Ero sivun ”Vainot - vapautuminen - basilikat” versioiden välillä

Versio 1. syyskuuta 2010 kello 21.10

9. osa artikkelisarjaan Liturgista teologiaa, kirjoittanut isä Andrei Verikov.

Basilika
(Kuva: Wikipedia)

Diocletianuksen vainot

Vaikka pidämmekin 300-lukua kristinuskon todellisen kukoistuskauden alkuna, niin sitä se ei ollut vielä vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Kristityt joutuivat tuolloin kestämään erään suurimmista vainoista, joka alkoi keisari Diocletianuksen hallituskauden (284-305) loppupuolella. Tätä oli edeltänyt noin 40 vuosikymmentä kestänyt rauhallisempi aika, jolloin valtiovalta oli enemmänkin välinpitämätön kuin aggressiivinen kristittyjä kohtaan. Juuri tuon rauhallisen kauden aikana kristittyjen toiminta oli ollut tavanomaista avoimempaa ja kirkkoon oli liittynyt merkittävässä asemassa olevia henkilöitä. Juuri tuo avoimempi toiminta ja kristittyjen esille tuleminen tekivät Diocletianuksen vainoista niin tehokkaat. Vainojen alettua vuonna 303 ei mennyt kovinkaan pitkään, kun vankilat alkoivat olla ääriään myöten täynnä kristittyjä. Vainot olivat muutoinkin aiempia järjestelmällisempiä ja niissä käytettiin apuna järkeistettyä propagandaa. Niiden aikana esimerkiksi kristillistä kirjallisuutta takavarikoitiin ja tuhottiin hyvin paljon. Tuhoamisen kohteeksi joutuivat myös kirkkorakennukset.

On vaikea mennä sanomaan miksi keisari Diocletianus aloitti kristittyjen vainoamisen vasta aivan hallituskautensa lopulla. Kenties merkittävämpänä syynä oli hänen halunsa saattaa valtakunta uuteen kukoistukseen, joka edellytti esimerkiksi valuutan, verotuksen ja armeijan uudelleenorganisointia. Myös yhdenmukainen uskonto nähtiin valtakuntaa vahvistavana tekijänä. Diocletianus nojasi vanhoihin arvoihin ja kultteihin. Yleinen käsitys tuohon aikaan oli, että valtakunnan menestys oli kiinni siitä, että ihmiset olivat kääntyneet jumalallisten voimien puoleen. Diocletianus oli erittäin mieltynyt Jupiteriin, jonka hän koki erittäin läheiseksi (ja hän piti itseäänkin lähes jumalolentona). Kristinuskon periaatteet eivät luonnollisesti käyneet yksiin keisari- ja pakanakulttien kanssa, joten Diocletianuksen järjestämät vainot saivat tässä mielessä oikeutuksen.

Kristinuskon vapautuminen

300-luvun ensimmäinen puoli oli kristinuskon historiassa monella tapaa käännekohta. Vuosisadan alussa kristityt joutuivat kestämään vielä Diocletianuksen ankaria vainoja ja muutamia vuosia tämän jälkeen kaikki kääntyi käytännössä täysin päinvastaiseksi. Diocletianuksen seuraaja oli keisari Constantius I, jonka vaimo Helena oli kristitty. He saivat pojan, josta tuli eräs merkittävimmistä henkilöistä kristinuskon historiassa. Kysymys oli tietysti Konstantinus Suuresta. Hän ei ollut pelkästään ensimmäinen kristitty keisari, vaan myös keisari, joka halusi tehdä koko valtakunnasta kristillisen. Kuka enää uskaltaa kyseenalaistaa sitä, etteikö äitien merkitys kodin uskontokasvattajina olisi sangen suuri? Keisareilla Konstantinuksella ja Diocletianuksella oli jotain yhteistäkin. Kummatkin uskoivat, että jumalan puoleen kääntyminen voisi pelastaa valtakunnan. Kristittyjen kannalta oli erinomaista se, että Konstantinus ymmärsi kääntyä oikean Jumalan puoleen.

Viralliset kirkkorakennukset – basilikat

Vuonna 313 kristinusko vapautui lainsuojattomasta asemastaan ja lopulta siitä tuli keisarikunnan virallinen uskonto. Tämän myötä koko jumalanpalveluselämä koki suuria muutoksia. Jumalanpalvelusten toimittamisen paikkana ei enää tarvinnut olla yksityinen koti tai muutoin vaatimaton rakennus, vaan nyt kristityillä oli mahdollisuus rakentaa suuria kirkkoja kokoontumisia varten. Tässäkään tapauksessa kristityt eivät vain yllättäen päättäneet rakentaa aivan uudenlaista entisestä poikkeavaa rakennusmallia, vaan ottivat käyttöön sellaisen, joka oli jo olemassa. Pakanallisia temppeleitä ei kuitenkaan haluttu ottaa kristilliseen käyttöön. Tässä ei ollut kysymys pelkästään siitä, että olisi haluttu tehdä pesäeroa pakanuuteen, vaan myös siitä, että pakanalliset temppelit eivät käytännössä olleet niin hyviä paikkoja jumalanpalveluksen toimittamisen kannalta. Eräs käytännön syistä oli se, että temppeleihin ei mahtunut paljoa ihmisiä. Monet pakanalliset seremoniat näet tapahtuivat ulkoilmassa ja temppeli oli enemmänkin kulttiin liittyvä näkyvä rakennelma ja kulttiesineiden säilytyspaikka.

Kirkkorakennuksen parempi malli löytyikin virallisemmalta taholta. Uuden kristillisen keisarikunnan ensimmäiset kirkkorakennukset olivatkin basilika-mallisia, joiden esikuvana olivat roomalaiset hallintorakennukset. Uudet kirkkorakennukset eivät siis varsinaisesti edes erottuneet roomalaisesta katukuvasta ja tämä ei ollut lopulta edes tarkoitus. Jumalanpalveluksen painopiste oli kirkkorakennuksen seinien sisäpuolella. Nimitys basilika tulee kreikan kielestä στοά βασιλική, joka viittaa kuninkaalliseen pylväskäytävään. Basilikat toimivatkin hyvin kirkkorakennuksina, joiden alkuperäisenä tarkoituksena oli nimenomaan koota yhteen ihmisiä. Niissä oli pitkä sali, eli laiva, joka oli monesti pituussuunnassa kolmiosainen. Keskimmäinen laiva oli näistä suurin. Salin päädyssä oli puolipyöreän mallinen seinäosa, eli apsis, johon oli sijoitettu istuimet korkeille virkamiehille. Itse asiassa samanlainen istuinasetelma toimi monissa julkisissa rakennuksissa, kuten oikeussaleissa, senaatissa ja kouluissa. Luonnollisesti kirkkorakennuksessa alttaripäädyssä olevat istuimet toimivat erinomaisena paikkana toimittavalle papistolle. Piispa istui keskellä olevassa korkeassa istuimessa, joka nimensä mukaisesti palveli sitä tarkoitusta, että piispa näki seurakuntalaisensa ja nämä taas oman piispansa. Basilikan alttariosa ja apsis laajentuivat ajan myötä suuremmiksi, jotta ne paremmin palvelisivat tarkoitustaan. Vasta paljon myöhemmin basilikojen ulkomuoto alkoi muuttua sellaiseksi, että niihin syntyi sivuosia ja alttareita. Ainut selkeästi erillinen huone tuohon aikaan oli baptisterio. Tuossa vaiheessa ei ollut myöskään ikonostaasia, joka olisi erottanut alttariosan kirkkosalista. Alttariosan edessä oli kuitenkin esirippu. Ikonostaasin merkittävin muotoutuminen tapahtui vasta 1500-luvun Venäjällä. Ikonostaasin teologista ja liturgista merkitystä tutkimme myöhemmin omassa luvussa.

Tunnetuimmat basilikat sijaitsevat Roomassa. Näistä mainittakoon Pyhän Paavalin basilika, joka on rakennettu apostoli Paavalin haudalle sekä Lateraanin pyhän Johanneksen basilika, joka vihittiin käyttöön vuonna 324.

Isä Andrei Verikov