCORin muodollinen yhdistyminen. Vainoja paenneiden takia ortodoksinen kirkko levittäytyikin alueille, jotka eivät olleet sille perinteisiä, kuten Ranskaan ja Yhdysvaltoihin.

Petja Pyykkönen

Lue myös:

• Moskovan ja koko Venäjän patriarkaatti
• Kirill (patriarkka)
• Aleksei II (patriarkka)