Ortodoksisen kirkon eetos on yhteisöllinen (opetuspuhe)

"Lopuksi, veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen ─ ─ tehkää sitä, mitä olette minulta kuulleet ja minusta nähneet. Silloin Jumala on oleva teidän kanssanne." (Fil. 4:8-9).

Käytäntö ─ kristillisen elämän olennainen osa

Pyhä apostoli Paavali kuvattuna konstantinopolilaisessa ikonissa.
(Kuva © Pyykkönen)

Pyhä apostoli Paavali ilmaisee näissä filippiläiskirjeen sanoissa ortodoksisen etiikan tiivistelmän. Apostolin kiteyttämät perusseikat ovat etiikan ydinkysymyksiä. Niihin perustuu kirkkomme etiikan teoria, teoreettiset perusteet elettäviksi. Ilman tätä teoriaa konkreettisen elämän näkökohdat muuttuvat moralisoimiseksi. Ihmiset tukeutuvat helposti omista kokemuksistaan ja heijastuksistaan kasvavaan moralismiin.

Vastakohtana tälle ortodoksisen kirkon etiikan teoria tarjoaa keskeisiä perusteita ihmisten eettiseen ohjaamiseen. Omana aikanamme on erityisen tärkeää tehdä selväksi käytännön asioita, koska nykyisin on tarjona vapaamielisiä ja moraalisesti hajottavia eettisiä vaihtoehtoja. Kirkon opettamien eettisten näkökohtien selvittäminen on olennaista tilanteessa, jossa ortodoksikristityt kohtaavat 1900-luvun lopun moninaiset moraaliset ja eettiset ongelmat.

Ortodoksisen kirkon jäseninä meidän tulee ajatella kristillisen elämän käytännön ulottuvuuksia. Läpi historiansa Kirkko on opettanut että uskoa tulee soveltaa käytäntöön. Evankeliumin tallentama Kristuksen opetus osoittaa, että Vapahtaja oli ensimmäinen kristillinen eetikko. Matteuksen evankeliumi todistaa, kuinka Kristus sitoi opetuksensa elämään. Vuorisaarnan kuvauksessa Matteus kirjoittaa:

"Sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi" (Matt. 5:19).

Vuorisaarnan päätössanat korostavat "tekemistä":

"Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle" (Matt. 7:24).

Opetuksella on vähän merkitystä, ellei sitä seuraa käytäntö:

"Jokainen, joka kuulee nämä sanani, mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle" (Matt. 7:26).

Evankeliumien mukaan Kristus oli erityisen kova lainopettajille, jotka eivät toteuttaneet sitä, mitä opettivat. Kristus vihasi heidän tekopyhyyttään ja ulkokultaisuuttaan:

"Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista" (Matt. 23:2-3).

Ortodoksisen elämän käytännölliset mittasuhteet

Kirkon jäsenen eettinen käyttäytyminen liittyy erottamattomasti uskoon, hengelliseen elämään, jumalanpalvelukseen ja sakramentaaliseen elämään. Se liittyy ihmisen kasvuun kohti Jumalan kaltaisuutta. Sellaisenaan lukuisat uskon ulottuvuudet hallitsevat uskovan ihmisen elämää ja luovat siihen kiinteän johdonmukaisuuden.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja opettaa Jumalasta:

"Ainoastaan Jumala on luonnoltaan hyvä. Mieli, joka yhdistyy Jumalan kanssa ja asuu Hänen kanssaan rukouksen ja armeliaisuuden kautta, tulee viisaaksi, hyväksi, voimalliseksi, hyväntahtoiseksi, armeliaaksi, pitkämieliseksi; sanalla sanoen se sisältää itsessään käytännöllisesti katsoen kaikki jumalalliset ominaisuudet. Mutta kun ihmismieli jättää Jumalan ja keskittyy aineellisiin asioihin, se tulee mukavuutta rakastavan kotieläimen tai villipedon kaltaiseksi."

Andrei Rublev: Pyhä Kolminaisuus
ikoni 1400-luvulta
(Kuva: Wikipedia)

Kun ihmiset elävät yhteydessä Jumalaan, he toteuttavat elämässään inhimillistä hyvyyttä. Ortodoksisessa teologiassa Pyhän Kolminaisuuden elämässä on kaksi etiikan kannalta tärkeää ulottuvuutta. Ensiksi Pyhän Kolminaisuuden persoonien keskinäisissä suhteissa on tietty rakenne ja järjestys.

• Isä on Pyhän Kolminaisuuden lähde ja keskeinen periaate.
• Poika syntyy ikuisesti Isästä, ja
• Pyhä Henki lähtee Isästä.

Pyhä Kolminaisuus on hyvän ymmärtämisen lähde. Pyhän Kolminaisuuden mysteerio osoittaa meille hyvyyden persoonien keskinäisen vuorovaikutuksen tärkeyden.

Ihmiset on luotu Kolmiyhteisen Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaan. Sen vuoksi Pyhä Kolminaisuus on ihmisen esikuva suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä ja muuhun luomakuntaan. Raamatun mukaan Pyhän Kolminaisuuden persoonia yhdistää toisiinsa rakkaus. Sen vuoksi Jumala on rakkaus. Jumala on yhteydessä luomakuntaansa rakkauden kautta. Siksi rakkauteen perustuvan ortodoksisen etiikan päämääränä on kasvaminen Jumalan kaltaisuuteen. Kun ortodoksiset isät opettavat jumaloitumisesta eli teosiksesta he tarkoittavat, että ihmisten tulee elää todeksi Jumalan kuva ja kaltaisuus. Siten etiikan mukaan pahuus tuli maailmaan, koska ihminen vapaudessaan valitsi sen.

Paha on erottautumista ja luopumista Pyhästä Kolminaisuudesta, joka on hyvyyden lähde. Paha ei ole luonto vaan tila . Se on ihmisen tahdon sairautta. Pahuus on hyvän poissaoloa. Mutta hyvän poissaoleminen ei luo eettistä tai moraalista tyhjiötä, vaan luotua todellisuutta koskevan vakavan rappion ja epäjärjestyksen. Synti ja pahuus ymmärretään ortodoksisessa etiikassa luomakunnan Jumalasta erottautumisen syynä ja seurauksena. Toisaalta hyvyyden määrä ei ole sidoksissa siihen, miten pahasti synti ja pahuus ovat varjonneet ihmisen olemassaolon. Suhtautumisessaan ihmisen hengelliseen kehittymiseen ortodoksinen etiikka pyrkii välttämään liiallisen optimismin, mutta myös fatalistisen pessimismin. Sen sijaan kirkkomme etiikka rakentuu uskoon ja toivoon Jumalan lopullisesta voitosta. Siksi ortodoksisella uskolla on realistinen näkemys ihmisen epäonnistumisesta ja synnistä.

Ortodoksisen teologian dynaaminen ihmisnäkemys perustuu raamatulliseen kuvaan ihmisestä. Jumala ei luonut ihmistä tahdottomaksi olennoksi. Hän loi vapaudessaan ihmisen, jotta ihminen voisi osallistua Jumalan elämästä. Jumala antoi ihmiselle vapauden ja itsemääräämisoikeuden. Patristisessa opetuksessa käsite vapaus ei viittaa langenneen ihmisen itsemääräämisoikeuteen eikä edes kuoleman orjuudesta vapautetun ihmisen elämään. Se tarkoittaa ihmisen Jumalan-kaltaisuutta, tilaa, jossa mikään ristiriita ei enää vaikuta Jumalan ja ihmisen harmoniaan.

Ortodoksiset isät painottavat ihmisten olemuksellista kasvamista Kristuksen ihmisyydessä Jumalan yhteyteen. Kristuksessa meille on avattu tie täydelliseen inhimillisyyden päämäärään, välittömään yhteyteen Jumalan kanssa. Kristus on tie tähän yhteyteen, koska Hän johtaa meitä kaikkia yhdessä, ihmispersoonien yhteisönä, Jumalan luokse. Hän on meille tie täydelliseen lähimmäisenrakkauteen.

Ortodoksisen etiikan keskeinen opetus liittyy jatkuvaan ja pysyvään katumukseen, joka mahdollistaa ihmisen hengellisen elämän muuttumisen kirkkoyhteisössä. Kirkon elämän olemus on katumus. Se on todellista vain, jos uskovat tuntevat Kirkon todellisen luonteen. Hengellisen kasvamisen ajatus luo etiikalle dynaamisen ulottuvuuden. Kasvaminen Jumalan kaltaisuudessa julistaa itsessään ihmisten elämän kirkastumista, eettistä ratkaisuntekoa ja syntiä ja pahuutta vastustavaa elämänasennetta. Hengellinen kasvaminen edellyttää hyvän tekemistä.

Ortodoksisen kirkon eetos on yhteisöllinen. Kirkko samaistaa yhteisöllisyyden totuutensa olemukselliseen sisältöön, elämän yhteisölliseen totuuteen. Yhteisö luo pohjan elämälle. Siksi ortodoksisen kirkon etiikka on yhteisöllistä, sosiaalista etiikkaa.

Etiikan käytännölliset mittasuhteet kasvavat Kirkon elämän kaikista ulottuvuuksista. Eukaristia eli pyhä ehtoollinen on eettisen elämän realiteetti. Se julistaa Jumalan valtakuntaa. Se avaa kirkon jäsenille elävän yhteyden Jumalaan. Eukaristia osoittaa, ettei ihmisen pelastumisen salaisuus ole käsitteellinen asia, lainmukainen vanhurskaaksi julistaminen, älyllinen ominaisuus eikä mystinen nousu täydelliseen moraaliseen itsenäisyyteen. Pelastus on matka lankeemuksesta kirkastumiseen, rappiosta ja kuolemasta elämään. Se on eukaristinen pääsiäisjuhla. Kirkko elää luomakunnan ja ihmisen kirkastumisen ajassa ja paikassa. Sen vuoksi Kirkon todellinen merkitys ilmaistiin Taaborin vuorella (vrt. Matt. 17:1-9). Mutta on hyvä muistaa, etteivät opetuslapset jääneet Taaborin vuorelle, he eivät rakentaneet sinne temppeliä. He palasivat takaisin maailmaan julistamaan Kristuksen kirkastumisen ihmettä.

Jokainen eukaristinen kokoontuminen on Jumalan jatkuvaa matkaa maailmaan, dynaamista maailman ja historian kirkastumisen aloittamista. Mutta tätä kirkastumista ei tule nähdä jonkinlaisena moraalisena ohjelmana tai moralismin muotoiluna vaan jatkuvana matkana kohti Jumalan tarkoittamaa persoonallista vapautta. Se on paluuta todellisuudesta, jossa ihminen kieltäytyy näkemästä maailmaa Jumalan siunauksen paikkana ja käyttää sen sijaan maailmaa tyydyttääkseen itsekkäitä himojaan ja halujaan.

Eukaristinen näky maailmasta muovaa ortodoksien teologista asennetta luomakuntaan. Se eroaa nykyaikaisesta autonomisesta, maallistuneesta ajattelusta kuten myös pessimistisestä nihilismistä, joka on ilotonta, koska se ei kykene ymmärtämään elävän Jumalan läsnäoloa luomakunnassa.

Eukaristinen näkemys luomakunnasta Jumalan lahjana herättää ihmisessä kiitollisuutta ja iloa, se herättää vastuuntunnon maailman elämästä. Eukaristinen käsitys elämästä vapaana uhrina, joka rakkaudessa kannetaan Jumalalle ja lähimmäiselle, on kaiken Kirkon hengellisen taistelun, kilvoittelun ja diakoniatyön liikkeelle paneva voima. Tämä kaikki suuntautuu yksilön tai yhteisön itsekkäitä hankkeita vastaan. Ortodoksisen kirkon liturginen elämä on sen koko uskonkokemuksen synteesi. Kirkon liturgia ei ole ainoastaan uskonnon opettamista, vaan se on itse Kirkon toimivaa uskoa. Eukaristinen liturgia tulee näin jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja luovaksi lähteeksi kaikkina päivinä, liturgiaksi liturgian jälkeen.

Bysantin teologia on kokemuksen teologiaa

Kirkko on dynaamisen eettisen kasvamisen areena. Seurakunta on Jumalan kansan muodostama yhteisö. Jos seurakunnallinen elämä ei laajene ihmisten työpaikoille, perhe- ja yhteiskuntaelämään, seurakuntaa ei kirkollisessa mielessä ole olemassakaan. Silloin seurakunta on ainoastaan uskonnollinen järjestö tai yhdistys. Seurakunta ei ole museo eikä getto. Se koostuu papistosta ja maallikoista, jotka yhdessä toimivat Kirkon hyväksi. Oppi, traditio ja kirkolliset rakenteet ovat ja niiden täytyy olla myönteisiä voimia, jotka elävöittävät seurakuntaelämää ja antavat sille kasvun ja kehittymisen mahdollisuuden. Osallistuminen Kristuksen pelastussuunnitelmaan ja kasvaminen Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaan ovat ortodoksikristityn elämän keskeisiä ajatuksia. Kirkon jäsenen elämää kuuluu olennaisena lähetystyö. Toteutamme lähetyskäskyä elämällä päivittäin ortodoksista elämää parhaamme mukaan, osallistumalla jumalanpalveluksiin ja Kirkon toimintaan.

Kirkossa papisto ja maallikot edustavat saman palveluksen kahta eri muotoa. Molemmat ovat Kristuksen palvelemisen muotoja. Kristuksen palvelemisen hyväksyminen on ainoa keino muuttaa kirkollisen elämän rämettynyttä ilmapiiriä. Muuten me elämme maailmasta omaksumiemme aatteiden mukaan.

Kirkon lähetystehtävän laajeneminen ei kasva ulkonaisista asioista, vaan sisäisen elämän välttämättömyydestä. Papillinen kutsumus on tietoisuutta elämästä. Se on yhteydessä siihen, miten pappi tai piispa kohtaa toiset ihmiset. Pyhä Johannes Krysostomos kutsuu papin työkenttää "elämän areenaksi". Pyhään pappeuteen vihityillä tulee olla myönteisiä tunteita inhimillisen elämän moninaisia ilmiöitä kohtaan, mutta aivan erityisesti hänen on oltava sisäisesti vapaa, sillä vain silloin hänellä on kykyä jakaa muiden ihmisten kärsimys ja olla heitä kohtaan myötätuntoinen. Vain sisäisesti vapaa ihminen on kärsivällinen ja hengellisesti viisas.

Jokaiselle Kirkon perinteelle uskolliselle papille katumuksen mysteerio on papillisen viranhoidon vaikeimpia tehtäviä. Siinä pappi kohtaa pastoraalisen työnsä todellisen kohteen eli ihmisen. Hän kohtaa usein ihmisissä näennäiskirkollisuuden, joka on pesiytynyt laitoskirkon elämän jokaiseen sopukkaan. Pappi kohtaa ihmisiä, joille synti, katumus ja uusi elämä Kristuksessa ovat yhdentekeviä.

Autenttinen ortodoksinen terapeuttinen teologia on luovaa pastoraalista toimintaa. Kirkon terapeuttinen elämä ei kangistu ulkoisiin sääntöihin tai liturgisiin muotomenoihin. Laitoskirkon elämässä on sen sijaan vaarana, että hengellisen parantumisen sijaan kirkko nähdään oikeusistuimena tai maallisena organisaationa. Laitoskirkosta tulee usein salakavalasti kasvoton laitos.

Bysantin teologia on kokemuksen teologiaa. Pyhien isien hengellinen elämä rakentui Jumalan ilmoittamaan totuuteen. Ortodoksinen teologia on parantavaa tiedettä. Ortodoksisen terapian päämääränä on parantaa ihminen sielun sairaudesta ja johtaa hänet elämään Kristuksessa.

Himottomuus yhdistyy Jumalan rakkauteen ja ilmaisee ihmisen oikean asenteen lähimmäiseen. Himottomuus on rakkauden äiti, himottomuuden lähde on toivo Jumalaan ja toivo saa puolestaan alkunsa kärsivällisyydestä ja pitkämielisyydestä. Jumalan mielen mukaiseen ihmisyyteen kuuluu aina ihmisen vastuu. Elämä on Jumalan lahja ja edellytys ihmisen arvoille. Ihmisen hengellinen hyvinvointi toteutuu vain oikeassa suhteessa Jumalaan.

Kristus ei kulkenut ihmisten ohi

Evankeliumi opettaa meille, ettei Kristus kulkenut ihmisten ohi. Hän näki Matteuksen (Matt. 9:9) ja Hän näki myös Sakkeuksen (Luuk. 19:5), hänen vaikeutensa, kiusauksensa ja syntinsä. Vielä kuolematuskassaan ristillä Kristus seurasi ihmisten elämää. Hänenhän olisi silloin odottanut ajattelevan vain suuria, iankaikkisia kehityslinjoja, ennen aikojen alkua olleiden Jumalan suunnitelmien juhlallista täyttymystä. Mutta Kristus ei ajatellut vain periaatteellisesti kuten teologit, vaan hänen katseensa seurasi kiinteästi kahta ihmistä ristin juurella (vrt. Joh. 19:25-27). Vapahtaja liitti heidät yhteen. Kristus ei kulkenut ihmisen ohi, vaan heidän luokseen. Kristus tyhjensi itsensä ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Tässä maailmassa ihmiselle on vaikeimpia asioita tyhjentää itsensä ja löytää viereltään lähimmäinen. Fariseukset kuvittelivat olevansa lähellä Jumalaa, vaikka olivat Hänestä kaukana. He olivat kaukana myös ihmisistä. Fariseusten perintö elää sitkeästi. Meistä tulee usein sellaisia uskonnonharjoittajia, jotka ovat etäällä lähimmäisestä. Me kuljemme lähimmäisemme ohi.

Ihmisen suhde lähimmäiseen on ortodoksisen etiikan tärkeimpiä näkökohtia. Kristillisellä rakkaudella on lukuisia ulottuvuuksia. Jumalan, lähimmäisen ja itsensä rakastaminen ovat ihmispersoonan eettisen ja hengellisen elämän keskeisiä tekijöitä (vrt. Matt: 22:37-40, 25:40).

Jumala käskee meitä toteuttamaan käytännössä rakkautta, jota Hän ensin osoitti ihmistä kohtaan. Rakkaus ei ole pelkästään korkein eettinen vaatimus, se on mitta, jolla elämä arvioidaan. Rakkaus lähimmäiseen ilmenee kahdella tasolla: ihminen ei etsi omaa etuaan eikä hyväänsä, vaan tekee hyvää lähimmäiselleen tämän itsensä takia. Toisaalta kristilliseen rakkauteen kuuluu lämmin suhtautuminen toiseen ihmiseen. Siihen kuuluu vilpitön halu toimia rakastetun ihmisen parhaaksi. Se syntyy vastuuntunnosta, joka on peräisin tiedosta, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä. Siksi meidän tulee huolehtia lähimmäistemme sisäisestä kasvamisesta kohti Jumalaa, heidän pelastumisestaan.

Kuka on sitten lähimmäisemme? Kristus vastasi tähän kysymykseen kertomuksellaan laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37). Lähimmäisemme on kuka tahansa ihminen, joka tarvitsee apua tai tukea. Hän ei välttämättä ole meille sukua tai kuulu lähipiiriimme. Ihminen, joka rakastaa aidosti Jumalaa, omistautuu yhtä lailla kaikille. Häntä eivät vaivaa henkilökohtaiset vastenmielisyydet eivätkä mieltymykset.

Tämä on patristisen etiikan ihanne, mutta käytännöstä tiedämme, että ihmisen elämänasenne rakentuu juuri vastakkaiselle: ennakkoasenteille, vastenmielisyyksille, inholle ja laiminlyömiselle. Tässä maailmassa rientävät yhä pappi ja leeviläinen "palvelemaan Jumalaa" ja kulkevat ohi lähimmäisensä, pienen, tavallisen ja mitättömän, kärsivän, avuttoman ja kurjan ihmisen. Maailman pahuudella, kärsimyksellä, julmuudella, epäoikeudenmukaisuudella ja mielivallalla ei näytä olevan rajoja. Epätoivo ja inho näyttävät nykyään olevan suoraan viisauden ja moraalin merkkejä. Ihminen käyttää väärin kutsumustaan suhteessa maailmaan, luontoon ja lähimmäisiinsä.

Vihamielisyys ja pahansuopuus ovat voimakkaita kielteisiä tunteita. Ihmiskunnan vahvin vihollinen on saatana, jonka tarkoituksena on erottaa ihmiset Jumalasta. Se verhoutuu usein hyveiden valepukuun saavuttaakseen päämääränsä. Kristus sanoi juutalaisille, jotka eivät uskoneet häneen:

"Te olette lähtöisin saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää. Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä." (Joh. 8:44)

Viha ja pahansuopuus ilmenevät ihmiselämässä monin tavoin. Ihminen ilmaisee niitä suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen ja omaan luontoonsa. Moni ihminen jää vihan vankilaan.

Lopulta kaikki ihmisen osoittamat vihantuntemukset kääntyvät takaisin häneen itseensä. Vihalla ja kateudella on lukuisia ilmenemismuotoja, jotka johtavat ihmisen hylkäämään rakkaudenkäskyn. Ne alkavat ihmisen sisäisessä maailmassa eli sydämessä ja aiheuttavat paljon kärsimystä. Siksi ortodoksiset kilvoittelijat korostavat ihmisen sisäisen raittiuden ja tarkkailun harjoittamisen merkitystä. Sisäinen raittius on voimallisin keino saavuttaa mielen ja sydämen, tunteiden ja mielikuvituksen puhtaus.

Ortodoksinen etiikka käsittää ihmisen kokonaisuudeksi. Siksi se opastaa kristittyä kaikilla elämän aloilla. Kirkon elämännäkemys on yhteisöllinen. Kirkon olemassaolo ja elämä rakentuu kasvamiselle ja kehittymiselle. Kasvaminen ortodoksisen kirkon jäsenyyteen kattaa koko ihmisyyden. Ihmisellä on keskeinen asema Kirkon sosiaalisessa ajattelussa ja huolenpidossa. Jumalan luomakunta muodostaa selkeän kokonaisuuden. Siinä ei ole jyrkkää eroa näkyvän ja näkymättömän Kirkon välillä. Niistä koostuu yhdessä Jumalan luomistyö. Kirkon jumalanpalveluselämässä kohtaavat taivaallinen ja fyysinen maailma, sillä veteen, viiniin ja leipään sisältyy pyhä todellisuus ja tuonpuoleisen lupaus.

Elämän pyhittyminen ei ole jotakin, jota odotetaan, se on todellisuutta jo tässä maailmassa. Jumalan valtakunta on ihmisessä ja se laajenee kohti ikuisuutta. Apostolisen ja katolisen kirkon elämän päämäärä perustuu Jumalan Valtakunnan ja uuden luomisen mysteerioon.

Valitettavasti pitkälle maallistunut laitoskirkko omistautuu Jumalan Valtakunnan sijaan aineellisiin, hallinnollisiin ja lainomaisiin huolenaiheisiin. Se on usein välinpitämätön Kirkon lähetystyölle, kasvatukselle ja laupeudentyölle. Laitoskirkko korostaa institutionaalisia asioita. Siinä vaarantuu Kirkon luonne, lähetystyö ja yhteiskunnan muuttaminen kristilliseksi.

Apostolinen ja katolinen Kirkko toteuttaa identiteettiään Jumalan Valtakunnan mysteeriona. Joka kerta kun Kirkko kokoontuu kastamaan, julistamaan evankeliumia tai osallistumaan jäsenissään Eukaristiasta, se toteuttaa olemustaan ja kutsumustaan saattaa kaikki asiat uusiksi Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä. Kirkko julistaa näin Jumalan Valtakuntaa. Eukaristia on Kirkon uskolliselle jäsenelle Jumalan Valtakunnan mysteerio.

Jumalan Valtakunta on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle vanhan elämän muuttamiseksi, mutta muuttaminen vaatii ihmiseltä uskon todistamista (martyria) ja taistelua (askesis).

Kirkko Kristuksen Mysteeriona ei ole uskonnollinen yhteisö, joka värvää uusia jäseniä. Kirkko ei ole yksityisten ihmisten uskonnollisia tarpeita tyydyttävä laitos. Kirkko on uusi elämä Kristuksessa. Kirkko koskettaa uutena elämänä ihmisen koko persoonaa.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuus

• Boojamra, John, 1989, Foundations for Orthodox Christian Education. New York.
• Clement of Alexandria, 1954, Christ the Educator, tr. Simon P. Wood, C. P. The Catholic University of America Press, Washington.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1995, Yksilöllisyydestä yhteisöllisyyteen. Johdatus ortodoksiseen etiikkaan. Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. N:o 9. Joensuu yliopisto.
  • 2010, Kirkko ihmissielujen sairaalana. Teoksessa JarmoHakkarainen & Pentti Hakkarainen. Kirkas pimeys ja kuoleman musta siipi. Artikkeleita ja runoja. Joensuu.
• Harakas, Stanley, 1992, Living the Faith. The Praxis of Eastern Orthodox Ethics. Minneapolis.
• Maksimos Tunnustaja, pyhä, 1986, Jumalan tuntemisesta ja Jumalan lihaksitulemisesta. ─ Filokalia II. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos Athosvuorelainen. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar K. (Lampi). Pieksämäki.
• Sahas, Daniel. J. , 1984, Catechesis: The Maturation of the Body. Brookline.
• Staniloae, Dumitru, 1990, Orthodoxe Dogmatik II. Aus dem Rumänischen übersetzt von H. Pitters. Zürich.
• Vlachos, Hierotheos, Archimandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Transl. by E. Williams. Levadia.