Serbia idän ja lännen vaikutuspiirissä
Ortodoksi.netista
Bysantin keisari Konstantinos Porfyrogenitos (913-959) kirjoitti, että serbit ottivat vastaan ortodoksisen uskon bysanttilaisilta keisari Herakleioksen hallituskaudella (610-641). Luotettavampi lienee tieto, että serbit kääntyivät ortodoksiseen uskoon 860-luvulla. Siitä lähtien Serbialla oli lähes 600 vuoden ajan läheiset uskonnolliset ja kulttuuriset suhteet Bysantin keisarikuntaan.
Serbian valtion synty
Bulgarin tsaari Simeon valloitti Serbian 900-luvun alussa, mutta hänen kuolemansa (927) jälkeen serbialainen ruhtinas Župan Časlav perusti itsenäisen, yhdistyneen Serbian valtion. Keisari Basileios II:n aikana (976-1025) Bysantti haki voimakkaasti poliittista liittoa serbien kanssa taisteluun Bulgarian tsaaria Samuelia (976-1014) vastaan. Kun Bysantin keisarikunta valloitti Bulgarian vuonna 1018, niin Serbiasta tuli paitsi alueellisesti Bysantin läheinen naapuri myös poliittinen liittolainen. Serbia liittoutui 1100-luvulla Unkarin, Venetsian ja luultavasti myös Kiovan kanssa Bysantin keisarikunnan vastaiseen rintamaan. Bysantin keisari Manuel I (1143-1180) kukisti Stefan Nemanjan joukot ja teki Stefanista Bysantin vasallin, mutta Manuelin kuoleman jälkeen Serbiasta tuli itsenäinen valtio. Stefan perusti Nemanjićien hallitsijasuvun (1168-1371). Stefan Nemanja luopui kruunusta vuonna 1196 poikansa Stefan I Nemanjicin hyväksi ja vihkiytyi munkiksi.
Pyhä Savva
Bysantin vallan heikkeneminen johti Serbian ulkopolitiikan 1200-luvulla epävarmuuteen, joka näkyi liittopyrkimyksinä Nikean keisarikunnan, Unkarin, Sisilian ja Napolin Anjou-sukujen kanssa. Myös kulttuurisesti Serbia tasapainotteli kreikkalaisen ja latinalaisen maailman välillä. Vuonna 1217 Stefan I julisti itsensä kuninkaaksi ja otti kruunun vastaan paavi Honorius III:lta(1216-1227). Vuonna 1219 Stefanin veli Rastko, munkkinimeltään Savva (1175-1235) sai Bysantin kirkolta ja Nikean keisarilta hyväksymisen Serbian autokefaaliselle kirkolle ja Savvasta tuli tämän kirkon ensimmäinen arkkipiispa.
Valtataistelun seurauksena Savva joutui pakenemaan Athokselle. Siellä hänestä tuli munkki, joka kilvoitteli ensin pyhän Panteleimonin ja sitten Vatopedin luostarissa. Savvasta tuli myöhemmin rikkautensa ja korkean yhteiskunnallisen asemansa vuoksi merkittävä kirkkojen ja luostareiden hyväntekijä Serbiassa, Athoksella, Tessalonikissa, Konstantinopolissa ja Pyhällä Maalla.
Myöhemmin pyhäksi kanonisoidun Savvan kunnioitus sitoi serbit hengellisesti paikkoihin, joissa Savva oli aikoinaan vieraillut: Athos, Jerusalem ja Konstantinopoli. Pyhä Savva kuoli Sofiassa, josta hänen ruumiinsa siirrettiin takaisin Serbiaan vuonna 1237 juuri valmistuneeseen Mileševan kuninkaalliseen luostarikirkkoon. Pyhä Savva sai lisänimen Serbian valistaja. Serbit kunnioittivat korostetusti pyhän Savvan muistoa turkkilaiskaudella. Hänen muistossaan yhdistyi serbien kirkollinen ja kansallinen itsetunto. Turkkilaiset polttivat pyhän Savvan maalliset jäännökset vuonna 1595.
Turkin valtaan
Kaupankäynti ja teollisuus lisäsivät ja rikastuttivat Serbian ja lännen kulttuurisuhteita 1200-luvulta lähtien. Serbia oli maantieteellisesti kaukainen alue bysanttilaisessa maailmassa. Serbialaisen vuoriteollisuuden kasvu vilkastutti alueen ulkomaankauppaa. Suuri osa vuoriteollisuuden tuotteista kuljetettiin meritse Länsi-Eurooppaan. Kaupanvälittäjät toimivat Adrian meren rannikolla Kotorin ja Dubrovnikin kaupungeissa. Dubrovnik oli Bysantin keisarikunnan alaisuudessa vuoteen 1205 ja sen jälkeen Venetsian hallinnossa vuosina 1205-1358.
Serbialaisen monarkian perustaja oli Stefan IX Uroš Dušan eli Stefan Dušan (hallitsi 1331-1355). Hänen aikanaan Serbia liittoutui Bulgarian kanssa. Dušan syntyi noin vuonna 1308 Stefan Uroš III:n ja hänen ensimmäisen vaimonsa Teodoran poikana. Hän seurasi lapsena isäänsä seitsemän vuoden karkotusmatkalle Konstantinopoliin. Siellä hän tutustui Bysanttiin ja sen kulttuuriin. Serbian arkkipiispa Nikodim kruunasi hänet 6. tammikuuta vuonna 1322 isänsä kanssahallitsijaksi.
Stefan IX taisteli Bysanttia vastaan, ja maan raja ulotettiin etelään Ohridiin ja Prilepiin. Bysantin poliittisen heikkouden vuoksi serbit valtasivat Epiroksen, Albanian ja Tessalian, jolloin Serbian alueet ulottuivat Korintinlahdelle saakka. Vuonna 1345 Stefan IX julisti itsensä Serbian ja Romanian tsaariksi.
Stefan IX:n kuoleman jälkeen Serbian keisarikunta rappioitui nopeasti. Turkki jatkoi entenemistään Balkanilla. Vuoteen 1441 mennessä suurin osa Serbiaa oli joutunut Turkin valtaan. Vuonna 1459 Serbia oli jo kokonaan osa Turkkia. Turkkilaiset perustivat Serbiaan feodaalisen hallinnon ja ryhtyivät säälimättömästi verottamaan maata. Ortodoksisen kirkon merkitys oli turkkilaisvallan aikana suuri, sillä kirkon ansiosta säilyivät serbialaiset perinteet ja kansallinen kulttuuri. Ortodoksinen kirkko tuki lisäksi kansallista vastarintaa turkkilaisia vastaan.
Itävalta vapautti vuonna 1688 Serbian hetkeksi turkkilaisesta ikeestä, mutta jo vuonna 1690 Serbia joutui jälleen turkkilaisten haltuun. Turkkilaisvallan aikana väestöä siirtyi Itävallan puoleisille alueille. Esimerkiksi vuonna 1640 noin 30.000 serbialaisperhettä lähti Kosovosta ja asettui Tonavan pohjoispuolelle Vojvodinaan. Serbit aloivat 1700-luvun lopulla kapinoida Turkkia vastaan. 1800-luvun alussa Turkin kansainvälisen asema heikennyttyä Serbialle myönnettiin osittainen itsehallinto. Serbia julistettiin vuonna 1817 perinnölliseksi ruhtinaskunnaksi. Vuonna 1876 Serbia liittoutui Bosnia-Hertsegovinan kanssa sotaan Turkkia vastaan. Vuonna 1878 solmitussa Berliinin sopimuksessa Serbialle myönnettiin täydellinen itsenäisyys.
Bysanttilaisen taiteen vaikutus
Keskiajan Serbian arkkitehtuuri sai monipuolisia vaikutteita Bysantin keisarikunnasta. Bysanttilaiset arkkitehdit, kirvesmiehet ja rakentajat jättivät jälkensä serbialaiseen rakentamisperinteeseen. Ensimmäinen huomattava bysanttilaisen rakennuskulttuurin vaikutus ajoittui Stefan Nemanjan hallituskauteen (1168-1196). Hänen aikanaan rakennetut Pyhän Nikolaoksen kirkko Kuršumlijassa ja Jumalansynnyttäjän kirkon torni Studenicassa olivat konstantinopolilaisten mestareiden käsialaa. Alueen monumentaalisten freskojen korkea taiteellinen taso ja ylevä tekotapa osoittavat, että Konstantinopoli oli näiden freskojen syntypaikka. Toinen vielä huomattavampi bysanttilaisen rakennusperinteen kausi oli Stefan Uroš II:n (1282-1321) aikana. Tämän kauden kirkkoarkkitehtuurin vaikutteet saatiin etupäässä Tessalonikista ja Epirokselta.
Kolmas ja viimeinen bysanttilaisen arkkitehtuurin huippukausi Serbiassa oli Stefan Dušanin (1331-1355) aikana. Tuolloin jatkui tessalonikilaisen kirkkorakennusperinteen vaikutus, mutta myös konstantinopolilainen rakennustraditio elpyi. Konstantinopolin kukistuminen (1453) ei merkinnyt bysanttilaisen kulttuurin kuolemaa Balkanilla. Serbiassa luova rakennustaide jatkui jatkui turkkilaiskaudella. Sen kauden rakennustaiteellisesti parhaimmat serbikirkot ovat Papracan luostarikirkko 1400-luvun puolivälistä ja Novo Hopovon luostarikirkko vuodelta 1576.
Albaanit ovat viime aikoina tuhonneet Kosovossa ja Metohijassa useita 1300-1500-luvulta peräisin olevia kirkkoja. Kaiken kaikkiaan albaanifanaatikkojen tuhoamia ja turmelemia kirkkoja on alueella yli 80.
Serbialaisten kirkkojen seinämaalaukset saivat esikuvansa Bysantista. Bysantin taiteellinen kieli näkyi sekä arkkitehtuurissa että maalauksissa. Varhaisimmat serbialaisen freskotaiteen mestariteokset ovat Mileševan luostarikirkossa Länsi-Serbiassa. Luostarikirkko valmistui vuonna 1234. Mileševan kirkon narteksin ja alttarin freskot on maalattu siniselle taustalle. Sisällöltään ne edustavat kuitenkin yhtä kokonaisuutta. Luostarikirkon freskoista on ehkä tunnetuin Enkeli Kristuksen haudalla. Serbian hallitsija Uroš I rakennutti vuosina 1263-1268 Sopočanin luostarin (Keski-Serbiassa) ja sen Pyhän Kolminaisuuden kirkon.
Serbian, Makedonian ja Montenegron luostarien seinämaalaukset ovat herättäneet mielenkiintoa kaikkialla maailmassa. Mielenkiinto johtuu osaltaan niistä lukuisista onnistuneista näyttelyistä, joita on pidetty 1950-luvulta lähtien Länsi- ja Itä-Euroopan, Etelä-Amerikan, Amerikan ja Kanadan suurissa kaupungeissa ja kulttuurikeskuksissa.
Mutta on syytä muistaa, että vielä 1900-luvun alussa eurooppalaiset taideasiantuntijat eivät arvostaneet Balkanin keskiaikaista bysanttilaisvaikutteista maalaustaidetta. Taideasiantuntijoissa eli hybris läntisen taiteen paremmuudesta. Bysanttilaiset freskot ja mosaiikit olivat epäsuosiossa. Toinen tärkeä syy, miksi Balkanin taiteeseen suhtauduttiin väheksyvästi oli, että suurin osa kirkoista sijaitsi Turkin vallan alaisuudessa. Vasta vuoden 1918 jälkeen taidehistorioitsijat saattoivat ryhtyä tutkimaan Serbian kirkon taideaarteita, jotka olivat olleet islamilaisten valloittajien takia kätkettyinä viisi vuosisataa.
Kosovon sodan aikana alueella tuhottiin yli sata ortodoksista kirkkoa ja luostaria, monet vuoden 2004 mellakoiden aikana. Suomessa kulttuurihistoriallisesti merkittävien kirkkojen ja luostarien hävittäminen ja häpäiseminen ei herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa - ortodoksitkin olivat hiljaa.
Kosovo julistautui itsenäiseksi 17.2. 2008. Serbia ilmoitti, ettei tule koskaan hyväksymään Kosovon itsenäisyyttä. Suomi tunnusti Kosovon itsenäisyyden 7.3. 2008 ja ilmaisi, että on valmis osallistumaan merkittävällä panostuksella Kosovon tukemiseen.