Serafim (arkkipiispa)

Arkkipiispa Serafim vv. 1921 - 1923

Arkkipiispa Serafim (siviilinimeltään Aleksander Ioannovitsh Lukjanov) syntyi elokuun 23. päivänä 1879 Saratovissa talonpoikaisperheeseen.

Pappisseminaarin ja Kazanin hengellisen akatemian opiskelujen jälkeen hänet vihittiin 23-vuotiaana vuonna 1902 munkiksi ja munkkidiakoniksi ja seuraavana vuonna pappismunkiksi. Teologian kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1904 ja hän sai heti määräyksen mennä Ufan hengellisen seminaarin opettajaksi.

Tämän jälkeen nuori pappismunkki eteni kirkollisella urallaan tarkastajaksi, arkkimandriitaksi ja pian sen jälkeen ensin Taurian sitten vuonna 1911 Saratovin hengellisen seminaarin rehtoriksi.

Suomessa Serafim toimi piispana ensiksi vuosina 1914 - 1917 Sortavalan piispana, sitten vuosina 1918 – 1920 Suomen hiippakunnan piispana ja vihdoin vuosina 1921 – 1923 Suomen autonomisen kirkkokunnan arkkipiispana. Suomen ortodoksinen kirkkohan sai vallankumouksen melskeissä ensiksi autonomian Venäjän kirkolta ja pian sen jälkeen hakeutui oma-aloitteisesti ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen (jurisdiktioon) vuonna 1923. Arkkipiispa Serafim oli samalla viimeinen venäläinen arkkipiispamme, joka siis toimi kirkkomme johdossa jonkin aikaa maamme itsenäistymisen jälkeenkin.

Arkkipiispa Serafimin kirjallinen tuotanto on laajaa ja monipuolista. Useissa kirjoituksissaan hän pohti kirkon ja valtion suhdetta, missä hän mm. määritteli kirkon Jumalan kaupungiksi maan päällä ja Jumalan tahdon mukaisesti elävien uskovien yhteisöksi.

Työssään Suomessa ensin piispana ja sitten arkkipiispana Serafim kohtasi alkavan kansallisuusaatteen nousun, kielikysymykset, kalenterikiistan ja tietysti mutkikkaan koulukysymyksen.

Serafim kiinnitti huomiota suomalaisen ortodoksisen papiston omaksumiin ’luterilaisiin käytäntöihin’ erilaisissa kirkollisissa toimituksissa, mm. kasteessa. Serafim koettiin silti kiihkeänä venäläistäjänä ja aloitekyvyttömänä, Suomen oloja ymmärtämättömänä, venäläisiä suosivana ja Suomelle vaarallisena henkilönä.

Suomen ja Venäjän rajan sulkeutuminen vuonna 1918 Suomen itsenäistyessä aloitti muutoksien vyöryn myös Suomen ortodoksisessa kirkossa. Arkkipiispa oli harkitsemattomasti muutama vuosi aiemmin siirtänyt Suomen ortodoksisen kirkon varat Venäjän valtiopankkiin, missä ne vallankumouksen pyörteissä ”katosivat”. Vallankumouksen jälkeen Suomen hallitus lisäksi takavarikoi mm. sotilaskirkkoja ja seurakuntien omaisuutta ”sotasaaliina” Suomen valtiolle.

Tullakseen hyväksytyiksi suomalaisina, ortodoksien oli mentävä tavalla tai toisella mukaan kansallistamiseen ja suomalaistamiseen. Samalla tuolle uhripöydälle jouduttiin valitettavasti laittamaan paljon aitoa ja alkuperäistä, omaa ortodoksisuutta, ortodoksisia tapoja ja perinnettä. Politiikan ja uskonnon sotkeminen aiheutti kipeitä ja perinteellemme vieraita ratkaisuja. Näistä ratkaisuista ei ole käyty vieläkään perusteellista ja selkiinnyttävää keskustelua ortodoksisen kirkon sisällä. Moni tuon ajan ratkaisu tuntuu tämän päivän silmin katsottuna käsittämättömältä.

Virolainen Herman Aav vihittiin vuonna 1923 piispaksi Konstantinopolissa ja samana vuonna ekumeeninen patriarkka antoi ns. Tomos-asiakirjan, jolla Suomen ortodoksinen arkkipiispakunta liitettiin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen heinäkuussa 1923 ja arkkipiispa Serafimin vastustama piispa Herman aloitti virkatehtävänsä Karjalan piispana.

Luottamuspulan ja kirkollisten muutosten jälkeen ajauduttiin tilanteeseen, jossa venäläisestä arkkipiispasta oli päästävä jollain tavalla eroon. Pitkälle valmistellun erottamisen sijasta arkkipiispa Serafim laitettiin vuoden 1924 alusta alkaen lakkautuspalkalle ja sijoitettiin Konevitsan luostariin. Tämän siirron arkkipiispa koki karkotuksena, hän itse olisi halunnut muuttaa Valamoon.

Monenlaisten suomalaisten ortodoksien ja Etsivän Keskuspoliisin tekemien nöyryytyksien, juonittelujen ja epämiellyttävien, päivänvaloa kestämättömien toimien jälkeen arkkipiispa Serafim anoi lupaa poistua maasta. Siihen ei alkuun suostuttu. Vasta vuonna 1926 hän sai luvan poistua ja samalla lopetettiin kaikki hänelle tapahtuva palkanmaksu (lakkautuspalkka).

Arkkipiispa Serafim toimi aluksi ns. Venäjän rajojen ulkopuolella toimivan Venäjän ortodoksisen kirkon palveluksessa Lontoon emigranttien piispana ja sitten samoissa tehtävissä Pariisissa. Hänet nimitettiin Venäjän pakolaiskirkon metropoliitaksi vuonna 1937. Myöhemmin hän toimi vielä Moskovan patriarkaatin Länsi-Euroopan eksarkkina, josta tehtävästä hän erosi vuonna 1949 ja siirtyi vuonna 1954 takaisin kotimaahansa, silloiseen Neuvostoliittoon.

Arkkipiispa Serafim kuoli luostarissa nykyisen Moldovan alueella (silloisessa Moldoviassa eli Moldovian sosialistisessa neuvostotasavallassa) vuonna 1959 79-vuotiaana.