Maallikko

Puhekielessä maallikko tarkoittaa tavallista kansalaista. Kirkollisessa käytössä siitä on tullut eräänlainen papiston vastakohta. Ortodoksisessa kirkossa pappeuteen vihityt kuuluvat papistoon ja muut ovat maallikkoja.

Sanan historiaa

Maallikko-sanan historia alkanee ensimmäiseltä vuosisadalta. Ainakin Klemens Aleksandrialainen käytti tätä sanaa kirjeessään korinttolaisille vuonna 95, kun hän puhui uskovien johtamisesta maallikkosääntöjen mukaan. Hieman myöhemmin 3. vuosisadalla myös Tertullianus ja Kyprianos käyttävät maallikko-sanaa juuri edellä mainittuna papiston vastakohtana.

Maallikko Raamatussa

Raamatussa maallikko-sanaa käytetään todella harvoin. Yksi maininta löytyy 2. aikakirjasta, kun Josia järjestää pääsiäisen vieton (2.Aik.35:5):

Asettukaa pyhäkköön ryhmiksi siten, että kutakin maallikkosukujen ryhmää kohden on yksi leeviläisryhmä.

Maallikko-sanaa pitää myös tarkastella papisto-sanan yhteydessä. Alkuaan papisto ymmärrettiin laajasti yleisenä pappeutena. Vanhassa testamentissa sanotaan 2. Mooseksen kirjassa, kun Jumala ilmestyy Siinainvuorella ja sanoo Moosekselle (2.Moos.19:5-6):

Jos te nyt kuuntelette minua ja pidätte minun liittoni, niin te tulette olemaan kansojen joukossa minun oma kansani. Koko maailma on minun, mutta teistä tulee minun pappisvaltakuntani ja pyhä kansani. Tämä sinun tulee sanoa israelilaisille.

Uudessa testamentissa, 1. Pietarin kirjeessä sanotaan (1.Piet.2:9):

Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.

Näiden käsitysten mukaan Kristus teki kaikista uskovaisista kuningaskunnan ja papiston, jotka hallitsivat maailmaa. Jokaisen kirkon jäsenen kohdalla korostettiin Raamatun teksteissä hengellisen pappeuden pyhyyttä.

Maallikko ~ papisto / munkki

Munkkeuden ihanteen korostuminen ja luostarilaitoksen valta muuttivat hiljalleen seuraavien vuosisatojen aikana pappeuden käsitettä koskemaan enemmän piispuutta ja maallikoiden hengellinen pappeus alkoi laimentua. Kristityt (muut kuin papit) alkoivat kokea kuuluvansa enemmän maalliseen todellisuuteen ja pyhyys koettiin kuuluvaksi vain hierarkiselle papistolle ja munkkeuteen, siis niille, jotka työnsä tai tehtäviensä tai elämäntapansa vuoksi olivat keskittyneet jumalallisiin asioihin.

Tuo ajattelutapa muutti papiston määrittelyä ja samalla toi esille erilaisen maallikon käsityksen. Maallikosta tuli passiivinen vastaanottaja, jolla ei ollut kirkollista tehtävää, ei kirkollista virkaa eikä armolahjoja. Pappeus korostui sakramentaalisena pappeutena, josta sitten tuli maallikkouden vastakohta. Yleinen maallikollekin kuuluva pappeus säilyi ja se saatiin mirhalla voitelun yhteydessä, mutta sitä ei verrata sakramentaaliseen pappeuteen, vaan sen sisältö on enemmänkin Vanhan testamentin pyhän kansan merkityksessä.

Apostoli Paavali sanoo efesolaiskirjeessään (Ef.2:19-22):

Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.

Maallikon oikeuksia

Nykyisessä Suomen ortodoksisessa kirkossa maallikolla on oikeus ja mahdollisuus osallistua seurakunnan hallintoon, joka käsittelee sen taloutta ja muita ulkoisia puitteita. Seurakuntaan valitaan vaaleilla seurakunnanvaltuusto, jossa kirkkoherran lisäksi on maallikkoja. Valtuusto valitsee seurakunnanneuvoston. Toki näihin toimielimiin voi kuulua seurakunnassa asuvia papistonkin jäseniä, vaikka se ei liene paras mahdollinen toimintatapa. Aivan kuten seurakunnan työntekijöiden, seurakunnassa asuvan esimerkiksi eläkkeellä olevan tai muunkaan papiston ei pitäisi osallistua seurakunnan hallintoon, samoin kuin näistä tehtävistä pitäisi kieltäytyä myös papiston perheen jäsenten ainakin silloin, kun he (papisto tai perheenjäsenet) ovat työsuhteessa seurakuntaan. Kiellettyä tämä ei tietenkään ole, mutta moraaliselta puolelta asiaa kannattaisi varmasti pohtia. Jääviys saattaa usein haitata päätöksen tekoa ja asioiden käsittelyn neutraalisuus saattaa joidenkin mielestä vaarantua, jos asioista päättämässä on työntekijöiden lähisukulaisia.

Kirkollisissa järjestöissä maallikoilla on parempi mahdollisuus toimia ja vaikuttaa ja usein enemmän valtaakin kuin seurakunnissa. Silti maallikkojen asema seurakunnan toiminnassa on aivan kiistaton: ilman maallikkoja seurakuntakaan ei toimi. Tarvitaan kerhojen ja muiden vastaavien toimintapiirien toimijoita ja vetäjiä, juhlien järjestäjiä, talkoolaisia mitä moninaisimpiin asioihin jne. Niin ja luonnollisesti jumalanpalveluksiin osallistuminen on niin maallikoille kuin myös papistolle se kirkollinen pääasia, josta toivottavasti apostoli Paavalin galatalaiskirjeen sanojen mukaisesti (Gal.2:20) seuraa:

Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.

HAP