Valo kristillisessä taiteessa

Kristus kuvattuna istumaan valonsäteiden alle. (© Pyykkönen)

Kaikissa kristityissä kirkoissa Jumala samaistetaan valoon, joka on vastakohta pimeyden pahoille voimille. Tämä saa alkunsa jo Vanhan Testamentin ajoilta. Jo luomiskertomuksessa kerrotaan esimerkiksi:

Jumala sanoi: "Tulkoon valo!" Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. (1.Moos.3-4)

Uudessa Testamentissa valo liitettiin myös osaksi ihmistä ja ihmisen saavutettavaksi. Jumala - valo - oli tullut ihmiseksi Kristuksessa ja ihmisellä oli nyt myös mahdollisuus jumalallistua (teosis / theosis). Ihmisen suhde valoon tulee hyvin esille Johanneksen evankeliumista:

Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta. (Joh. 3:19-21)

Samalla kun Kristus tuli keskuuteemme, ihmiset tulivat osalliseksi hänen valostaan. Valo nähdään Uudessa Testamentissa joskus myös säteilevänä tietona, ymmärryksenä ja evankeliumina, joka on peräisin Jumalasta. Tämä pelastuksen valo säteilee ihmisistä kutsuen muita pelastuksen tielle:

Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten peitä sitä astialla tai pane sitä vuoteen alle. Lampunjalkaan se pannaan, jotta sisään tulevat näkisivät valon. Ei ole mitään kätkettyä, mikä ei tulisi ilmi, eikä salattua, mikä ei paljastuisi ja tulisi tietoon. (Luuk. 8:16-17)

"Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Joh.8:12)

Nykyään valo samaistetaankin usein pelastukseen. Valo ohjaa ihmistä pimeydessä kohti pelastusta. Kristillisyyden alkuajoista lähtien valolla on ollut keskeinen asema kirkossa. Yhä nykyäänkin valoilla on jumalanpalveluksissa tärkeä rooli. Tuohusten ja lampukoiden valo kuvaa ylösnousevaa rukousta ja nykyään valaistuksen tasolla korostetaan palveluksen eri osien sanomaa.

Aura (aureola)

Nelilehti eli quatrefoil (© Petja Pyykkönen)

Aura on erityisesti läntisessä taiteessa käytetty valopilvi, joka ympäröi henkilöä. Sitä käytettiin alun perin kuvaamaan jumaluutta kristillisessä taiteessa, mutta myöhemmin sitä alettiin käyttää myös muiden pyhien yhteydessä, kuvaamaan heidän pyhyyttään. Ortodoksisessa ikonitaiteessa koko kehon ympäröivä aura on harvinainen.

Jos aura on kuvattu ympäröimään kokonaan henkilöä, se on yleensä ovaalin tai ellipsin muotoinen, mutta voi olla joskus myös ympyrän tai nelilehden (englanniksi: quatrefoil) muotoinen. Kun aura on kuvattu ympäröimään vain päätä, sitä kutsutaan sädekehäksi (englanniksi: nimbus tai halo).

Kerrotaan, että joillakin ihmisillä on kyky nähdä aura ihmisten ympärillä. Heidän kertomustensa mukaan ihmisiä ympäröi erikokoiset aurat. Myös ikoneilla on aura, jonka he näkevät. Erityisen suuri aura on Uuden Valamon luostarin ihmeitä tekevällä Konevitsan Jumalanäiti -ikonilla.

Sädekehä (nimbus, halo)

Buddha, jolla pään takana sädekehä. (© Petja Pyykkönen)

Apollo, jolla sädekehä ja valonsäteitä. Kuva: Wikipedia.org

Herra Seebaot, jolle kuvattu kolmion muotoinen sädekehä.(© Petja Pyykkönen)

Sädekehää käytettiin kristillisessä taiteessa 400-luvulla ja jo aiemmin muussa taiteessa. Sädekehä on luultavasti lähtöisin mithralaisuudesta, josta se siirtyi hellenistiseen ja roomalaiseen taiteeseen. Kreikkalainen Homeros kertoi, että taisteluissa sankareiden päitä ympäröi yliluonnollinen valo. Sädekehää on käytetty persialaisten kuninkaiden ja jumalien kuvaamisessa, Kušana-valtakunnan kuninkaiden kolikoissa ja Budhan kuvaamisessa ensimmäisellä vuosisadalla.

Sädekehää on käytetty kuvaamaan kruunua henkilön päässä tai valona, joka säteilee henkilöstä. Se on myös joskus liittynyt säätieteelliseen halo-ilmiöön. Sädekehän käyttö juontuu luultavasti aurinkouskonnoista, jossa palvotut henkilöt liittyivät aurinkoon. Tällöin sen käytössä voidaan nähdä myös astrologisen merkityksen.

Ortodoksisessa taiteessa sädekehä kuvaa henkilön pyhyyttä. Pyhä Augustinus Hippon piispa kirjoitti, että jokaisessa seurakuntalaisessa on pyhyyttä, joka on peräisin Kristuksesta. Ortodoksisessa taiteessa sädekehän ovat saaneet kanonisoidut pyhät. Se on yleensä keltainen tai kullattu. Sädekehässä käytetään ristikuviota kuvatessa pyhää kolminaisuutta, erityisesti Kristusta. Joskus Isää kuvatessa sädekehä on kolmion muotoinen kuvaten Pyhää Kolminaisuutta. Tätä voi nähdä sekä itäisessä että läntisessä taiteessa. Läntisessä taiteessa eläville henkilöille kuvattiin joskus neliön muotoinen sädekehä. Itäisessä taiteessa näkee joskus myös kolmilehden muotoisia sädekehiä.

Bysanttilaisille keisareille ja keisarinnoille kuvattiin usein sädekehä, jossa oli vain ääriviivat. Tämä käytäntö siirtyi ottomaaneille ja venäläisille, heidän kuvatessaan hallitsijoitaan. Läntisessä barokkitaiteessa Marian sädekehään kuvattiin joskus myös tähtiä. Pyhän Kolminaisuuden sädekehiin kuvataan useasti kreikkalaiset kirjaimet, jotka tarkoittavat ”minä olen, se joka olen". Kristuksen sädekehässä on kirjaimet IC ja XC, jotka ovat Hänen monogramminsa tarkoittaen Jeesus Kristus.

Sädekehä voidaan nähdä myös kristologisena kysymyksenä, koska ennen vuotta 500 esiintyi ikoneja, joissa Kristus kuvattiin ilman sädekehää ennen kuin Johannes Edelläkävijä kastoi hänet (teofania). Ortodoksisen näkemyksen mukaan Kristuksella oli sekä inhimillinen että jumalallinen luonto jo Hänen syntyessään, mutta nestorialaisen näkemyksen mukaan hän sai jumalallisen luonnon vasta kasteessa.

Läntisessä taiteessa sädekehä on joskus kuvattu leijuvana lautasena tai renkaana ihmisten päällä. Tämä johtuu osittain siitä, että läntisen taiteen kehittyessä kolmiulotteisiksi patsaiksi sädekehän kuvaaminen ei enää onnistunut perinteisin menetelmin.

Mandorla

<swf align="right">Mandorla.swf‎

Mandorla

Pyhä Kolminaisuus kuvattuna mandorlan sisään. Isällä ja Pojalla sädekehässä risti. Myös kyyhkyselle eli Pyhälle Hengelle on kuvattu sädekehä. (© Petja Pyykkönen)

Jainilainen patsas kuvattuna mandorlaan (© Petja Pyykkönen)

Mandorla on geometrinen kuvio, jota on käytetty symbolina taiteessa. Kuvio muodostuu, kun kahden ympyrän piirit leikkaavat keskipisteet. Nimitys mandorla tulee italian kielestä, jossa se tarkoittaa mantelia. Kuvion latinankielinen nimitys on vesica piscis, joka sananmukaisesti tarkoittaa kalanrakkoa.

Mandorlaa on käytetty kristillisessä bysanttilaisessa ja roomalaisessa taiteessa varhaiskeskiajalta lähtien. Joissakin uskonnoissa mantelinsiemenet ovat kuvanneet neitseellistä syntymää. Esimerkiksi kreikkalaisessa mytologiassa nymfi Nana laittoi kohtuunsa mantelin, josta syntyi Attis. Mandorla on yleinen myös muissa uskonnoissa, kuten buddhalaisuudessa.

Ortodoksisessa ikonitaiteessa mandorlaa on käytetty kuvaamaan Kristuksen taivaallista kunniaa. Joskus sitä käytetään myös Jumalansynnyttäjän ikoneissa kuvaamaan hänen taivaallista kunniaansa. Useimmiten mandorla on kuvattu kolmena sinisenä tai harmaana kaarena, jotka lävistää henkilöstä lähtevät valonsäteet.

Mandorlaa on käytetty pääsiäisen ylösnousemus-, taivaaseenastumis-, kaikkien pyhien-, Kristuksen kirkastumisen- ja Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen ikoneissa. Mandorla osoittaa näissä ikoneissa, että Kristus on läsnä uskoville ajasta ja paikasta riippumatta. Kristuksen mandorla ja valonsäteet kuvaavat hänen jumaluuttaan, joka on ihmisen ymmärryksen ulkopuolella. Mandorlan käyttö ikonografiassa on yksinkertainen tehostekeino, jolla kuvataan taivaallista kunniaa, mysteeriota ja kuninkuutta. Joskus mandorlakuvion sijaan käytetään myös ympyräkuviota.

Petja Pyykkönen