Vainot
Ortodoksi.netista
Kristityt kokivat paljon väkivaltaa saarnatessaan uskostaan. Tästä kerrotaan esimerkiksi Apostolien teoissa. Vaino eroaa kuitenkin väkivallasta siten, että se on määrätietoista ja usein pitkäjännitteistä väärinkohtelua ja vastakkain on kaksi ryhmää. Ensimmäiset kristittyihin kohdistuneet vainot tapahtuivat jo Jerusalemin alkuseurakunnassa, jossa kaikki juutalaiset eivät hyväksyneet Kristusta seuraavien juutalaisten oppeja. Laajemmat vainot alkoivat vasta 60-luvulla roomalaisten toimesta. Vainoja on ollut myös myöhempinä aikoina, mutta tämä artikkeli käsittelee vainoja varhaiskirkon aikana.
Juutalaisvainot
Kirkkohistoria-sarja
Varhaiskirkon aika (30-313)
1. Kristinuskon historiallinen tausta
2. Ensimmäinen helluntai
3. Apostolinen lähetystyö
4. Varhaiskirkon elämää
5. Vainot
Lisää luettavaa varhaiskirkon ajasta
Kirkolliskokousten aika (313-787)
6. Marttyyrien kirkosta valtion kirkoksi
7. Harhaopit ja kirkolliskokoukset
8. Orientaalisten kirkkojen synty
9. Vanhat patriarkaatit
10. Luostarilaitoksen syntyminen
Lisää luettavaa kirkolliskokousten ajasta
Bysantin aika (787-1453)
11. Bysantti
12. Jumalanpalveluselämän muotoutuminen
13. Kirkkotaide
14. Hesykasmi
15. Itä ja länsi vieraantuvat
16. Slaavien käännytys
17. Kristinuskon tulo Venäjälle
18. Kirkon jakaantuneisuus syvenee
19. Islamin leviäminen
20. Lännen kirkko uudella ajalla
Lisää luettavaa Bysantin ajasta
Kansalliskirkkojen aika (1453->)
21. Balkanin kirkot
22. Moskova - Kolmas Rooma
23. Ekumeeninen patriarkaatti islamin puristuksessa
24. Vanhat patriarkaatit uudella ajalla
25. Lännen kirkko jakaantumisen jälkeen
26. Venäjän kirkko 1900-luvulla
27. Vanhat patriarkaatit 1900-luvulla
28. Ekumenian historia
29. Uuden ajan lähetystyö
30. Euroopan Unioni ja ortodoksisuus
*
Lue myös isä Andrei Verikovin Liturgista teologiaa -artikkelisarja
(kuva © Pyykkönen)
(kuva © Pyykkönen)
(kuva © Pyykkönen)
(kuva © Pyykkönen)
(kuva © Pyykkönen)
(kuva © Ari Sirviö)
Ensimmäinen vainojen uhri oli noin vuonna 30 diakoni Stefanos, joka on siksi saanut arvonimen ensimmäinen marttyyri. Stefanoksen ristiinnaulitsemisen hyväksyi Saul, joka pian, ehkä jo samana vuonna, koki ilmestyksen Damaskoksen tiellä ja otti nimen Paavali. Herodes Agrippa I (10 eKr. – 44 jKr.), joka oli Herodeksen lapsenlapsi, loi hyvät suhteet Roomaan ja hänestä tuli Juudean prokuraattori. Hän aloitti vainot, joissa apostoli Jaakob Sebedeuksen poika kuoli vuonna 44 ja muut apostolit joutuivat lähtemään maanpakoon. Hän myös vangitutti apostoli Pietarin, jonka Herran enkeli kuitenkin vapautti (Apt.12).
Vainon lopettivat juutalaisten kansannousun (66-73) aiheuttamat roomalaisten vastatoimet. Vuonna 70 Rooma hävitti Jerusalemin näiden kansannousun takia. Kristinuskoa, joka nähtiin osana juutalaisuutta, leimasi sama epäluotettavuus kuin juutalaisia. Juutalaisten vainot kristittyjä kohtaan olivat mitättömiä, jos niitä verrataan myöhempiin roomalaisten vainoihin.
Roomalaisvainot
Kristinusko aiheutti roomalaisissa erilaisia epäluuloja ja väärät huhut lisäsivät niitä. Huhuttiin esimerkiksi, että kristittyjen rituaaleissa oli ihmisuhreja. Myös ehtoollisleivän ja -viinin symboliikka Kristuksen ruumiina ja verenä saivat aikaan huhuja kannibalismista, koska uskovaisten liturgiaan saivat osallistua vain kastetut. Roomalaisia ärsytti kristinuskossa myös kuvaton jumalanpalvelus ja kristittyjen kieltäytyminen keisarin palvonnasta, joka oli määrätty laissa.
Kristityt kieltäytyivät myös asepalveluksesta, vedoten siihen, että Jeesuksen sanoma oli rauhan sanomaa ja he eivät voineet tahrata käsiään verellä. Vaikka suurin osa kristityistä omaksui toisenlaisen kannan, asia vaikeutti alati laajenevaa Roomaa. Roomalaisissa epäluuloja aiheutti myös orjien suuri määrä kristittyjen keskuudessa, erityisesti suurissa kaupungeissa. He epäilivät kristittyjen haluavan järkyttää heidän valtionsa rakenteita, joissa orjat olivat keskeisessä osassa. Kristityt eivät myöskään vainojen aikana päässeet valtion virkoihin, koska se olisi vaatinut julkista uhraamista keisarille. Kristittyjen eettiset periaatteet kielsivät heitä myös osallistumasta roomalaisten pakanallisiin huvitilaisuuksiin.
Edellä mainitut tekijät loivat tunnelmaa, jossa vastakkain asettuivat valtio ja kristityt. Epäluuloista johtuen kristittyjä vainottiin noin vuodesta 50 lähtien aina 300-luvun alkuun. Aluksi vainot olivat pieniä ja hyvin paikallisia, mutta 200-luvulta lähtien ne laajenivat ja muuttuivat järjestelmällisemmiksi. Ensimmäinen dokumentoitu roomalaisten viranomaisten valvoma vaino kristittyjä kohtaan olivat keisari Neron aikaiset vainot (64-68), jotka kirjasi vuonna 109 roomalainen historioitsija Publius Cornelius Tacitus kirjaansa Annales (15. kirja). Vainot koituivat monen apostolin kohtaloksi.
Vainot kahdella ensimmäisellä vuosisadalla
Keisari Neron (54-68) vainot saivat pontta Rooman palosta (64). On epäilty, että Nero olisi itse sytyttänyt palon, mutta nykyhistorioitsijat pitävät tätä epävarmana, sillä hänen oma palatsinsa paloi samassa yhteydessä. Roomalainen historioitsija Tacitus (Annales, 15. kirja.) kirjoitti vuonna 109, että Nero olisi syyttänyt palosta kristittyjä ja syöttänyt heitä koirille, ristiinnaulinnut ja polttanut heitä rangaistukseksi. Hän myös ehkä teloitutti apostolit Pietarin ja Paavalin vuoden 64 paikkeilla. Pietari pyysi perimätiedon mukaan tulla ristiinnaulituksi pää alaspäin, koska hän ei kokenut olevansa arvollinen kokemaan samanlaista kohtaloa kuin Jeesus. Toisen perimätiedon mukaan Pietari olisi haudattu paikalle, jossa hän koki marttyyrikuoleman eli nekropoliin, joka sijaitsi Neron sirkuksen paikalla ja jonka yläpuolella on nykyisin Pietarinkirkko. Mitään historiallisia todisteita Pietarin käymisestä Roomassa ei ole.
Keisari Domitianuksen hallintokaudella (81-96) on kerrottu olleen ankaria vainoja kristittyjä kohtaan. Luotettavia historiallisia todisteita vainoista tältä ajalta ei kuitenkaan ole. Ensimmäinen säilynyt valtiollinen dokumentti kristittyjen vainoamisesta oli keisari Trajanuksen (98-117) käsialaa. Siinä mainitaan, että kristittyjä ei tullut etsiä, mutta jos heidät ilmiannettiin, tuli heidän uhrata julkisesti keisarille osoituksena uskollisuudestaan. Kieltäytyminen tarkoitti kuolemaa tai maasta karkottamista. Keisari Marcus Aureliuksen (161-180) aika ei ollut kirkolle hyvää aikaa. Keisari ei pitänyt kristittyjen opista kuoleman jälkeisestä elämästä ja piti sitä valtiolle vaarallisena. Lisäksi moni koki vainoissa marttyyrikuoleman. Esimerkiksi Lyonissa vuonna 177 kuoli 48 kristittyä.
Vainot 200- ja 300-luvuilla
Vainot laajenivat 200-luvulla. Keisari Septimius Severuksen (193-211) aikana koettiin ankaria vainoja vuosina 202-210 Aleksandriassa, Karthagossa, Korintissa ja Roomassa. Klemens Aleksandrialainen kertoo, että marttyyreita tuli päivittäin, joita olivat esimerkiksi Origeneen isä Leonides ja useat Origeneen oppilaat. Keisari Decius (249-251) vaati, että kaikkien Rooman kansalaisten tuli julkisesti uhrata keisarille. Jälleen kieltäytyjät surmattiin. Kansan yleinen mielipide kuitenkin tuomitsi vainon ja ihaili kristittyjen passiivista vastarintaa. Tämä vahvisti kirkkoa. Keisari Valerianus (253-260) jatkoi tapaa, että jokaisen tuli uhrata keisarille tai hänet tapettiin. Hän teloitutti vuonna 258 kaikki kristityt piispat, seurakunnanvanhimmat ja diakonit. Hän myös kielsi kristityiltä haudoilla käymisen, jotta marttyyrien muisteleminen ei olisi ollut mahdollista.
Suurimmat vainot koettiin keisari Diocletianuksen (293-305) aikana, jolloin tuhottiin kirkkoja ja pyhiä kirjoituksia vuosien 303 ja 304 ediktien perusteella. Diocletianuksen vainoissa kuoli paljon kristittyjä ja ortodoksinen kirkko muistelee vieläkin vuoden 302 Nikomedian 20 000 marttyyria vuosittain 28.12. Papit ja diakonit joutuivat vangeiksi ja kristityiltä poistettiin roomalaisten kansalaisoikeudet. Diocletianus pyrki yhtenäistämään valtakuntaa, jonka johdosta hän pyrki tuhoamaan muut kuin Rooman vanhan uskonnon. Siis myös muut kuin kristinusko saivat osansa vainoista.
Vainojen loppuminen
Diocletianuksen kuoltua vainoja jatkoi vielä keisari Galerius (305-311), mutta sen jälkeen vainot alkoivat loppua. Tähän oli syynä keisari Konstantinoksen (312-324) vuonna 313 Milanossa julistama uskonnonvapaus. Kaikki keisarit Galeriuksen jälkeen Julianusta lukuun ottamatta olivat kristittyjä. Kirkko sai takaisin menettämäänsä omaisuutta ja vuonna 323 kristinusko sai suosituimmuusaseman Rooman valtakunnassa. Kristittyjen pyhäpäivästä tuli yleinen lepopäivä ja kirkkoja rakennettiin myös valtion varoin.
Diocletianus yritti yhtenäistää Roomaa palauttamalla vanhan uskonnon ja tuhoamalla muut. Keisari Konstantinus taas näki, ettei hänen linjansa toiminut, sillä jokaisesta surmatusta kristitystä tuli heidän ihailemiaan marttyyreja, mikä lisäsi kristinuskon suosiota. Konstantinus oli poliittisesti ovela ja myös hän halusi yhdenmukaistaa valtakuntaa. Koska kristinuskoa ei voitu kukistaa, hän otti sen yhtenäistämisen välineeksi. Kristinusko sopi hyvin keisarin valtapyrkimyksiin. Valtion eri uskontojen viimeinen todellinen koitos käytiin keisari Konstantinoksen ja hänen kanssahallitsijansa Liciniuksen joukkojen välillä sisällissodassa. Vastakkain olivat Liciniuksen pakana-armeija ja Konstantinoksen kristitty armeija. Konstantinos vaihtoi perinteiset armeijan merkit kristilliseksi Kristuksen monogrammiksi ja voitto suuremmasta pakana-armeijasta oli myös voitto kristinuskolle. Konstantinos perusti valtakunnalle uuden kristillisen pääkaupungin, Konstantinopoliin, idemmäksi Roomasta, joka toimisi keskuksena laajenevassa valtakunnassa. Samalla pakanallisen Rooman vaikutus uuteen uskontoon väheni.
Keisari Julianus (361-363) yritti elvyttää vanhaa roomalaista uskontoa, mutta keisari Theodosius (379-395) kielsi muiden uskontojen kuin nikealaisen kristinuskon harjoittamisen Rooman valtakunnassa vuonna 390. Vainot kristittyjä kohtaan vaihtuivat vainoiksi muiden uskontojen kannattajia kohtaan. Kristinusko nousi suureksi kulttuurilliseksi tekijäksi Rooman valtakunnassa. Uskonnon ja valtion liitto toi paljon etuja kirkolle, mutta samalla se menetti itsenäisyytensä.