Kauneuden voimaa etsimässä

Kirjan kansi

Eira Hernberg: Kauneuden voimaa etsimässä. – Irinja Nikkasen elämä ja työ

Julkaisija/kustantaja: Kotimaa-Yhtiöt Oy/ Kirjapaja

Julkaisuajankohta: maaliskuu 2009

ISBN 978-951-607-858-1

345 sivua

Toimittaja, varanotaari Irinja Nikkanen (27.10.1920 Ilomantsi – 15.1.2008 Helsinki) oli tarmokas ja aikaansaapa ortodoksinen nainen. Helsingin yliopiston uskontotieteen dosentti, toimittaja ja kirjailija Eira Hernberg on kirjoittanut hänestä lämpimän, elämää ja toimintaa pursuvan elämäkerran, josta tulee voimalla esille päähenkilön tietoisuus elämäntehtävästään ja tavoitteestaan ja halustaan etsiä kauneuden voimaa.

Ortodoksinen vaikuttajanainen

Ortodoksista kirkkoa syytetään usein naispappeuden ja vastaavien ilmiöiden kannattajien toimesta naisen vähättelystä tai jopa mitätöimisestä kirkon toiminnassa. Tämä kirja ja Irinja Nikkasen elämä ja teot osoittavat nuo väitteet jälleen vääriksi ja paikkansa pitämättömiksi. Suomen ortodoksisen kirkon elämä olisi ollut paljon värittömämpi ja uskaltaisipa jopa sanoa hengettömämpi ilman Irinjan ja hänen ympärillään vaikuttaneiden määrätietoisten naisten voimakasta ja rautaista tahdonlujuutta, heidän valtavaa puurtamistaan ja samalla heidän herkkää hengellistä osaamistaan ja tietoisuuttaan omasta uskostamme ja kirkkomme liturgisesta kauneudesta.

Hernbergin kirja käy läpi Ilomantsissa syntyneen ja Helsingissä suurimman osan elämästään asuneen ortodoksisen vaikuttajanaisen, Irinja Nikkasen, elämän vaiheet lapsuudesta kuolemaan. Nuo vaiheet eivät jätä lukijaa kylmäksi, usein kyynel tulee silmäkulmaan ja kirjan lukemiseen tarvitaan paljon nenäliinoja. Useimmille nuoremmille nuo elämänvaiheet tuntuvat epätodellisilta ja jopa mahdottomilta, mutta vanhemmille lukijoille omat kokemukset vyöryvät usein voimakkaina mieleen kirjaa lukiessa. Ja eihän noista ”mahdottomista” ajoista edes ole pitkäkään aika – reilut 60 - 70 vuotta.

Kirjasta nousee esille kaksi teemaa ylitse muiden Valamo ja Filokalia. Niiden ympärillä pyörivät Irinja Nikkasenkin elämän käänteet suurimman osan ajasta ja niihin vaikuttaminen näkyy nyt myös meille nykyihmisille koko ajan ja vahvana – kunhan vain osaisimme sen nähdä ja tietäisimme ja ymmärtäisimme asioiden taustoja. Näihin taustoihin tutustumiseen Hernbergin kirja tarjoaa oivallisen mahdollisuuden.

Kirja koostuu haastatteluista, Irinja Nikkasen ja hänen yhteistyökumppaniensa kirjeistä ja niistä laadituista tiivistelmistä ja artikkeleista. Paksuun kirjaan on saatu paljon asiaa – joiltain osin ehkä liikaakin. Jos on lukenut muuta ortodoksista kirjallisuutta, kirjassa on paljon saman asian toistoa ja osittain melkein samoja tekstejäkin. Lainauksia on paljon niin Filokaliasta kuin monesta muustakin ortodoksisesta teoksesta. Tämä on tietysti hyvä sellaisille lukijoille, joille asiat ovat outoja, mutta joskus ne hieman ärsyttävät asioihin aiemmin perehtyneitä. Elämäkerta saattoi eksyä tällaisen sivujuonteen vuoksi ”sivuraiteelle”, josta tosin kyllä palattiin taas varsinaiseen aiheeseen, joka yksinäänkin jaksoi kiinnostaa ja kantoi tekstiä eteenpäin.

Kirjan nimen mukaisesti lukukokemus oli kauneuden voiman etsimistä ja jopa sen löytämistä. Turhaan ei Dostojevskikaan ole sanonut, että kauneus pelastaa maailman. Tässä kauneuden etsimisen ohessa Irinja Nikkanen teki oman todella merkittävän osansa – merkittävän kulttuuriteon – koko suomalaisen ortodoksisen kirkon hyväksi.

Valamo alkaa elpyä

Valamon osuus kirjassa on huomattava, olihan Irinja Nikkanen Heinävedellä sijaitsevan Uuden Valamon luostarin tukiyhdistyksen Valamon ystävät ry:n perustaja ja pitkäaikainen ensimmäinen puheenjohtaja.

Tuo tehtävä toi mukanaan monenlaisia iloja, mutta varmasti läjäpäin murheitakin. Vuonna 1973 perustettu yhdistys keskittyi kahteen pääasiaan: Valamon tukemiseen taloudellisesti ja sen tunnetuksi tekemiseen. Näillä molemmilla saroilla Irinja Nikkanen kunnostautui niin, että hänen nimensä jää varmasti Suomen ortodoksisen kirkon historiaan.

Pian yhdistyksen perustamisen jälkeen Valamon luostari teki päätöksen uuden kirkon rakentamisesta. Tuo lähes puolentoista miljoonan markan projekti oli tarkoitus rahoittaa osin valtion varoin, mutta suureksi osaksi myös lahjoitusvaroin, joita saatiin usealta eri taholta. Valamon ystävät puheenjohtajansa Irinja Nikkasen johdolla oli yksi tällainen taho, joka sitten rahoittikin luostarin kirkkoa niin rakennusvaiheessa kuin myöhemmin sisustettaessa ja jopa vielä melko pian – Irinja Nikkasen mielestä liian pian – tapahtuvassa ja alkuperäistä repivässä korjauksessakin. Pienen ortodoksisen kirkon varat – henkiset ja taloudelliset – olivat niukkoja ja apua sekä tukea tarvittiin kirkon ulkopuoleltakin. Tätä tehtävää hoiti kiitettävällä ja pyyteettömällä tavalla kirjan päähenkilö, Irinja Nikkanen.

Ennakkoluulojen maailmassa

Irinja Nikkasen ottamat tehtävät olivat vaikeita naiselle miehisessä ja hierarkisessa kirkossa. Ihan samalla tavalla asioita hoidetaan yhä tänä päivänäkin. Jos jollain asialla ei ole piispan siunausta, sitä ei ole olemassakaan eikä sitä voi tehdä, palveli se sitten kirkkoa tai ei. Asia on varmasti hyvä, kun ja jos piispat ymmärtävät, mistä on kyse. Asia mutkistuu heti, jos asia ei kiinnosta piispaa tai on hänen elämänpiirinsä ulkopuolella vanhakantaisen ajattelun tai joskus vaikka modernin tekniikan vuoksi. Näin on yhä tänäänkin, ja näitä ennakkoluuloja vastaan Irinja Nikkanenkin joutui omana aikanaan taistelemaan, vaikka suurimman osan ajasta hän sai toimia rakastamansa Esipaimenen, KP arkkipiispa Paavalin kanssa ja ohjauksessa.

Törmäyslinjalle Irinja joutui rakastamansa Valamon kirkon valmistuttua joidenkin kirkon ihmisten kanssa siitä, voidaanko arkkipiispa Paavalin aloitteesta rakennettua ja hänen suuresti rakastamaansa kirkkoa – ”Monen sydämen kirkkoa” – muuttaa radikaalisti ilman arkkitehdin lupaa ja jopa arkkipiispa Paavalin toiveiden vastaisesti. Tässäkin törmäsivät sydämen viisaus ja kauneuden kaipuu tehokkuuden ja taloudellisuuden ja turhan prameilun kanssa. Vapaaehtoisuuden pohjalla syntyneet kirkon kauniit ikonit kannettiin pois ja tilalle laitettiin näyttäviä, kuuluisan ikonimaalarin töitä – oliko tarkoituksena matkailun edistäminen vai hengellisyyden korostaminen – se onkin sitten toinen tarina.

Ennakkoluuloja hän kohtasi myös toisen sydämenasiansa kanssa: Filokalian käännöstyön alkuun ja loppuun saattamisessa.

Filokalian ihmeellinen tarina

Filokalian kansi

Filokalia on ortodoksinen aarre. Harvalla maalla on tämä lukemisto, pyhien isien antologia, omalla kielellään saatavilla. Mutta meillä suomalaisilla se on, kiitos Irinja Nikkasen ja nunna Kristodulin, jotka uutteralla, ennakkoluulottomalla ja jopa ”härkäpäisellä raivolla” ajoivat asiaansa eteenpäin ja tekivät sellaisen kulttuurityön ja hämmästyttävän voimannäytön, joka hakee vertaistaan. Työtä voi verrata laajuudessaan ja vaativuudessaan suunnilleen samaan aikaan tapahtuneeseen Raamatun käännöstyöhön. Siinä vain oli mukana suuri joukko hyväpalkkaisia akateemisia tutkijoita ja tekijöitä, Filokaliaa tekivät kaksi naista ja heidän apunaan 2 – 3 muuta ihmistä. Kaikki vapaaehtoistyönä, muiden töitten ja askareitten ohessa: toinen suuren perheen kotiäitinä, päätoimittajana ja monena muuna, toinen maanviljelyksestä toimeentulonsa saavan kreikkalaisen luostarin sisariston jäsenenä. Turhaan ei nunna Kristoduli sanonut kirjan kommentissa, että Valamon ystävät – ja sitä tietä myös Filokalia – olivat Irinja Nikkaselle kuin hänen viides lapsensa: hän ne synnytti ja suureksi hoivaili. Kääntäminen ei edellyttänyt vain parhaansa yrittämistä, vaan mielellään vähän sen ylittämistä.

Filokalia vie elämäkerran kirjoittajankin mukaansa. Siinä unohtuu ajoittain jopa itse kirjan päähenkilö ja hänen tarinansa, kun seurataan herkeämättä ja jännittyneenä Filokalian etenemistä ja sen kohtaamia vaikeuksia. Mutta siinähän on mukana koko ajan niin Irinja Nikkanen kuin myös nunna Kristoduli, kaksi oleellista osaa tuota merkittävää Irinjan aikaan panemaa voimannäyttöä ja kulttuuritekoa, joka olisi jäänyt tekemättä, elleivät nämä kaksi ihmistä olisi kerran kohdanneet Irinjan tyttären ja Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon palveluksien kautta.

Tässä prosessissa – nunna Kristodulin sanoin – hienonhienosta viimeistellystä marmoripatsaasta (siis muinaiskreikankielisestä alkuperäisestä tekstistä) veistettiin kirveellä jonkinlainen jäljennös puupölkkyyn (suomenkielinen versio). Siinä piti monimerkityksisille kreikkalaisille termeille löytää uusi ja mahdollisimman aidosti alkuperäistä asiaa kuvaava suomalainen sana. Se ei ollut helppo työ.

Kirjan kertomus Filokalian vaiheista tempaa mukaansa. Siitä voi lukea paljon niin kirjan tekstistä kuin rivien välistäkin. Joitain kirkon vaikuttajia siellä mainitaan, joitain ei – miksi: siinä kysymys, jonka vastaus kertoo tuon ajan ja valitettavasti vielä tämänkin ajan Suomen ortodoksisen kirkon asioiden hoitamisesta. Meillä on suuri joukko ihmisiä, jotka osaavat arvostella asioita ja etsiä virheitä – niiden löytyminen ei ole edes vaikeaa eikä vaadi suurta viisautta. Niitä jokainen voi löytää, mutta kuten Irinja sanoo kirjassa:

”Suurempaa viisautta olisi etsiä ihmisistä ja asioista jotakin hyvää tai ainakin sitä parasta, mitä juuri siinä on. Virheitä voi etsiä itsestään. Ihmisessähän on tiukassa se, että hän itse on hyvä ja viisas ja kaikki, mitä hän sanoo ja tarkoittaa, on hyvää.”

Toinenkin asia Filokalian etenemisessä oli ”niin ortodoksista, niin ortodoksista että”. Kateus. Ihmeteltiin näiden kahden naisen ”arvovaltaa” tai paremminkin sen puutetta ja arvostelijoina taisivat olla itsensä tavalla tai toisella tärkeäksi ja ”arvovaltaiseksi” tuntemat ihmiset. Silloin kun tällainen tärkeily ja jonkinasteinen kirkollinen hierarkia kohtaavat, se on usein tuhoisaa. Sen on esimerkiksi toinen Filokalian suomalaisista ”sieluista” toisissa yhteyksissä saanut omassa elämässään tuntea voimakkaasti ja todella konkreettisella tavalla. Eivät Filokalian suomalaiset tekijät tältäkään välttyneet.

Nyt meillä kuitenkin on käytössämme suunnattoman arvokas aarre. Neljä kirjaa täynnä pyhien isien tekstejä sekä vielä ylimääräisenä suomalaisena bonuksena viides osa, joka sisältää laajan hakemiston ja paljon tekstiä Filokalian taustoista: kreikkalaisista kokoajista, kirjoittajista, aihepiireistä ja kristillisestä kilvoituksesta Filokalian opetuksen valossa. Tätä ei olisi syntynyt ilman näitä kahta naista – Irinja Nikkasta ja nunna Kristodulia – ja heidän saumatonta yhteistyötään.

Monessa mukana, mutta jotain jäi toteutumattakin

Kirja kertoo Irinja Nikkasen elämästä toki muutakin kuin vain tässä esitellyt Valamon ja Filokalian osuudet. Kirjan lähes 350 sivuun mahtuu monenlaisia tarinoita, iloisia ja surullisia, elämää ja kuolemaa. On todella hyvä, että näitä Suomen ortodoksisen kirkon hiljaisia ”puurtajia” nostetaan vihdoinkin esille. Nyt on myös aika antaa heille se kunnia tehdystä työstä, joka heille kuuluu. Tässä tehtävässä Eira Hernbergin kirja on oivallinen apuväline. Vaikka puurtamisen ohessa on ollut vaikeuksiakin ja moni ihminen on vastustanut asioita, kirja ei nosta näitä vastustajia kohtuuttomasti esille. Moni heistä elää yhä ja siksi tuollainen ei olisi sopivaakaan. Silti kirja kertoo elävästi lähihistorian hyvistä ja huonommista hetkistä, hyvistä ja huonommista kohtaamisista ja siinä ohessa hyvistä ja ehkä vähemmän hyvistä vaikuttajista ja päättäjistä, joilla kaikilla on ollut oma osansa siinä, että kirjan päähenkilö on puskenut pää kuhmuja täynnä läpi ennakkoluulojen ja saanut lopputulokseksi jotain sellaista, mistä monet vain haaveilevat.

Yksi toteutumaton kirjan päähenkilön unelmakin kirjasta selviää: Suomen ortodoksisen kirkon oma Raamattu, joka olisi oppimme mukainen eikä kuten kirjassa sanotaan:

”Uusi Raamatun käännös tuntuu olevan tulkintaa. Sen taustalla on historiallinen raamattunäkemys, joka suhteuttaa tekstiä sen omaan syntyaikaan. Raamatun tapahtumien hengelliset merkitykset voivat muuttua tai joskus jopa tyystin kadota.”

Filokalian kääntäjä, nunna Kristoduli sanookin Hernbergin kirjassa vuoden 1989 sitaatissaan, että

”oman ortodoksisen suomennoksen saaminen ei käsittääkseni olisi mitenkään vaikea asia. Voitaisiin ottaa käyttöön uuden suomennoksen hyvät oivallukset – onhan siinä toki sellaisiakin – ja kääntää kriittiset kohdat ortodoksisen tulkinnan mukaisesti.”

Kuinkahan kauan saamme odottaa uusia asiaan innostuneita ja ortodoksiseen uskoon sitoutuneita irinjoita ja kristoduleja tätä työtä tekemään ja valveutuneita kirkkomme päättäjiä ymmärtämään tällaisen oman uskomme mukaisen Raamatun tärkeyden sekä tässäkin asiassa yhteiskunnallisen kirkollisen samankaltaisuuden ja kulttuurillisen yhtenäisyyden merkityksettömyyden suhteessa toiseen kansalliseen kirkkoomme!

Hannu Pyykkönen

13.4.2009