Nikos Kazantzakis

En toivo mitään. En pelkää mitään. Olen vapaa.

Nikos Kazantzakis (Νίκος Καζαντζάκης) oli kreikkalainen kirjailija, runoilija, näytelmäkirjailija ja filosofi. Hän syntyi Heraklionissa Kreetalla 18. helmikuuta 1883 ja kuoli Freiburgissa Länsi-Saksassa 26. lokakuuta 1957. Häntä pidetään Kreikan tärkeimpänä 1900-luvulla eläneenä kirjailijana. Kirjailijamestarin tunnetuimpia teoksia ovat muun muassa Kerro minulle, Zorbas (Βίος και Πολιτεία του Αλέξη Ζορμπά) (1946), Vapaus tai kuolema (Καπετάν Μιχάλης) (1950) ja Viimeinen kiusaus (Ο Τελευταίος Πειρασμός) (1951). Romaanien lisäksi Kazantzakis kirjoitti runoja, esseitä, näytelmiä ja matkakirjoja. Nikos aloitti vuonna 1902 lakiopinnot Ateenassa. Viisi vuotta myöhemmin hän siirtyi opiskelemaan Pariisiin opettajaan Henri-Louis Bergson (k. 1941). Palattuaan takaisin Kreikkaan hän alkoi kääntää filosofisia teoksia. Kazantzakis tutustui 1914 kreikkalaiseen runoilijaan Angelos Sikelianokseen (Άγγελος Σικελιανός), jonka kanssa hän matkusteli parin vuoden ajan eri puolilla Kreikkaa.

Nikos Kazantzakis matkusti paljon elämänsä aikana: hän teki matkan muun muassa Saksaan (1922-1924), Italiaan, Venäjälle (1925), Espanjaan (1932) ja myöhemmin Kyprokselle, Egyptiin, Ranskaan, Kiinaan ja Japaniin. Kazantzakis tutustui Berliinin matkallaan kommunismiin ja hänestä tuli vallankumousjohtaja Leninin ihailija. Kirjailijasta ei kuitenkaan koskaan tullut lujaa kommunismin kannattajaa. Kazantzakis matkusti uudestaan Kiinaan ja Japaniin vuonna 1957. Matka jäi hänen viimeisekseen. Kazantzakis toimi 1945 lyhyen aikaa Kreikan hallituksessa salkuttomana ministerinä.

Kirjailijan hautakivessä on teksti: En toivo mitään. En pelkää mitään. Olen vapaa. (Δεν ελπίζω τίποτα. Δε φοβάμαι τίποτα. Είμαι λέφτερος.)

Vapaus tai kuolema

Nikos Kazantzakisin kotiseudulla Kreetalla on tärkeä asema kreikkalaisen kirjallisuuden historiassa aina 1400-luvulta tähän päivään asti. Bysantin keisarikunnan kukistumisen jälkeen (1453) Venetsian valtion alaisesta saaresta kehittyi kreikkalaisen kulttuurin monipuolinen keskus. Kreetalaisilla kirjailijoilla ja taiteilijoilla oli 1500-luvulla läheisiä kulttuuriyhteyksiä italialaiseen renessanssiin. Kreeta oli venetsialaisten hallussa yli 450 vuotta (1211-1669). Latinalainen kirkko perusti saarelle oman piispallisen järjestelmänsä, ja ortodoksiset piispat karkotettiin saarelta. Silti ortodoksinen usko lepatti saarella pienellä liekillä. Paavin kirkon propaganda ei kyennyt kitkemään pois kaikkea ortodoksisuutta.

Kun turkkilaiset alistivat Kreetan 1669, monet saaren asukkaat pakenivat länteen. Muuttoliike merkitsi korkeatasoisen kirjallisuuden ehtymistä. Näinä kulttuurisen heikkouden vuosina kansanlaulut elivät voimakkaana. Jälkipolville on säilynyt runsaasti runollisia kertomuksia Kreetan historiasta, erityisesti kansanousuista, kapinoista ja kreetalaisten sankarillisista hankkeista vapautua Turkin sulttaanikunnan mielivallasta ja ikeestä. Monet näistä lauluista käsittelevät Kreikan vallankumousta (1821) ja Kreetan kansannousuja vuosina 1866 ja 1896. Uusimmat laulut kertovat saksalaisten miehitysajasta toisen maailmansodan vuosina.

Nikos Kazantzakis varttui nuorukaiseksi Heraklionissa aikana, joka merkitsi Kreetalle ennen vapautumista tuskan ja kärsimysten vuosia. Tulevaan kirjailijaan vaikutti syvästi maanmiesten vallankumouksellisuus ja vapauden jano. Noin kymmenen vuoden ajan (1889-1898) nuori Nikos eli perheensä kanssa alituisessa pelon ja epävarmuuden ilmapiirissä. Hänet pakotettiin silminnäkijäksi, kun turkkilaiset hirttivät Heraklionin torilla kreikkalaisia.

Kazantzakisin perhe joutui pakenemaan saarelta Pireukseen ja sieltä edelleen Naksoksen saarelle. Kazantzakis kuvaa tämän kauden tuntemuksia omaelämäkerrallisessa teoksessaan “Tilinteko El Grecolle” (Αναφορά στον Γκρέκο). Hän tilittää rehellisesti nuoren ihmisen elämän henkisiä ja hengellisiä kipupisteitä. Teoksen elämännäkemyksen nimittäjä ei ole voitto, vaan taistelu. Kirjailija oli nuoruusvuosistaan saakka levoton etsijä. Häntä askarruttivat metafyysiset ja eksistentiaaliset kysymykset. Hän etsi lääkettä epätoivoonsa filosofisesta tiedosta, uskonnoista, matkustamisesta, muista ihmisistä ja kokemuksista.

Kazantzakisin isä oli nimeltään Mikalis ja hänen persoonansa luo tumman varjon kirjailijan elämään. Perheeseen kuului isä Mikaliksen ja Nikos-pojan lisäksi äiti Maria ja tyttäret Anastasia ja Eleni. Kazantzakis luonnehtii isäänsä sovittelemattomaksi, kovaksi ja alkukantaiseksi mieheksi. Isä painotti pojalleen pelottomuuden ja Kreetalle uskollisuuden merkitystä. Kazantzakis oli vakuuttunut, ettei hänen isänsä ollut ihminen, vaan raakalainen. Äiti oli sen sijaan isän vastakohta: lempeä, vastuuntuntoinen ja kärsivällinen. Nikos sai vaikutteita molemmilta vanhemmiltaan, ja siksi hänen elämänsä oli synteesin etsimistä jostakin näiden kahden erilaisen ihmisen elämänkuvan väliltä. Kun Kazantzakisin isä kuoli 1929, se merkitsi kirjailijalle surua, mutta myös vapauttavaa iloa.

Romaanissa “Vapaus tai kuolema” kirjailijan isä syntyy tavallaan uudelleen kapteeni Mikalisin henkilössä. Romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1889: tuolloin kreetalaiset nousivat Heraklionin vuoristoseuduilla kapinaan turkkilaisia orjuuttajiaan vastaan. Kirjailijan monessa mielessä traumaattinen isäsuhde eletään ikään kuin uudelleen romaanin lehdillä. Kapteeni Mikalis kaatuu taistelussa turkkilaisia vastaan sana vapaus huulillaan.

Romaani “Vapaus tai kuolema” on täynnä antiikin Kreikan myyttisiä aineksia. Teoksen aiheisto, tapahtumat ja henkilöt ilmentävät antiikin Kreikan sankarimyyttiä. Kuten Homeroksen runoelmissa, tässäkin romaanissa on kaksi kansaa ja kaksi keskenään ristiriidassa elävää kulttuuria. Homeroksella Helena on keskeinen henkilöhahmo, koska hän aiheuttaa sodan. “Vapaudessa ja kuolemassa” itämaisen tserkissiläisnaisen Eminen asema kohtalokkaana naisena on jossakin mielessä samanlainen. Emine aiheuttaa mielipahaa kahden kreikkalaisen kapteenin Mikalisin ja Polixinkisin väleihin. Miesten keskinäinen kilpailu Eminen suosiosta johtaa toisen kapteenin luopumukseen: kapteeni Mikalis jättää taistelukentän kriittisellä hetkellä naisen vuoksi.

Kirjailijamestarin kuvaamalla kreetalaisella on Homeroksen epiikan esiintuomat sankarin piirteet: yksilön kunnia ja itsekunnioitus. Sankaruuden korkein aste saavutetaan, kun miehet katsovat kuolemaa vihollisten saartamina. Kapteeni Mikalisin elämän motoksi kehittyy vapaus tai kuolema. Siinä on lyhyesti myös Kaznatzakisin oma elämännäky. Hänestä ei voinut tulla kreikkalaista kansallista sankaria. Hän oli kapinallinen, juureton ja epätoivoinen ihminen.

Kazantzakis - persona non grata

Nikos Kazantzakis oli kosmisen kodittomuuden kirjailija. Koko maailma oli hänen etsimisensä areena. Hänessä eli uhkaava horisontti synnyinmaata Kreikkaa kohtaan. Kazantzakis etsi tuttujen ja turvallisten kasvojen sijaan maagisia naamioita. Hänen kuvaamansa sankarit ovat täynnä yksinäisyyttä ja kapinaa. Kazantzakis etsi totuutta löytääkseen sielunsa. Hän etsi Jumalaa ja hänestä tuli epätoivon profeetta. Hänen mielestään maailmalle ei ollut perusteita ilman Jumalaa, mutta toisaalta maailmaa ei voinut hallita ilman oikeudenmukaisuutta. Luonnollisesti oikeudenmukaisuuden hinta on korkea, siksi ihminen tarvitsee armoa. Kazantzakis korosti, että ihmisen tulee harjoittaa vapauttaan etsiessään oikeudenmukaisuutta ja osoittaessaan armeliaisuutta. Ihminen tarvitsee välttämättömästi vapautta löytääkseen elämälle merkityksen.

Kazantzakis kirjoittaa “Tilinteossa” miten paljon hänessä on isän elämän pimeyttä. Tämä elämän pimeys ja pelko oli niin suurta, että kaikki muu: rakkaus, luottamus, kunnioitus ja läheisyys olivat mahdottomia. Siksi kirjailijan mielestä hyve ei ole hänelle ihmisluonnon, vaan taistelun hedelmää.

Kirjailija omaksui ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana traagisen nihilismin. Hänet valtasi Friedrich Nietzschen kristinuskon vastainen henki. Silti Kristuksen persoona valaisi ja piinasi Kazantzakista. Hänessä eli yhä nuoruuden etsijän omantunnon tuska siitä, että kristinuskon ja nietzscheläisyyden välillä oli mahdotonta löytää sopusointua. Kirjailija sai vuonna 1915 valmiiksi tragedian “Kristus”. Siinä Kristuksen ylösnousemus toteutui opetuslasten ja Maria Magdalalaisen sydämessä.

Myös romaani “Tilinteko” sisältää kirjailijan muuttuneita Kristuksen henkilökuvan osasia. Kazantzakis kertoo “Tilinteon” alkupuolella, miten Kristuksen kasvot kiehtoivat häntä lapsuudesta asti. Mutta myöhemmin hän kysyy epäilevästi, johtaako Kristuksen tie ihmistä pelastukseen, vai onko kaiken takana vain joukko hyvin kerrottuja tarinoita, jotka valtavalla älyllisellä taidolla puhuvat paratiisista ja kuolemattomuudesta.

Kazantzakis etsi levottomasti Jumalaa. Buddha, Friedrich Wilhelm Nietzsche (k. 1900) ja Lenin (k. 1924) kaivoivat henkistä maaperää hänen varhaisvuosien kreetalaisen nationalismin ja ortodoksisen kristillisyyden alta. Kirjailija vieraantui perinteisestä ortodoksisesta teologiasta. Kazantzakis ei hyväksynyt kommunismin materialistista filosofiaa, mutta idealistina häneen teki vaikutuksen “punaisen kristuksen” Leninin venäläisissä aikaansaama joukkoliike. Mikään ei Kazantzakisin mielestä ollut kuitenkaan muuttunut maailmassa, jossa toivo ja epätoivo käyvät ikuista taistelua. Vain vapahtajien nimet muuttuvat.

Kazantzakis luonnehtii Jumalan monin eri tavoin. Jumalallinen käsittää hänen taiteessaan kaikki elämän dynaamisuudet syntymästä kuolemaan. Kirjailija kuvaa teoksessaan “Kerro minulle, Zorbas” nimihenkilön suulla Jumalaa ihmisten kaltaisena:

“Jumala juhlii, tappaa, tekee vääryyttä, rakastaa, tekee työtä, halajaa saavuttamattomia asioita, aivan kuten minä.”

Kazantzakis arvosteli voimakkaasti ortodoksisen kirkon piispoja, pappeja ja munkkeja. He kyllä suorittivat rituaaleja aamusta iltaan, mutta kahmivat sen ohessa itselleen omaisuutta ja alistivat ihmisiä. Hänen mielestään ortodoksinen papisto oli vieraantunut tavallisen ihmisen arjesta ja hänen kärsimyksistään. Papit ja munkit olivat ritualisteja, mutta heiltä puuttui rakkaus kärsiviä lähimmäisiään kohtaan. Varsinkin piispat elivät kuin muinaiset lääninherrat. Suurin osa heistä oli kelvottomia palkkapaimenia, joille köyhän ja resuisen kyläpapin ilmaantuminen piispanasuntoon aiheutti raivokohtauksen.

Kirjailija epäili laitoskirkon muovaamia Jumalan kasvoja. Hän oli kreikkalais-ortodoksisessa kirkossa persona non grata. Kirkko erotti hänet yhteydestään. Yhä edelleen Kazantzakis on kreikkalaisille pääsääntöisesti epähenkilö. Hänet leimataan helposti vaaralliseksi ajattelijaksi. Mutta se ei vähennä yhtään kreetalaissyntyisen kirjailijan kirjallista ja kulttuurista merkitystä. Hän oli rohkea ihminen, joka uskalsi etsiä totuutta. Totuuden etsijät joutuvat aina vaikeuksiin, sillä he törmäävät ihmisten kasvottomaan valtaan, epäoikeudenmukaisuuteen ja julmuuteen.

Kazantzakis samasti Jumalan ja Hänen olemassaolonsa pikemmin häpeään, armottomuuteen ja kyyneliin kuin onneen, kunniaan tai lohdutukseen. Kirjailijaa seurasi koko elämäntien lapsuuden armottomuus. Hänen Jumalan ikävänsä suuntautui sen vuoksi suureen taisteluun elämän merkityksestä. Jumalan olemus merkitsi hänelle ihmissielussa lakkaamatonta taistelua.

Nikos Kazantzakis eli huomattavan osan elämästään ulkomailla. Hän tunsi usein Kreikan itselleen vieraaksi ja vihamieliseksi maaksi. Hänen kotimaansa Kreikka ja ortodoksinen kirkko eivät hyväksyneet hänen ajattelutapaansa. Vuosien varrella kirjailijasta tuli enemmän universaalinen muukalainen kuin kansallinen kirjailija.

Kirjailijamestari kokosi kirjeissään yhteen elämäntehtäväänsä:

Elämäni viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on tavoitteenani ollut hävittää illuusiot ajautumatta silti kauhun valtaan. Olen pyrkinyt katsomaan hornan kuiluun purskahtamatta itkuun, sortumatta kerjäämään tai uhkaamaan, säilyttäen tyynesti ja rauhallisesti ihmisarvon. Yritän tehdä työtä kuin olisi kuolematon, vaikka näen koko ajan pohjattoman tyhjyyden.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Hakkarainen, Jarmo
  • 1988, Vapaus tai kuolema. Kirjailija Nikos Kazantzakisin elämästä ja kuolemasta. – Kaleva. 3.11. 1988. Oulu.
  • 1995, Vapaus tai kuolema. Nikos Kazantzakis, kosmisen yksinäisyyden kirjailija. – Vapaus tai kuolema. Artikkeleita ja puheita. Ortokirja. Joensuu.
  • 2007, Kazantzakis vieraantui Kirkon teologiasta. Kaleva 25.10. 2007. Oulu.