Kirkko eettisen kasvamisen areenana (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
- Lopuksi, veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen. Tehkää sitä, mitä olette minulta oppineet ja vastaanottaneet, mitä olette minulta kuulleet ja minusta nähneet. Silloin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne. (Fil.4:8-9)
Pyhä apostoli Paavali ilmaisee filippiläiskirjeen sanoissaan ortodoksisen etiikan tiivistelmän. Näihin ydinkysymyksiin perustuu Kirkon etiikan teoria, teoreettiset perusteet elettäväksi arkisessa elämässä.
Ihmiset tukeutuvat elämässään helposti kokemuksistaan kasvavaan moralismiin. Vanhan testamentin Sananlaskujen kirja on esimerkki tällaisesta moralismista. Sananlaskujen kirjassa moraaliohjeita ei esitetä johdonmukaisesti eikä järjestelmällisesti. Itse asiassa moraalisia periaatteita ei tuoda lainkaan esiin. Ortodoksisen kirkon etiikan teoria tarjoaa vastakohtana tälle keskeisiä perusteita ihmisten eettiseen opettamiseen ja kasvattamiseen.
Omana aikanamme on erityisen tärkeää tehdä selväksi käytännön kristillisiä asioita, koska nykyisin on tarjolla monenlaisia vapaamielisiä ja moraalisesti lamaannuttavia eettisiä vaihtoehtoja. Ortodoksisen kirkon opettamien eettisten näkökohtien selvittäminen on olennaista tilanteessa, jossa ortodoksikristityt kohtaavat elämässään 2000-luvun alun moninaiset moraaliset ja eettiset ongelmat. Meidän tulee ortodoksisen kirkon jäseninä ajatella kristillisen elämän käytännöllisiä ulottuvuuksia. Apostolinen ja Katolinen Kirkko on opettanut läpi historiansa, että uskon tulee näkyä käytännön elämässä. Miten on asianlaita 2000-luvun alun ortodoksisessa kirkossa?
Käytäntö – ortodoksisen elämän olennainen osa
Kristuksen opetus evankeliumeissa osoittaa, että Hän oli ensimmäinen kristillinen eetiikko. Apostoli ja evankelista Matteus todistaa evankeliumissaan, kuinka Kristus sitoi opetuksensa elämään. Matteus kirjoittaa vuorisaarnan kuvauksessa:
- ”Sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi” (Matt. 5:19).
Vuorisaarnan päätössanat tähdentävät tekemistä:
- ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle” (Matt. 7:24).
Opettamisella on vähän merkitystä, ellei sitä seuraa käytäntö:
- ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani, mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle” (Matt. 7:26).
Evankeliumin mukaan Kristus oli erityisen ankara lainopettajille, jotka eivät toteuttaneet elämässään sitä, mitä opettivat. Kristus vihasi heidän tekopyhyyttään ja ulkokultaisuuttaan:
- ”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista” (Matt. 23:2-3).
Ortodoksisen elämän käytännölliset mittasuhteet
Kirkon jäsenen eettinen elämä kasvaa apostolisesta ja katolisesta uskosta, hengellisestä ja sakramentaalisesta elämästä. Kaikki tämä keskittyy ihmisen kasvuun kohti Jumalan kaltaisuutta. Kirkon jäsenen elämässä kärsivällisyys on olennaisen tärkeä asia, koska kasvaminen Jumalan rakkauteen merkitsee ihmiselämässä monia muutoksia aikaisempaa elämään. Kärsivällisyys on sitä, että sielu pyrkii vaivoja säästämättä hyveisiin. Kun bysanttilaisessa teologiassa puhutaan kärsivällisyydestä, sillä ei kuitenkaan tarkoiteta pelkästään ihmisen kestävyyttä elämän moninaisissa koettelemuksissa ja kärsimyksissä, vaan kärsivällisyyttä kasvaa Jumalan yhteyteen.
Ortodoksisen etiikan teorian keskeinen lähtökohta on kysymys hyvän luonteesta. Kolmiyhteinen Jumala: Isä, Poika ja Pyhä Henki on kaiken eettisen elämän lähde. Bysanttilainen teologia samastaa hyvyyden Jumalaan. Kolmiyhteinen Jumala ei ole vain hyvä, vaan Hyvyys.
Mutta koska Jumala on luomaton ja kaikki muu on luotu, niin se, mitä sanotaan Jumalasta, on rajoittunutta ja ilmaisee ihmisen luodun olemassaolon rajallisuutta ja ehdollisuutta.
Pyhä Kolminaisuus on elettävä todeksi
Pyhän Kolminaisuuden Hyvyys on elävää todellisuutta Kirkon jäsenessä. Kun hän Jumalassa, hän toteuttaa elämässään inhimillistä hyvyyttä. Pyhän Kolminaisuuden Mysteerio osoittaa uskoville hyvyyden persoonien keskinäisen vuorovaikutuksen tärkeyden. Ihminen on luotu Kolmiyhteisen Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaan. Pyhä Kolminaisuus on ihmisen esikuva suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä ja muuhun luomakuntaan.
Pyhän Raamatun mukaan Kolminaisuuden persoonia yhdistää toisiinsa rakkaus. Jumala on Rakkaus. Hän on yhteydessä luomakuntaansa Rakkaudessaan. Kun bysanttilaiset isät opettavat jumaloitumisesta eli theosiksesta he tarkoittavat, että ihmisten tulee elää todeksi Jumalan kuva ja kaltaisuus. Jumalan kuva viittaa ihmisen mieleen ja vapaaseen tahtoon ja Jumalan kaltaisuus ihmisen jumaloitumiseen.
Kirkon realistinen käsitys pahasta
Pyhien isien opetuksessa paha merkitsee erottautumista ja luopumista Hyvyyden Lähteestä eli Pyhästä Kolminaisuudesta. Paha ei ole luonto vaan tila. Paha on ihmisen tahdon sairautta.
Jumala loi ihmisen elämään yhdessä Luojansa kanssa. Isien opetuksissa synti ymmärretään ihmisen suhteen rikkoutumisena Jumalaan. Synti aiheutti aluksi hengellisen ja myöhemmin myös fyysisen kuoleman. Ihmismieli oli ennen syntiinlankeemusta ottanut vastaan Jumalan armon, joka välittyi myös ruumiiseen ja kirkasti koko luomakunnan. Kaikki muuttui, kun ihminen lankesi syntiin. Sielu imi ruumiin tyhjiin. Itserakkaus ja himot valtasivat sielun. Ihmisen suhde muuhun luomakuntaan haavoittui pahoin syntiinlankeemuksessa ja ihmisen kapinassa Luojaansa vastaan. Maailma kadotti langenneessa tilassa Jumalan alkuperäisen luomistyön merkityksen ja muuttui merkitykseltään kielteiseksi.
Suhteessa ihmisen hengelliseen kehittymiseen ortodoksinen etiikka välttää liiallisen optimismin, mutta myös fatalistisen pessimismin. Ortodoksinen etiikka rakentuu uskoon ja toivoon Jumalan lopullisesta voitosta. Siksi ortodoksisella uskolla on realistinen näkemys ihmisen synnistä ja epäonnistumisesta.
Jumala lepää sävyisien sydämessä
Bysantin kirkon rikkaassa traditiossa askeetin kärsivällisyys perustuu sävyisyyteen. Sävyisyys on kuuliaisuuden työtoveri, joka hillitsee raivoavia ihmisiä, kahlitsee pahoja henkiä ja suojaa katkeruudelta. Pyhittäjä Johannes Siinailainen kirjoittaa:
- ”Sävyisien sydämessä herra lepää, mutta kuohuva sielu on paholaisen asuinpaikka. Sävyisät saavat periä maan tai oikeastaan hallita sitä, mutta vihaan taipuvat karkotetaan maastansa. Sävyisien sielu täyttyy tiedolla, mutta vihastuva mieli on pimeyden ja tietämättömyyden asuinkumppani.”
Bysanttilaisen teologian dynaaminen käsitys ihmisestä perustuu raamatulliseen kuvaan. Jumala ei luonut ihmistä tahdottomaksi olennoksi. Jumala loi vapaudessaan ihmisen, jotta ihminen voisi osallistua Jumalan Elämästä. Jumala lahjoitti luomisessa ihmiselle vapauden ja itsemääräämisoikeuden. Patristisessa opetuksessa vapaus ei viittaa syntiin langenneen ihmisen itsemääräämisoikeuteen eikä edes kuoleman orjuudesta vapautetun ihmisen elämään. Se tarkoittaa Jumalan kaltaisuutta - tilaa, jossa mikään ristiriita ei enää vaikuta Jumalan ja ihmisen harmoniaan.
Kristus on tie ihmisyyteen
Bysanttilaiset isät painottavat ihmisten olemuksellista kasvamista Kristuksen ihmisyydessä Jumalan yhteyteen. Ihmiselle on avattu Kristuksessa tie todelliseen inhimillisyyden päämäärään, välittömään yhteyteen Jumalan kanssa. Kristus on tie tähän yhteyteen, koska Hän johtaa ihmisiä yhdessä ihmispersoonien yhteisönä Jumalan luokse. Kristus on ihmisille tie täydelliseen lähimmäisenrakkauteen. Kirkon uskollisen jäsenen elämän ainutlaatuinen päämäärä Kristuksessa on jumaloituminen eli osallistuminen Luojan luomattomista energioista.
Kirkon teologia ei ole inhimillistä tietoa tai intohimoa, vaan Pyhän Hengen työtä, joka vaikuttaa ihmisen puhtaassa sydämessä. Bysantin terapeuttinen teologia opettaa. että synnin ja himojen sairaudesta parantuneelle mielelle suodaan Jumalan näkeminen. Näkeminen ei tarkoita Jumalan olemuksen (kreikaksi: ousia), vaan Hänen energioidensa eli toimintojensa näkemistä. Mielen parantuminen johtaa ihmisessä myös ruumiin parantumiseen. Jumalallisia asioita ahkeroiva ihmismieli pitää ruumiin puhtaana himoista.
Katumus on Kirkon elämän keskus
Ortodoksisen etiikan keskeinen opetus liittyy jatkuvaan katumukseen, joka tekee mahdolliseksi ihmisen elämän muuttumisen kirkkoyhteisössä. Kirkon elämän olemus on katumus. Katumus on todellista vain, jos ihmiset tuntevat Kirkon luonteen. Katumuksen ensimmäinen vaihe on tuntea synnit ja sielun sairauksien merkitys. Katumus ilmaisee, että ihminen tunnistaa ja tunnustaa pyhässä katumuksessa erheensä. Katumuksen merkitys alkaa siitä, että ihminen on avoin Kirkon terapeuttiselle hoidolle eikä sulkeudu itseensä. Sielu tarvitsee paljon askeesia vapautuakseen viheliäisistä himoista.
Hengellisen kasvamisen ajatus luo ortodoksiselle etiikalle dynaamisen ulottuvuuden. Kasvaminen Jumalan kaltaisuudessa julistaa itsessään ihmisen elämän kirkastumista, eettistä ratkaisun tekemistä ja syntiä ja pahuutta vastustavaa elämänasennetta. Hengellinen kasvaminen edellyttää hyvän tekemistä.
Pyhien isien opetuksessa ja käytännössä ihmisen parantuminen sielun sairauksista tarkoittaa kasvamista itsekkyyden maailmasta Jumalan Rakkauden maailmaan. Himot edustavat ihmisluonnon alhaisinta tasoa. Himot orjuuttavat ihmisen vapaan tahdon. Kun ihminen toistaa elämässään synnin ja synti väijyy pitkän aikaa sielussa, sitä kutsutaan himoksi. Pyhät isät tekevät eron himon ja synnin välillä. Himo ei ole vielä synnillinen teko. Himo on sielunliike, kun taas synnillinen teko ilmenee ruumiissa. Nautinnonhalu, rahanhimo ja kunnianhimo ovat sielun pahoja himoja, mutta haureus, ahneus ja vääryys ovat lihan synnillisiä tekoja.
Kristillinen elämä on kaidan tien kulkemista
Bysanttilaiset isät opettavat, että kristillinen elämä on taistelua ja kaidan tien kulkemista. Juuri siksi se on vieras ja vastenmielinen monille ihmisille. He tulkitsevat mielellään ortodoksisen kristillisyyden yhtenä lukemattomista filosofioista tai antiikista lähtien tunnetuista uskonnoista.
Moiset käsitykset ovat vallanneet sijaa myös Suomen ortodoksisen paikalliskirkon elämässä, jossa ortodoksinen teologia hautautuu usein ulkoiseen byrokratiaan ja hallintoon. Missä siinä on sijaa katumukselle ja elämän muutokselle? Missä on pastoraalinen huolenpito? Kirkon pyhät isät ja opettajat leimataan paikalliskirkon ”valtapiireissä” aikansa rajoittuneiksi opettajiksi, joiden merkitys on suhteellinen ja vähäinen.
Paikalliskirkko sairastaa Kirkon teologian ja historian tuntemattomuutta, joka kuvastuu ihmisten elämässä epävarmuutena ja toivottomuutena. Ortodoksisen perinteen vakavasti ottavat ihmiset leimataan poliittisen viholliskuvan hengessä milloin milläkin kielteisyydellä, mutta omaa sokeuttaan leimakirveen heiluttajat eivät tietenkään tunnista. He kokevat itsensä kaiken arvostelun yläpuolella oleviksi.
Ortodoksian ja filosofian keskeinen ero on siinä, että filosofia on ihmisajattelua ja ortodoksia on Jumalan Ilmoitusta. Ortodoksia ei ole ihmismielen löytöä, vaan Itsensä Jumalan ilmoitusta ihmisille. Ortodoksisessa teologiassa totuus on kaikkea muuta kuin käsitteellistä ja olemuksetonta kuvitelmaa. Ortodoksia on tietoa ja tietoisuutta jumalallisesta olemassaolosta. Valhe on ihmismielen luomaa mielikuvituksen tuotetta.
Ortodoksisessa teologiassa totuuden ja valheen määrittäminen on tärkeää, koska Kirkon teologia on erottamaton osa Jumalan Totuutta. Jumalan olemassaolo ilmoitetaan niille, joiden sydän on puhdistunut pahasta. Pyhät Isät puhuvat valheessa elävistä harhaoppisista, jotka harjoittavat teologiaa arvailujen ja mielikuvituksen kautta.
Apostolisen ja katolisen Kirkon hengellinen elämä perustuu Jumalan rakkauteen, joka yhdistää ihmissielut Jumalan hyveisiin. Ihminen ei ole luonnostaan hyvä, mutta voi kehittyä sellaiseksi Jumalasta osallistumisen kautta. Nöyryys johtaa ihmisen Jumalan rakkauteen ja hyveisiin. Hyveet johtavat ihmisen sielun ja ruumiin täydellistymiseen.