Ristin Pääsiäisenä

Jumalan tunteminen on elämää

Ortodoksisen kirkon teologisen opetuksen mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi (1.Moos.1:27). Ihminen eroaa muusta luomakunnasta. Hänen olemassaolonsa on ymmärrettävissä ainoastaan yhteydessä Luojaansa. Ihmisen salaisuus kasvaa Jumalan salaisuudesta. Ihmisen asema Jumalan ikonina eli kuvana sisältää välttämättömästi vapauden tai kuten ortodoksiset isät sitä kutsuvat 'itsemäärämisoikeuden'. Se asettaa ihmisen eettisyyden tilaan ja näin erottaa hänet muista luoduista.

Aadamin ja Eevan synti oli vapaaehtoista sopusointuisen suhteen hylkäämistä Jumalaan ja pahan tuhoavan voiman hyväksymistä. Synnin keskeisin kielteisyys on siinä, että se johtaa ihmisen erottautumaan todellisen olemuksensa alkuperäisestä lähteestä eli Jumalasta.

Saatana kiusaa ihmisiä lakkaamatta (Apt.5:3, 1.Kor.7:5; 10:13; 1.Tess.3:5). Hän kiusasi myös Kristusta (Matt.4:1; Mark.1:13; Luuk.4:2). Saatana vihaa Jumalaa ja Hänen kirkkauttaan. Hän vihaa ihmistä Jumalan kirkkauden kuvana. Pyhä Basileios Suuri (k. 379) opettaa:

Saatanaa ei luotu meidän viholliseksi. Kateudesta hänestä tuli vihollisemme. Kun hän näki itsensä ulosheitettynä enkelten joukosta, hän ei voinut sietää ihmisen kehittymistä hyveissä enkelten tasolle.

Sen vuoksi saatanalle ei ole mikään niin suloista, kuin saattaa Jumalan kuvaksi luotu ihminen häpeän tilaan.

Jokainen ihminen on tarkoitettu ilmaisemaan Jumalan omaa luovuutta. Jumalan kaltaisuus ilmaisee ihmisessä kutsumuksen, askeesin, hyveen ja kasvamisen. Tätä ei saavuteta ihmisen kääntymyksen hetkellä, vaan se on koko ihmiselämän kestävää taistelua ja kypsymistä. Jokaisen Kirkon jäsenen eettisenä päämääränä on kasvaa Jumalan yhteyteen eukaristisessa eli yhteisöllisessä vuorovaikutuksessa. Ihmispersoonan olemuksellinen kokonaisuus kasvaa Jumalasta, joka on hengellinen kauneus, terveys ja harmonia. Bysantin teologian keskeinen teema on: ihmisluonto ei ole paikalleen pysähtynyt eikä autonominen yksikkö, vaan dynaaminen todellisuus, jossa ihminen elää läheisessä yhteydessä Jumalaan. Ihminen on Jumalakeskeinen olento.

Jumalan tunteminen suodaan heille, joilla on puhdas sydän ja mieli. Heidän ruumiinsa ja sielunsa on kirkastunut Jumalan luomattomasta valkeudesta. Ortodoksinen teologia edellyttää aina osallistumista uskon salaisuudesta. Jumalan tunteminen on elämää, toimintaa ja kokemusta. Jumalan kokemisessa ja osallistumisessa hänen elämäänsä, teologia ylittää intellektuaaliset ja rationaaliset lait. Bysanttilaiset isät ymmärsivät teologian kokemuksena ja elämänä. Se erotti luodun todellisuuden tutkimisen ja tuntemisen luomattoman Jumalan todellisuuden kokemuksesta.

Yksilöllisyyden ja kuoleman sisäinen suhde

Bysanttilaiset isät suhtautuivat vakavasti oppiin ihmisen lankeemuksesta. Ihminen on lankeemuksen tilassa. Pyhä Simeon Uusteologi (k. 1022) opettaa:

"Aadamin lankeemuksen ajoista lähtien ihmisluonnon kaikki luonnolliset voimat ovat olleet turmeltuneita: intuitiivinen järkeily, looginen ajattelu, mielipiteet, mielikuvitus ja aistit. Ihminen kykenee ajattelemaan, mutta ei järkevästi. Hän haluaa, mutta kaipaa järjettömästi. Hän osaa vihastua, mutta vihastuu järjettömästi. Tästä seuraa, että mitä hän ymmärtää järjellään, eli mitä hän ajattelee, kaipaa ja tuntee, on rappioitunutta ja väärää."

Synti merkitsi sitä, että ihminen kieltäytyi elämästä yhteydessä Jumalaan. Synti turmeli ihmisessä totuuden ja ykseyden. Ihmisen olemassa oleminen sai ylivallan yhteisölliseen totuuteen. Yhteisöllisyys ei määrittänyt langenneen ihmisen elämää. Yksilöllisyys tuli ratkaisevaksi ihmisolemuksessa. Yksilöllisyyden traagisin seuraus oli kuolema, jolle koko luomakunta alistettiin. Yksilöllisyyden ja kuoleman välinen suhde on sisäinen. Sen vuoksi vapautuminen lankeemuksesta merkitsee, että elämä on tehtävä todelliseksi eli kuolemattomaksi.

Bysanttilaiset teologit lähestyivät langenneen ihmisen todellisuutta. He käsittelivät Kirkon tradition hengessä ihmisen elämän tervehdyttämistä ja eheyttämistä. Tie hengelliseen eheytymiseen johtaa ihmisen väistämättä hyveisiin. Hyveet ovat Jumalan energiaa ja Hän asettaa ne ihmissydämeen. Ihminen näkee vaivaa ja taistelee. Jumala ei jätä häntä yksin. Jumala ja ihminen taistelevat yhdessä syntiä vastaan.

Uuden elämän alkaminen Kristuksessa

Ihmisen tulee harjoittaa sitä, mitä bysanttilaiset kutsuvat hyveeksi. Hyve käsittää uskon, toivon ja rakkauden, sisäisen tarkkailun ja rukouksen harjoittamisen. Sitä kautta ihminen siirtyy tietämättömyyden ja erehdyksen pimeydestä tiedon ja ymmärryksen valkeuteen. Tämä ylöspäin suuntautuva liike alkaa uskosta. Todellinen usko koostuu ihmissielun vapaaehtoisesta omistautumisesta Kirkon opetukseen ja opetuksen mukaiseen elämään. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) opettaa:

“Jumalaa ei kirkasta itsessään se joka vain suullaan ylistää Häntä, vaan se joka Jumalan tähden kestää vaivoja ja kärsimyksiä saavuttaakseen hyveen.”

Bysantin teologisessa omistautumisessa kristologiaan ja sen mukaisissa väittelyissä kehittyi näkemys Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Sen luovan synteesin kehitti pyhittäjä Maksimos Tunnustaja . Hänen mukaansa ihminen luotiin niin, että Jumala saattoi tulla ihmiseksi. Ihminen jumaloitettiin Kristuksen lihaksitulemisessa. Kristus yhdistää kaiken Itseensä. Hän yhdisti saastattomassa syntymässään miehen ja naisen sukupuolet. Hän liitti pyhässä elämässään yhteen maailmankaikkeuden ja paratiisin.

Saatana orjuuttaa ihmistä kuoleman kautta. Tämä on keskeisesti esillä pyhittäjä Maksimoksen teologisessa opetuksessa. Hän julistaa voimakkaasti inhimillisen tahdon olemassaoloa Kristuksessa. Pelastuminen ei ole pelkästään ihmisen uskoa Kristukseen, vaan syvää uskovan ihmisen sydämen ja mielen kokemusta Jumalan rakkaudessa ja käskyissä. Kristus asuu todellisesti niissä ihmisissä.

Ortodoksisen uskomme salaisuuden monipuolinen ymmärtäminen on erottamattomasti yhteydessä ajan ulottuvuuteen. Aikamme ortodoksinen kristillisyys on paljossa kadottanut Kirkon teologisen näyn ihmiselämän todellisuudesta, koska se on saarnannut vain käsitteellistä uskon ja etiikan ideaa.

Tieteen ja tekniikan kehitys on vaikuttanut paljon ihmisten uskonnollisiin näkökohtiin. Tämä on johtanut ihmiset hylkäämän Kirkon mysteerionomaisen tehtävän maailmassa. Kirkon elämän keskeiset pelastushistorian ainekset kielletään asioina ja ilmiöinä, jotka kuuluvat menneisyyteen eivätkä sovi nykyaikaisille, sivistyneille ihmisille.

Mutta ortodoksisen kirkon raamatullinen ilmoitus ei rajoitu filosofisten järjestelmien tavoin ikuisiin ideoihin. Kirkon teologia on Jumalan suurenmoisten pelastustekojen ilmoitusta historiassa: luomistyössä. Aabrahamin ja hänen jälkeläistensä valitsemisessa, Israelin kansan johtamisessa pois Egyptin orjuudesta ja lopulta Kristuksen lihaksitulemisessa. Kristuksen lihaksituleminen ilmaisee itsessään pyhää kertomusta, jatkuvuutta ja kehitystä. Kristuksessa ei ole pelkästään abstraktia ihmisyyttä. Hän on Jeesus Nasaretilainen, joka tuli ihmiseksi ja ‘varttui viisaudessa ja armossa’ (Luuk.2:52).

Kristus kohtasi maanpäällisen toimintansa aikana erilaisten uskonnollisten ja poliittisten ryhmien vihamielisyyden. Hänet ristiinnaulittiin ja Hän kuoli ristillä, mutta Hän nousi kolmantena päivänä kuolleista. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa ovat tosiasioita. Näihin tosiasioihin perustuu Kirkon uskollisten jäsenten usko.

Kristuksen kuolema ja ylösnousemus on pyhiä tapahtumia ajassa. Me emme voi ottaa vastaan Kirkon teologisen opetuksen todellista merkitystä, jos emme ensin ajattele sitä, mitä tapahtui Suuren Perjantain yhdeksännen hetken ja ylösnousemusaamun välillä. Kristuksen kuolema ja Hänen ylösnousemuksensa eivät ole kaksi erillistä tapahtumaa.

Kristuksen pelastavan toiminta ei ole irrallaan Suuren Lauantain pyhästä salaisuudesta. Suuri ja Pyhä Sapatti on päivä, jolla on erottamaton yhteys Suuren Perjantaihin, Ristin, Kristuksen kärsimysten, kuoleman ja Hänen ylösnousemisensa kanssa. Ortodoksisen kirkon ihmistä hoitava liturgisuus ilmaisee tämän totuuden paremmin kuin myöhemmät rationaaliset ja legalistiset tulkinnat.

Kristuksen ylösnousemusjuhla on ‘juhlien juhla’. Me juhlimme Pääsiäisenä kuoleman ja Tuonelan tuhoamista, Uuden ja Iankaikkisen elämän alkamista Kristuksessa. Tyhjän haudan ihme on Kirkon uskon ja toivon kulmakivi.

Kaste ja Pääsiäinen

Ensimmäisten vuosisatojen ortodoksit tiesivät, että Pääsiäinen oli heidän oman kasteensa muistamista, osallistumista ylösnousseen ja kuoleman voittaneen Kristuksen elämään. He olivat vakuuttuneita, että kaikki aika oli uudistunut, aivan niin kuin koko maailma oli uudistunut heidän omassa elämässään.

Alkujaan Kirkon kasteoppilaissa oli kaksi astetta. Aluksi kasteoppilas kävi läpi suhteellisen pitkän jopa vuosia kestäneen valmistavan kristillisen opetus- ja kasvatuskauden. Sen jälkeen hänen nimensä kirjattiin Kirkon jäsenluetteloon. Kirkon itäisessä perinteessä häntä kutsuttiin nyt “valistetuksi”.

Sen jälkeen hän valmistautui ottamaan vastaan kasteen ja mirhavoitelun. Kasteeseen valmistautuva kandidaatti harjoitti paastoa ja pidättäytymistä sanoissa ja teoissa. Kasteeseen valmistautuvalle se merkitsi julkisen katumuksen aikaa, “puhdistautumista synnistä” ja luopumista saatanan häpeällisistä ja kuolettavista teoista.

Kasteoppilaskausi oli hengellisen kehittymisen aikaa. Kasteen kiirehtimistä pidettiin vaarallisena ja hengellisen elämän kypsymättömyyttä tuhoon johtavana. Kasteopetuksella oli sekä pastoraalinen että dogmaattinen sisältö.

Tämä korostuu myös pyhän Kyrillos Jerusalemilaisen (k. 386) viidessä mystagogisessa opetuspuheessa vastakastetuille. Hän selittää Kirkon ensimmäisten vuosisatojen kasteliturgian ytimen: kastettava upotetaan kolmesti veteen, kuten Kristus oli kolme päivää haudassa. Kristuksen esimerkin mukaisesti kastettu nousee vedestä uuteen elämään:

“Samalla kertaa te kuolitte ja synnyitte, ja niin se pelastava vesi tuli teille sekä haudaksi että äidiksi.”

Pyhä Kyrillos yhdistää näin pyhän apostoli Paavalin ja apostoli Johanneksen teologian. Kaste on hauta ja äiti. Kyrillos Jerusalemilaisen mukaan kaste on enemmän kuin syntien anteeksisaaminen ja Jumalan lapseksi ottaminen. Kaste puhdistaa kastettavalta synnit ja antaa hänelle Pyhän Hengen lahjan. Pyhässä Hengessä tapahtuva kaste sinetöidään pyhällä mirhavoitelulla. Pyhä öljy on Kirkon hoitavan ja eheyttävän elämän lähde.

Kirkon jäsen on kasteesta ja mirhavoitelusta lähtien kutsuttu matkalle iankaikkiseen, eheyttävään ja parantavaan elämään. Pyhä Nikolaos Kavasilas (k. 1390) opettaa:

”Ihminen Jumalan ikonina löytää kasteen ja mirhavoitelun mysteerioissa uudelleen alkuperäisen päämääränsä eli Jumalakeskeisen elämän. Mutta tämä ei rajoitu vain kastehetkeen, sillä kasteeseen sisältyy tuleva ilo. Kaste on tulevan ylösnousemuksen esikuva, joka edellyttää meiltä jatkuvaa taistelua valkeuden puolella pimeyttä vastaan.”

Pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) mukaan ihmisen yhdistyminen Kristuksen Kirkkoon ja hänen persoonallinen osallistuminen jumaloitumiseen ja uudestisyntymiseen Kristuksessa alkaa pyhässä kasteessa. Pyhä Gregorios opettaa, että kasteen pyhä mysteerio sisältää kuoleman ja elämän, haudan ha ylösnousemuksen. Kuoltuaan synnille ihminen astuu Jumalan elämän vaikutuspiiriin, häntä vahvistetaan Pyhällä Hengen lahjan sinetillä ja yhteydellä Kristuksen Ruumiiseen ja Vereen.

Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina kaste toimitettiin juhlallisen pääsiäisvigilian yhteydessä ja itse asiassa pääsiäisliturgia kehittyi kasteesta, “Pääsiäisen Mysteeriosta”. Kasteen katsottiin liittyvän suoraan Jumalan uuteen aikaan, jota Pääsiäisenä julistetaan ja juhlitaan. Kaste on syntien anteeksiantamus, ei niiden poistaminen. Kasteen seurauksena ihmisessä vaikuttaa kirkollisen kasvamisen väistämätön kipu ja kärsimys.

Ihminen voi huomata vasta kasteen jälkeen ja sen ansiosta synnin todellisuuden kaikessa suuruudessaan, ja vasta silloinen todellinen katumus tulee mahdolliseksi. Katumuksen mysteerio vie uskovat yhä uudelleen pääsiäisjuhlan iloon, mutta tuo ilo paljastaa heidän syntisyytensä ja asettaa heidät tuomiolle.

Katumus on kasteen voima, joka elää uskovissa. Kirkko ei ole maailmassa pelkästään odottamassa sen loppumista: Kirkko on maailmassa sen pelastumiseksi. Kirkko tuomitsee maailman kuolemaan, mutta on samalla sen ylösnousemus ja uuden elämän alku. Kirkon elämä rakentuu Jumalan ja ihmisen yhteydelle. Luomaton ja iankaikkinen Jumala yhdistyy rakkaudessa luodun ja kuolevaisen ihmisen kanssa. Hän haluaa jumalallisen suunnitelmansa mukaisesti eheyttää ihmiskunnan Kristuksessa.

Kristus nousi kuolleista - totisesti nousi!

Isä Jarmo Hakkarainen