Muisto kadotetusta maailmasta (opetuspuhe)

KP Oulun metropoliitta Panteleimonin juhlapuhe 11.9.2010 Valamossa

Valamon luostarin Heinävedellä toimimisen 70-vuotisjuhla Valamon luostarin kulttuurikeskuksessa

Pyhiinvaelluksesta Uuteen Valamoon

Kristuksen kirkastumisen luostari Valamon saarella Laatokalla oli arvosteltu pyhiinvaelluskeskus vallankumousta edeltävällä Venäjällä. Se oli myös ortodoksisten karjalaisten ikiaikainen pyhiinvaelluspaikka. Luostarin hotelli, vierastilat, ruokasalit ja ravintola sekä matkamuistokauppa palvelivat hyvin luostarin vieraita. Valamo skiittoineen ja saariryhmineen, kirkkoineen ja kappeleineen erosi omaleimaisena muista Venäjän kirkon luostareista. Joidenkin hurskaiden karjalaisten ajatuksissa Valamo oli sellaisenaan laskettu taivaan ihanuudesta maan päälle.

Marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939 alkanut talvisota ja sitä seuraavat sotien vuodet muuttivat kaiken. Valamo menetettiin muun Karjalan mukana. Talven l940 luostariveljestö majaili siirtolaisuudessa Kannonkoskella. mutta jo samana keväänä luostari osti maatilan Heinäveden pitäjästä Itä-Savosta. Alkoi Uuden Valamon aika.

Tiloja järjestellään

Ensimmäinen ryhmä luostarin veljestöä saapui Heinäveden Papinniemeen. Uuteen Valamoon 29.kesäkuuta 1940 eli luostarin perustajien pyhien Sergein ja Hermanin muistopäivänä. Papinniemen kartanoa alettiin muuttaa luostarin tarpeita vastaavaksi. Nopeassa tahdissa korjaukset ja muutokset saatiin suoritettua. Valamon luostari käsitti nyt - alkuaan lähinnä kesäkäyttöön tarkoitetun kartanomaisen päärakennuksen, parakkikirkon, vaatimattoman kellotapulin, kaksi kasarmimaista veljestön asuintaloa sekä karja- ja talousrakennuksia. Asuintilat olivat vielä sotaa käyvissä maassa tyydyttävät. Pian koko rakennuskanta alkoi rappeutua hoidon ja varojen puutteessa.

Luostariveljestö asui Uudessa Valamossa suuressa ahtaudessa ja on ymmärrettävää, ettei sinne pian saapuville pyhiinvaeltajille kyetty järjestämään minkäänlaista majoitusta tai muuta huoltoa. Taivasalle ei kuitenkaan kenenkään tarvinnut jäädä. Oli mahdollisuus nukkua yö navetan ylisillä heinissä tai päärakennuksen ullakkokerroksessa sijainneen yläkirkon lattialla. Luostarin pannuhuoneen yhteyteen oli asennettu kuumavesivaraaja teenkeittoa varten. Siitä sopi myös pyhiinvaeltajien hakea kiehuvaa vettä. Pappisvierailla oli mahdollisuus yöpymiseen varajohtaja isä Isaakin asunnossa. Hänellä oli käytössään suurehko sali, joka oli jaettu matalalla väliseinällä kahtia. Nukkumista saattoi häiritä varajohtajan kello, joka helähtäen ilmoitti jokaisen tunnin, puolet tunnit ja neljännestunnin.

Pyhiinvaellus alkaa

Kaikesta ulkoisesta puutteesta ja köyhyydestä huolimatta pyhiinvaeltajat eivät olleet unohtaneet Valamoa, vaan löysivät sinne uudelleen tiensä. Karjalan ortodoksinen väestö oli sijoitettu pääosin Savoon, Pohjois-Karjalaan ja Kainuuseen. Myös ortodoksisten seurakuntien toimintaa järjesteltiin uudelleen. Näistä siirtolaisseurakunnista alettiin järjestää kesäisin pyhiinvaellusmatkoja luostareihin, niin Valamoon kuin Lintulaan. Matkaa tehtiin usein kuorma-auton lavalla, mukana omat eväät ja iloinen mieli. Oltiinhan päästy pariksi päiväksi irti kotihuolista, joita peltojaan raivaavilla ja uusia koteja rakentavilla evakoilla riitti kyllälti. Mutta nyt oltiin matkalla ja siitä iloittiin.

Sodan jälkeinen tilanne oli aiheuttanut kirkkopoliittisen ongelman Suomen ortodoksien elämässä. Valamon luostari oli vuonna 1946 siirtynyt Venäjän kirkon alaisuuteen. Suomen sekä Venäjän kirkoilla ei ollut tuolloin rukousyhteyttä. Käytännössä tämä merkitsi sitä, ettei kirkkomme papisto voinut osallistua luostaripapiston kanssa yhteisiin jumalanpalveluksiin. Maallikoita kielto ei koskenut. Pyhiinvaellusmatkalla luostarissa siis osallistuttiin katumuksen sakramenttiin ja käytiin Herran pyhällä Ehtoollisella. Kirkollinen tilanne normalisoitui vuonna 1957.

Mikä veti uskovaa kansaa Heinäveden Papinniemeen?

Karjalan siirtolaisväki oli menettänyt sodassa henkeään lukuun ottamatta lähes kaiken. Se oli menettänyt myös turvallisen kirkkomaailmansa pyhäkköineen, tsasounoineen, kalmistoineen ja luostareineen. Kaikki oli mennyt ja jäänyt ajatuksiin vain kalliina muistona. Uusi Valamo, kaikesta vaatimattomuudestaan huolimatta, oli elävä muisto tuosta kadotetusta maailmasta. Luostarin vanhojen ikonien täyttämässä kirkossa, slaavinkielisessä jumalanpalveluksessa munkkiveljien keskellä saattoi palata tuohon rakkaaseen meneteltyyn maailmaan. Synnintunnustuksella käynti ja pyhä Ehtoollinen ruokkivat sielua ja mieltä. Tämä kaikki antoi uutta voimaa ja sielun rauhaa siirtolaistiloille palattaessa.

Jokainen kävijä koki luostarin omalla tavallaan ja omista näkökohdistaan. Vierailin vanhempieni kanssa Papinniemessä ensimmäisen kerran vuonna 1960. Oli sateinen ja kylmä elokuun päivä. Uusi Valamo oli Laatokan Valamossa usein käyneille vanhemmilleni syvä pettymys, jota he eivät salanneet. Kaikki oli rappiolla, harmaata ja alakuloista. Isä Joona esitteli meille kirkkoa, kertoili ystävällisesti luostarista. Äitini osti kirkossa ohuen vahakynttilän ja sytytti sen korkeaan kynttilänjalkaan Konevitsan ikonin eteen. Ikoni oli korokkeella kaapissa ja sitä peitti miltei kauttaaltaan helmin ja jalokivin koristeltu vaippa. Päärakennuksen alakerrassa kellotapulia vastapäätä oli huone, jossa myytiin munkkien tekemiä käsitöitä. Sieltä ostettiin silkkilangoista solmittu liina ja valokuvahaitari.

Itse tuli Uuteen Valamoon yksin ensi kertaa vuonna 1965. Kaikki kiinnosti, miellytti ja innosti. Oli kuin olisin saapunut ulkomaille, aivan toiseen kulttuuriin ja oloihin. Kirkko oli kaunis ja jumalanpalvelus harras, vaikka en siitä jo kielenkään puolesta ymmärtänyt juuri mitään.

Taitelija Inna Colliander saapui Uuteen Valamoon ensi kertaa vuonna 1947. Kirkosta ja sen jumalanpalveluksesta hän sanoi: :: “Kauneus oli sekä ulkoinen että sisäinen, sanomattoman ihana, joka päivä uusi.” ( Inna Colliander - Ensi kertaa Uudessa Valamossa)

Luostarimatkailua järjestetään

Vaikka Uuden Valamon veIjestö vuosien edetessä entisestään vanheni ja pieneni alettiin luostarin puolesta järjestää sinne saapuville vieraille tiloja ja vastaanottoa. VeIjestöltä vapautuneet huoneet antoivat tähän hyvän mahdollisuuden. Vuonna 1965 kunnostettiin ns. valkoisen vierasmajan alakerta matkailijoiden käyttöön. Huoneita oli kaikkiaan kuusitoista ja vuodepaikkoja kolmekymmentä. Vuodepaikka maksoi viisi markkaa. Yksittäisillä vierailla oli ruokailumahdollisuus luostarin keittiössä. Ryhmien oli syytä ilmoittaa tulostaan etukäteen.

Vierasmajan alakerran erääseen huoneeseen avattiin pieni kioski, josta avattavan ikkunan kautta myytiin pihalla seisoville vieraille matkamuistoja ja virvokkeita. Kioskia hoiti kesillä 1965 luostarissa palvellut pappisseminaarilainen Raimo Kiiskinen. Ikoneja ja muuta matkamuistomyytävää Valamoon toimitti kaupanhoitaja Aleksanteri Lauronen Joensuun Veljes-Kirjasta. Myöhemmin koko rakennus toimi vierasmajana. Hoitajana toimi Konevitsan entinen noviisi Andrei Pesehkoff. Tyrolilaishattu päässään ja piippu hampaissaan hän palveli ystävällisesti vieraita ja jutusteli heidän kanssaan alakertaan järjestetyssä pikku kaupassa. Luostarin munkkidiakoni Mefodi antoi vierastalolle nimen Hotelli Humina.

Luostarin matkailuasioita alettiin uudelleen järjestää 1970-luvun alussa silloisen taloudenhoitajan pappismunkki Antonin toimesta. Luostari tarvitsi matkailusta koituvia tuloja. Ilman niitä Papinniemen metsät olisi myyty käyttövaroina kymmeneen vuoteen, näin isä Antoni oli laskenut. Nyt alkoi tapahtua paljon. Luostarin navetta saneerattiin ravintolaksi nimellä Trapesa. Sieltä löysi sijansa myös luostarin museo ja matkamuistoesinekauppa — Tuohus. Luostari pystyi nyt ottamaan vastaan vieraita myös talvisaikaan.

Kristuksen kirkastumisen kivikirkon valmistuminen vuonna 1977 varmisti luostarin jäämisen Heinäveden Papinniemeen. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja myönteistä myös luostarin pyhiinvaellus- ja matkailuliikenteen alalla. Luostarilla on ajanmukaiset hotelli ja vierasmajat, kansanopisto palvelee myös luostarin vierasliikennettä. Luostari on liittänyt tarjontaansa myös kokouspalvelut sekä näyttelytoiminnan.

Vieraiden vastaanotto, säätyyn ja tunnustukseen katsomatta, kuuluu ortodoksisten luostareiden perustehtäviin. Uusi Valamo on arvokkaasti hoitanut tätä sille annettua tärkeää leiviskää ja toiminnalla on tärkeä merkitys myös ortodoksisuuden tunnetuksi tekijänä maassamme. Toivotan isä igumenille ja veljestölle voimia ja siunausta tähänkin tärkeään tehtävään.

Metropoliitta Panteleimon