Kirkkorakennus
Ortodoksi.netista
Numerot tekstissä viittaavat sivulla olevaan pohjapiirustukseen
Ortodoksinen kirkkorakennus on hyvin kaunis ja hartautta herättävä. Monelle kirkossa vierailevalle ihmiselle syntyy paljon kysymyksiä ja ne liittyvät kaikkiin lukuisiin yksityiskohtiin, joita kirkosta löytyy. Tärkeintä on heti alkuun todeta, että kaikille asioille kirkon sisällä pitää löytyä peruste. Kirkossa ei siis pidetä asioita huvin ja muodon vuoksi. Vaikka ortodoksinen kirkko onkin usein hyvin koristeellinen, niin sillekin löytyy järkevä peruste.
Kirkon tarkoituksena on saattaa Jumalan valtakunta maan päälle. Kirkon tulee olla paikkana sellainen, että meidän on hyvä olla siellä. Sen tulee olla paikka, joka antaa edes pienellä tavalla esimakua siitä loistosta, mikä taivasten valtakunnassa on. Tämän vuoksi ihminen Jumalan antamilla tiedoillaan ja taidoillaan on halunnut tehdä kirkosta paikan, joka tätä taivaan ihanuutta parhaiten kuvaa. Emme tee kirkosta kaunista paikkaa sen vuoksi, että Jumala on käskenyt meidän käyttää siihen tietyn määrän kultaa ja koristeita. Kirkosta tehdään kaunis rakkaudesta Jumalaa ja muita ihmisiä kohtaan. Tämä sama ajatus on meidän ihmisten vieraanvaraisuudessakin. Kun saamme vieraita omaan kotiimme, niin emmehän tarjoa heille yleensä ruokaa ja juomaa kertakäyttöastioista. Haluamme tarjota parasta, joten otamme juhla-astiat käyttöön. Vieraamme ei sitä vaadi ja ruoka ja juomakin on samaa, mutta kuitenkin sillä tavoin osoitamme rakkautta toista ihmistä kohtaan.
Toinen silmiinpistävä seikka ortodoksisessa kirkossa on ikoneiden runsas käyttö. Ne voivat olla irtonaisia ikoneita, jotka on sijoitettu analogeille tai seinille. Tai sitten kysymys voi olla myös suoraan seinille maalatuista ikoneista. Ikoneita on sijoitettu myös lampukan jalkoihin ja kirkkolippuihin. Jälkimmäisiä käytetään ristisaatossa, jota voidaan leikkisästi kutsua “kirkolliseksi mielenosoitukseksi”. Tarkoitushan on osoittaa ympäröivälle maailmalle esimerkiksi se, että Kristus on noussut kuolleista. Tällaista julistusta ei voi tehdä salassa ja vaivihkaa.
Ortodoksien ikonien kunnioitus on usein tulkittu erheellisesti kuvainpalvonnaksi. Mutta ikoneissakin kysymys on ensisijaisesti rakkaudesta Jumalaa kohtaan ja samalla ne toimivat apuvälineenä rukouksessa. Käsityksemme ikoneistakin avautuu paremmin seuraavan rinnastuksen kautta. Nuori ihminen haluaa usein koristella huoneensa julisteilla ja kuvilla. Yleensä ne esittävät elokuvatähtiä tai laulajia. Nuori palvoo näitä henkilöitä ja haluaa pitää heidät mielessään yötä päivää. Hän ei siis palvo paperisia julisteita seinillä, vaan itse tuota henkilöä, omaa idoliaan. Aikuiset ihmiset toimivat kotonaan aivan samalla tavoin. Heillä on kirjahyllyillä ja seinillä valokuvia kehyksissä, joihin on kuvattu perheenjäseniä. Joku voi ottaa valokuvan käteen ja suudella sitä, osoittaakseen, kuinka paljon kuvassa olevaa henkilöä rakastaa. Onko tämä ihminen kuvanpalvoja? - Ei suinkaan, kuten eivät ole ortodoksitkaan suhteessa ikoneihin. Ikoneiden olemassaolo perustuu siihen, että Kristus tuli lihaksi ja toimi ihmisten keskellä, joten Hän on myös kuvattavissa. Tätä kautta myös kaikki pyhät ja pyhät tapahtumat ovat kuvattavissa. Ikonien kunnioitus on aina kunnioitusta alkukuvaa kohtaan, ei sitä materiaalia kohtaan, johon ikoni on maalattu.
Itse kirkkorakennus jakaantuu kolmeen eri osaan. Tultaessa sisälle kirkkoon ensimmäisenä vastassa on eteisosa [20], jonka merkitys nykypäivänä on hämärtynyt. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta sitä käytetään pääasiassa vaatenaulakkona. Aiemmin kirkon eteisosa oli paikka, joka oli selkeästi erotettu kirkkosalista. Se oli myös niiden paikka, jotka syystä tai toisesta eivät olleet kirkon täysivaltaisia jäseniä. Eteisosa kuvaa liturgisessa mielessä maailmaa, josta ihminen siirtyy Jumalan yhteyteen kirkkosalin puolelle.
Seuraavana on siis itse kirkkosali [12], jossa jumalanpalveluksessa rukoileva kirkkokansa seisoo. Yleensä ortodoksisessa kirkossa tuoleja ei ole koko kirkkosalin täydeltä. Tuolien määrä kuitenkin vaihtelee kirkkokohtaisesti. Onkin hyvä muistaa, että emme mene kirkkoon istumaan emmekä seisomaan, vaan rukoilemaan. Tämän vuoksi ei kannata jättää menemättä kirkkoon vain siksi, ettei jaksa seistä koko jumalanpalvelusta. Kirkkokäyttäytymistä ei muutoinkaan voi oppia kirjasta lukemalla, vaan se tapahtuu käytännössä oppimalla. Kirkon kynnystä ei tämän takia tarvitse korottaa itselleen ylitsepääsemättömän korkeaksi.
Monet ovat tietoisia siitä, että kirkossa on niin kutsuttu naisten puoli (vasen) ja miesten puoli (oikea). Tästä periaatteesta on monin paikoin pidetty kiinni. Päällimmäisenä ajatuksena tässä sukupuolijaottelussa on ollut se, että kaikki pystyvät parhaansa mukaan keskittymään jumalanpalvelukseen. Voidaan pitää jokseenkin inhimillisenä sitä, että kirkossakin vastakkainen sukupuoli kiinnostaa. Tämän vuoksi miehillä ja naisilla on omat puolensa. Samaan aiheeseen liittyy myös kirkkoon liittyvät pukeutumissäännöt. Kysymys ei ole taaskaan siitä, että Jumala vaatisi meiltä tietynlaista pukeutumista kirkossa, vaan siitä, että varjelisimme lähimmäisemme turhilta kiusauksilta kirkon seinien sisäpuolella. Periaate on, ettei pukeuduta liian paljastavasti kirkkoon.
Ortodoksinen kirkko pyritään rakentamaan itä-länsisuuntaisesti. Useimmiten sisääntulo ja eteisosa on kirkon länsipäässä ja alttari kirkon itäpäässä. Alttariosan erottaa kirkkosalista kuvaseinä eli ikonostaasi [7]. Eri kirkoissa on hyvinkin erilaisia ikonostaaseja, joten tässä yhteydessä on turha yrittää tyhjentävästi selittää niissä esitettyjä ikoneja. Olennaisimmat ikonit löytyvät alimmalta riviltä.
Ikonostaasin keskellä on Pyhä portti [8], johon on kuvattu neljä evankelistaa (Matteus, Markus, Luukas ja Johannes) sekä Neitsyt Marian ilmestyksen ikoni, eli se, kuinka arkkienkeli Gabriel saapui ilmoittamaan Marialle ilosanoman. Pyhän portin ikonit näyttävät meille evankeliumin ensimmäisen sivun. Evankeliumia eli ilosanomaa on vain yksi, joka on neljän eri henkilön Pyhän Hengen johdatuksella tuottama. Tämän vuoksi emme lue kirkossa “Matteuksen evankeliumia”, vaan “evankeliumia Matteuksen mukaan”.
Pyhän portin vasemmalle puolelle on kuvattu Neitsyt Maria, Kristus-lapsen kanssa. Ikoni kuvaa meille maailmaan syntynyttä Kristusta ja hänen äitiään, jota tämän vuoksi kutsutaan Jumalansynnyttäjäksi. Pyhän Portin oikealle puolelle on kuvattu Kristus Kaikkivaltias. Tämä ikoni kuvaa Kristuksen toista tulemista, joka on vielä edessäpäin. Elämme siis maailmaan syntyneen Kristuksen ja Hänen toisen tulemisensa välistä aikaa. Tämä on pelastuksen aikaa, joka on osoitettu meille evankeliumissa. Kun Pyhä portti avataan keskeisissä jumalanpalveluksen kohdissa, näemme alttarin ja Pyhän pöydän, jolle on asetettu evankeliumikirja. Tuo pelastuksen ilosanoma on siis koko ajan hyvin keskeisesti esillä.
Alttariosaan johtaa Pyhän Portin lisäksi kaksi sivuovea. Koska kirkkorakennus on useimmiten rakennettu itä-länsi-suuntaisesti, niin ovia kutsutaan pohjois- ja eteläoviksi. Pohjoisovi [9] on Jumalansynnyttäjän ikonin vasemmalla puolella ja eteläovi [10] Kristus-ikonin oikealla puolella. Näihin ovien ikoneihin on usein kuvattu arkkienkelit tai sitten alkukirkon diakonit. Kummassakin tapauksessa oviin on kuvattu ne, jotka selvästi kantavat Jumalalle palvelusta. Monissa tapauksissa kirkon suojeluspyhän ikoni on asetettu eteläoven oikealle puolelle. Sanotaan, että ikonostaasi jakaa kirkkosalin ja alttarin. Kuitenkin ikonostaasin pitäisi pikemminkin toimia yhdistävänä kuin erottavana tekijänä. Tähän liittyen ikonien asettaminen ikonostaasiin ei voi olla sattumanvaraista.
Itse alttariosa on kirkon pyhin paikka. Heti alkuun on sanottava se, että alttari ei ole paikka, jonne on naisilta pääsy kielletty. Alttari on paikka, jonne on kaikilta asiattomilta pääsy kielletty. Meillä on Suomessa monia pyhäköitä, joissa on naisisännöitsijät, jotka tehtäviään hoitaessaan käyvät tarvittaessa alttarissa. Alttarin rauhoittamisessa ensisijainen kysymys on pyhyyden kunnioituksesta ja “hengellisen hygienian” säilyttämisestä. Sopiva rinnastus alttarin rauhoittamiseen löytyy sairaalasta. Onhan itsestään selvää, että eivät kaikki sairaalassa olevatkaan mene leikkaussaliin seuraamaan, mitä siellä tapahtuu. Alttarinkin tulisi olla rauhoitettu tila, johon suhtaudutaan asianmukaisella vakavuudella. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että alttarissa ei tapahdu mitään sillä tavoin salattavaa, etteikö se voisi olla kaikkien nähtävillä. Avarat tsasounat ilman ikonostaaseja ovat oivallinen paikka toimittaa opetusliturgiaa, jolloin koko kirkkokansa voi selvästi nähdä, mitä palveluksen aikana tapahtuu.
Alttarin keskellä on Pyhä pöytä [4], jonka äärellä pappi suurimman osan jumalanpalveluksista seisoo. Kuten aiemmin on todettu, Pyhällä pyödällä säilytetään evankeliumikirjaa. Sen alla on antiminssi, jonka päällä eukaristia toimitetaan. Lisäksi pöydältä löytyy käsiristi, jolla pappi (piispa) siunaa kansan tietyissä jumalanpalveluksissa. Pöydän päässä on koristeellinen lipas nimeltään artoforion, jossa säilytetään ehtoollislahjoja sairaita varten. Artoforioniin pannaan uudet ehtoollislahjat Suuren Torstain liturgiassa. Artoforionin takana on seitsemänhaarainen lampukanjalka sekä sen takana alttariristi, jota useasti käytetään ristisaatoissa. Pyhällä pöydällä säilytetään myös “kastelipasta”, jossa on mm. mirhaöljyä. Monissa kirkoissa pöydällä on myös tavalliset kynttilänjalat. Yleisenä periaatteena on, että pöydällä ei säilytetä mitään turhaa ja tarpeetonta.
Alttarin vasemmassa reunassa on valmistelupöytä, jota meillä on totuttu kutsumaan “uhripöydäksi” [5]. Sen äärellä toimitetaan liturgian valmistava osa proskomidi. Ehtoollislahjat siirretään saatossa liturgian kerubiveisun aikana valmistelupöydältä Pyhälle pöydälle.
Ortodoksinen kirkko muodostaa siis kauniin kokonaisuuden, jota tukevat monet yksityskohdat. Kirkkovuoden aikoja ja juhlia kuvaavat liturgiset värit ja jumalanpalvelusten arkista tai juhlallista luonnetta korostetaan valaistuksella. Kaunis kellojensoitto kutsuu ihmisiä jumalanpalvelukseen. Oli kirkko sitten pieni ja vaatimaton tai suuri ja hyvin koristeellinen, niin sen tarkoituksena on tehdä Jumalan valtakunta eläväksi maan päällä. Kirkon sisäinen kauneus ja merkitys on kaikkein tärkeintä, sillä se saa meidät tuntemaan Jumalan läsnolon.
Isä Andrei Verikov