AK: Igumeni Hariton

Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 25

Aamun Koitto julkaisi oheisen igumenia Antoninan kertomasta ylöskirjoitetun artikkelin Valamon luostarin igumeni Haritonista kesäkuussa ilmestyneessä lehdessään nr. 14-15/1980.

---

Igumeni Hariton - Lintulan nunnien auttaja ja ystävä

Aamun Koiton nr. 14-15/1980 kansilehti

Igumeni Hariton jumalanpalvelusasussaan

Igumeni Hariton

Igumeni Hariton yhdessä pappismunkki Pamvan ja virolaisten partiolaisten kanssa Valamon luostarissa. Mukana kuvassa partiolaisten joukossa, eturivissä toinen vasemmalta, on myös tuleva Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Aleksei II (maalliselta nimeltään Aleksei Mihailovitš Ridiger, 1929-2008)

Igumeni Hariton, maallikkonimeltään Hrisanf Dunajev syntyi 15. kesäkuuta 1872 Kostroman läänissä. Saapui Valamoon 6. toukokuuta 1894. Vihitty munkiksi 1905, diakoniksi 1908 ja pappismunkiksi 1910. Valittu taloudenhoitajaksi 1909, varajohtajaksi 1927 ja luostarin johtajaksi 1933. Arkkipiispa Herman vihkinyt igumenin arvoon 25. 5. 1933.

Johti luostariveljestön uuteen sijoituspaikkaan Heinäveden Papinniemeen 1940. Kuoli 27. 10., 1947. Vihkiytyi muutama päivä ennen kuolemaa suureen skeemaan.
---
Igumeni Hariton vaikutti merkittävällä tavalla Lintulan luostarin sijoittumiseen Heinäveden Palokkiin. Sodan seurauksena Kuhmalahdella siirtolaisuudessa elävät nunnasisaret etsivät itselleen uutta sijoituspaikkaa. Etsittiin maatilaa, johon uudelleen juurtua ja kasvaa. Tehtävä oli suomea taitamattomille naisihmisille perin vaikea. Sisaret elivät lisäksi suunnattomassa köyhyydessä. Kaikki omaisuus oli menetetty sodassa ja siten elämä siirtolaisuudessa äärimmäisen niukkaa.

Igumeni Hariton tuli sisarille avuksi ja antoi varajohtaja isä Isaakille tehtävän etsiä Lintulalle uusi sijoituspaikka. Ehtoja ja rajoituksia oli vain yksi: "Ei liian lähelle Valamon munkkiluostaria". Isä Isaaki ryhtyi työhön, matkusteli paikasta toiseen ja etsi myytävinä olevia maatiloja. Valamoon palatessaan hänellä oli tarjottavanaan Lintulalle uusi sijoituspaikka. Se oli kaikin puolin sopiva, mutta ei vain täyttänyt isä Haritonin asettamaa ehtoa. Välimatka luostareiden välillä oli nimittäin vain 15 km. Taas etsittiin uutta paikkaa. Löydettiin uusi, mutta sekin liian lähellä Valamoa ja muutenkin luostariksi sopimaton. Ratkaisu oli kuitenkin tehtävä. Kuhmalahdella sisaret suorittivat arpomisen erään Tampereen lähellä olevan tilan ja Palokissa sijaitsevan Hackman-yhtiön kartanon välillä. Jumalan Äidille luetun akatistoksen jälkeen nunnien rippi-isä pappismunkki Illirik nosti arvan ja siinä luki: ”Palokki”.

Luostari siirtyi valtion kustannuksella Heinävedelle ja aloitti uuden elämän Palokin kylässä. Elämä oli jatkuvaa ahertamista, ulkonaisesti vaatimatonta, mutta sisäisesti rikasta. Isä Hariton huolehti luostarista edelleen. Hän lähetti Valamosta nunnien avuksi työväkeä. Munkkien joukossa oli tuolloin vielä runsaasti eri alojen ammattimiehiä. Niinpä esim. isä Guuri muurasi Lintulaan uuneja ja isä Trifili korjaili vesijohtoverkkoa. Valamon puolesta luostariin hankittiin myös karjaa ja maanviljelyksessä tarvittavaa työvälineistöä. Näin uusi elämä pääsi alkuunsa.

Hackmanin kartanon sali sisustettiin nunnien kirkoksi. Ikonostaasi kuitenkin puuttui. Isä Hariton tarttui asiaan ja lähetti puuseppämunkki Gabrielin kokoamaan uutta ikonostaasia. Nunnat suorittivat koristekuvioiden sahauksen ja samoin ornamenttien maalauksen. Kun Valamon varastosta ikonostaasiin vielä kiinnitettiin tyyliin sopivat ikonit, oli lopputulos mitä onnistunein. Nunnien kirkkosali sai hartaan, rukouksellisen ilmeen. Tuota viihtyisää pientä kirkkoa muistelevat kiitollisuudella niin luostarin sisaret kuin siellä rukoilleet pyhiinvaeltajat vielä nytkin, kun uuden kirkon valmistumisen myötä koko vanha kirkko on jo lakannut olemasta.

Igumeni Hariton eli Lintulan Palokkiin siirtymisen jälkeen vain vajaat pari vuotta. Siitä huolimatta hän ennätti vierailla nunnaluostarissa useita kertoja. Olipa joukossa juhlallisiakin vierailuja. Vuoden 1947 maaliskuussa saapui igumeni Hariton Lintulaan vihkimään nunniksi kolme luostarisisarta. Hänen lisäkseen seurueeseen kuului pappismunkit Nestor ja Arkadi ja munkkidiakonit Gennadi ja Valerian.

Saman vuoden lokakuussa sisaret vuorostaan saapuivat Valamoon, tällä kertaa saattamaan haudan lepoon luostarinsa suurta hyväntekijää skeemaigumeni Haritonia. Vanhus oli jo useita vuosia taistellut sitkeästi kurkussa vaivaavaa syöpäkasvainta vastaan. Jumalan siunaama elämä läheni nyt loppuaan. Suureen skeemaan vihkiminen oli suoritettu. Sairas kärsi suurta janoa ja tuskaa. Kun lopullinen hetki tuli, näki igumenin huonepalvelija munkki Serafim, kuinka vanhus kohotti kätensä, lausui sanan: "Äiti" ja syvään huokaisten antoi henkensä Jumalan haltuun.

Hautajaiset olivat hyvin vaatimattomat. Vieraita vähän, piispoja ei ketään, tähän lienee vaikuttanut luostarin vähän aiemmin tapahtunut omavaltainen siirtyminen Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Skeemaigumeni Johannes johti hautauspalveluksen luostarin pappien ja diakonien avustamana. Konevitsan igumeni Pietari muisteli puheessaan lämpimästi igumeni Haritonia hengellisenä isänään ja ohjaajanaan. Muita puheita ei pidetty. Kaikki oli äärimmäisen yksinkertaista.

Liturgiassa ja hautajaisissa rukoiltuaan ja saatettuaan rakastamansa igumeni Haritonin maan poveen sisaret palasivat omaan luostariinsa. Vielä samana päivänä he kirjoittivat luostarin edesmenneiden muistelukirjan ensilehdelle tunteitaan hyvin kuvaavat sanat: "Saata, Herra lepoon tämän pyhän luostarin perustaja Skeernaigumeni Hariton".

Igumenia Antoninan kertomasta kirjoitti ylös I. P.

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.14-15/1980, joka ilmestyi 25.6.1980, sivuilla 261-262 [s.5-6])

Katso aikaisemmat artikkelien uudelleen julkaisut Ortodoksi.netissä

• Kirkkomme Aamun Koitossa