Kirkollinen kasvatus on elinikäistä (opetuspuhe)

Ortodoksinen kirkkovuosi alkaa bysanttilaisen perinteen mukaisesti syyskuun ensimmäisenä päivänä. Kirkkovuoden alkaessa on paikallaan tarkastella hieman ortodoksista kasvatustyötä.

Ortodoksisen kirkon kasvatuksen päämäärä on kokonaisvaikutteinen: kasvatus pyrkii vaikuttamaan koko ihmiseen. Kirkon opetus- ja kasvatustyö vastaa ihmiselämään syviin kysymyksiin ja elämän tarpeisiin.

Bysanttilainen liturginen kasvatus lähtee myönteisestä asenteesta lähimmäiseen

Kirkko ei niinkään kouluta, vaan pikemminkin pyrkii muuttamaan ihmisen niin, että tämä ajattelisi, työskentelisi ja kehittyisi Kristuksen antaman esimerkin mukaisesti. Kirkolliseen elämään kasvaminen tapahtuu elämällä kirkkoyhteisössä.

Kristuksen evankeliumin ja Jumalan valtakunnan sanoman tulee näkyä sanoissa ja teoissa. Evankeliumin julistaminen edellyttää kuulijoilta myönteistä vastausta siihen. Evankeliumin syvään luonteeseen kuuluu ihmisen antama vastaus. Kristus opettaa, että ihmisten tulee pyytää saadakseen ja heidän tulee aktiivisesti etsiä löytääkseen (Matt. 7:7-8).

Ortodoksista seurakuntaa ei ole tarkoitettu museoksi eikä getoksi, vaan eläväksi katoliseksi yhteisöksi. Seurakunta ei ole uskonnollinen kerho tai yritys. Jumala kutsuu meitä kaikkia vahvistamaan langenneessa maailmassa ihmisten keskinäistä uskon ja käytännön ykseyttä. Ortodoksisen uskon ja käytännön ykseys edellyttää uskovilta Kirkon totuuden julistamista ja sen todistamista.

Ortodoksivanhemmat jättävät usein lapsen kirkollisen kasvatuksen koululle. Suurin osa seurakuntalaisista on kirkollisesti passiivisia, ja nekin, jotka osallistuvat seurakuntaelämään, eivät muodosta kiinteää kirkollista yhteisöä.

Ortodoksinen kirkollinen opetus koskee kaikkia, ja kirkollisessa kasvatuksessa on keskeistä kirkollisen esikuvan merkitys, koska kasvaminen ortodoksisen kirkon jäsenyyteen riippuu paitsi ihmisen itsensä myös kasvattajien kirkollisesta aikuisuudesta ja kypsyydestä.

Bysanttilainen liturginen kasvatus lähtee ihmisen myönteisestä asenteesta itseensä ja lähimmäiseensä. Bysantin kirkon opettajat lähestyivät ihmistä pienoismaailmana (kreik. mikrokosmos).

Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan (k. 662) mukaan maailma on ollut syntiinlankeemuksen jälkeen täynnä pahuutta. Saatana yrittää alistaa ihmissielun orjuuteen ja lihallisten himojen vankeuteen. Synti kuuluu hänen mielestään ihmisen tahdon eikä luonnon todellisuuteen.

Pyhittäjän mukaan hengellinen elämä edellyttää kilvoittelijalta kasvamista ja vapaan tahdon kehittämistä. Kirkon askeettisen elämän päämäärä on ihmisen tahdon uudistaminen ja eheyttäminen.

Pyhittäjä Maksimos muistuttaa:

Pahojen henkien ote herpaantuu, kun täytämme Kristuksen käskyt ja siten kuoletamme himojamme. Niiden tappio on täydellinen, kun niillä, sitten kun olemme saavuttaneet himottomuuden, ei enää ole mitään, minkä kautta ne voisivat luikerrella sieluun ja taistella sitä vastaan.

Bysantin kirkon pedagoginen näkemys tähdentää ihmisessä olevan Jumalan kuvan työstämistä, ohjaamista ja paimentamista. Kirkon välittämä käsitys ihmisen alkuperästä, tarkoituksesta ja päämäärästä yhdistyy ortodoksiseen maailmankuvaan.

Pyhä Kolminaisuus on luomakunnan Luojana antanut maailmalle hyvän järjestyksen. Ihmisen kutsumuksena on säilyttää hyvä järjestys. Ihminen on luomakunnan kuva tai peili, pienoismaailma, jossa kaikki luodut kohtaavat toisensa.

Aineellisen ja hengellisen tason välillä toimiminen tekee ihmisestä kosmisen salaisuuden, mysteerion toimittajan, papin, jonka tehtävänä on ottaa vastaan maailma Jumalalta ja tuoda se uhriksi Hänelle. Luopumalla tästä tehtävästä ihminen on kadottanut oikean suhtautumistavan luomakuntaan. Se ei ole enää hänelle ylistyksen ja kiitoksen aihe vaan väline, jonka ainoaksi käyttäjäksi hän on itsensä ”korottanut”.

Kirkon elämä tarkoittaa Jumalan kansan jäsenyyttä

Kirkko ei lokeroi ihmistä biologiseen, älylliseen, esteettiseen ja psyykkiseen osastoon, vaan näkee ihmisen Jumalan kuvana ja kokonaisuutena. Kirkko haluaa, että ihmisestä kasvaisi Kristuksen Ruumiin jäseniä. Siksi seurakunnallisen elämän tulee laajentua ihmisten työpaikoille, perhe- ja yhteiskuntaelämään, muutoin seurakuntaa ei ole kirkollisessa mielessä olemassakaan.

Kirkko koostuu sakramentaalisesta papistosta ja maallikoista, jotka on kutsuttu yhdessä tekemään työtä Kirkon elämän parhaaksi. Oppi, traditio ja kirkolliset rakenteen elävöittävät yhdessä seurakuntaelämää ja antavat sille kehittymisen ja kasvun mahdollisuuden.

Kirkon opetus- ja kasvatustyössä on syytä muistaa, että kirkollinen kasvatus on elinikäistä. Jo Kirkon ensimmäisten vuosisatojen liturginen kasteopetus osoittaa, että kaiken kristillisen kasvatuksen päämääränä on ohjata ihmistä Kirkon elämään.

Kirkon elämä tarkoittaa Jumalan kansan ja Kristuksen Ruumiin jäsenyyttä. Valitettavasti tämä käsitys on latistunut nykyajan ortodoksikristittyjen keskuudessa käsitteelliseksi asiaksi. Ihmiset samastavat seurakunnan helposti liiketapaamisiin, valintoihin, äänestyksiin, omaisuudesta ja taloudesta huolehtimiseen.

Apostolinen ja katolinen Kirkko on kuitenkin aina uskonut, ettei ketään kasteta asioita ja käsityksiä varten, vaan että kastetuista kehittyy eläviä persoonia.

Pyhä Basileios Suuri (k. 379) korosti, että kokemuksellinen tieto on ensiarvoisen tärkeää kirkollisessa elämässä. Usko vahvistuu ihmisessä jumalanpalveluksessa ja palvelemisessa. Kirkkoisä muistutti, että ihmisen älyllinen kapasiteetti on suhteellinen ja rajoittunut. Usko ja tieto ovat yhdessä olennaisen tärkeitä uskovan ihmisen kristillisen elämän kehittymiselle.

Syyrialaissyntyinen teologi John Boojamra (k. 1999) korosti, että ortodoksisen seurakunnan tulisi yhteisönä toteuttaa kristillisen yhteisön koinonia-ihannetta, jotta seurakunnan jäsenet voisivat kasvaa läpi elämänsä persoonallisina ortodoksikristittyinä.

Jumalan tunteminen liittyy kiinteästi ortodoksiseen identiteettiin

Ortodoksisessa kasvatuksessa on tärkeää yhteisön eli Kirkon jäsenenä eläminen ja sen tavoille ja perinteille oppiminen – muutoin kirkosta tulee pelkkä sosiaaliklubi tai uskonnollinen kerho, jossa ihmiset käyvät silloin tällöin viihtymässä ja rentoutumassa!

Vuorovaikutusta tapahtuu myös Jumalan ja ihmisen välillä rukouksessa – ihmisen hoitaessa osuutensa yhteistyöstä eli synergiasta. Boojamran kriitikissä ehkä tärkein kohdistuu seurakuntien yhteisöllisen elämän ”laimeuteen”. Hänen mukaansa ortodoksisen kirkon eukaristinen yhteisöllisyys on välttämätön edellytys ortodoksien kristillisen elämän ja persoonallisen Jumala-suhteen kehittymiselle.

Kirkon pyhien isien käsitys kasvatuksesta on huomionarvoinen: kukaan ei synny automaattisesti moraalisena olentona. Kirkkoisien käsitys ihmisestä on dynaaminen: ihminen syntyy langenneeseen maailmaan ja omistaa mahdollisuuden kasvaa lapsen viattomuudesta Jumalan kaltaisuuteen.

Jumalan tunteminen liittyy kiinteästi ortodoksiseen identiteettiin: Jumalan kuva on ihmisen persoonassa, oppimalla tuntemaan itsensä, ihminen oppii tuntemaan myös Jumalan.

Ihmisinä me emme pelkästään oikeita ja vääriä tekoja, vaan joko kasvamme kohti Jumalan kaltaisuutta tai sitten emme!

Ortodoksinen oppiminen edellyttää aina kasvamista ympäristössä, jossa Kirkon maailma eletään todeksi. Ortodoksinen kasvatus ei voi jäädä pelkästään koulun ja opettajien huoleksi, vaan myös vanhempien ja kasvattajien on esimerkillään opetettava lasta ja nuorta täysivaltaiseksi seurakunnan jäseneksi. Sama koskee aikuisiässä Kirkon jäseniksi tulevan ”oksastamista” ortodoksiseen kirkkoyhteisöön.

Katumus on Kirkon terapeuttisen hoidon kiinteä osa

Ortodoksinen kasvatus merkitsee Kirkon opetuksen ja kasvatuksen siirtämistä eteenpäin. Ortodoksinen kasvatus kattaa kaiken. Opetus ei rajoitu luokkahuoneeseen.

Ortodoksinen kirkko on elämän ja kasvamisen paikka. Ihmisiltä puuttuu kuitenkin usein selkeä ja toimiva ymmärrys siitä, mitä kirkko on. Kirkko on eukaristinen ateria. Eukaristinen syöminen ja juominen ovat edellytyksiä ihmisen elämälle, hänen tavalleen jakaa elämä Jumalan kanssa.

Kirkon elämässä ei kuitenkaan ole todellista jakamista ja eheytymistä Jumalassa ilman askeesia ja hengellistä uudistumista.

Tänä päivänä harvat kirkon jäsenet näkevät, mikä yhteys evankeliumilla on elämään. Ortodoksien luovuttamattomana kutsumuksena on taistella pyhän kirkon askeesissa tämän maailman epäjumalia vastaan – ja niitä on leegio: menestys, aineellinen hyvinvointi, raha ja turvallisuus.

Pyhien isien opetukseen sisältyy kutsu tarkastella Kristuksessa profeetallisesti kaikkea maailmassa. Ortodoksisen kirkon rikas jumalanpalvelusperinne tarjoaa ehtymättömästi terapeuttista aineistoa, jonka tarkoituksena on herättää meissä katumus. Katumus on Kirkon terapeuttisen hoidon kiinteä osa. Se on ortodoksikristityn keskeistä työtä.

Kirkko parantaa ihmisiä Kristuksessa synnin sairauksista. Synti tarkoittaa ihmisen erottautumista Jumalasta. Synti merkitsee lankeemusta, kuolemista, mielen pimenemistä ja vankeutta. Kaikki nämä ainekset vaikuttivat jo Aadamin ja Eevan synnissä.

Pyhille isille elämä Kristuksessa on jumalallinen lahja ja tehtävä. Ihminen hyväksyy vapaaehtoisesti Jumalan hänelle tarjoaman elämän ja taistelee pyhässä askeesissa sen puolesta. Pyhän Gregorios Nyssalaisen (k. 394) mukaan ihmisen on mahdoton elää kristittynä, jos hän ei ilmaise arkisessa elämässä Kristuksen hyveitä. Hyve ja hengellinen kasvaminen liittyvät yhteen. Kristittynä oleminen on kristittynä elämistä.

Pyhä Gregorioksen opetus on ajankohtaista, sillä aikamme kulttuuri on ahdistavan yksinäisyyden kulttuuria.

Ortodoksinen kirkko opettaa, ettei ketään kasteta asioita varten, vaan että kastetuista kehittyisi eläviä persoonia Kristuksessa. Ainoastaan ihmispersoona voi osallistua Kirkon pyhistä mysteerioista, koska ihminen vastaa persoonallisesti Jumalan Rakkauteen ja jakaa eukaristisessa yhteisössä lähimmäisensä kanssa Jumalan yhteisöllisyyden.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Boojamra, John. Foundations For Christian Education. Crestwood. 1989.
• Hakkarainen Jarmo.
  • Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu 2008.

** Bysantin kirkon terapeuttista teologiaa. Teoksessa Bysantin hengellistä terapiaa Kainuussa. Isä Pentti Hakkaraisen ajatuksia kirkosta, hengellisestä kasvusta ja kulttuurista. Isä Pentti Hakkaraisen 60-vuotisjuhlarahasto/ Kajaanin ortodoksinen seurakunta. Joensuun yliopistopaino. Joensuu 2009.

• • Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu 2011.
• Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja. Rakkaudesta. Teoksessa Filokalia. II. osa. Suom. sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.