Lasaruksen lauantai ja palmusunnuntai (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,
- "Vahvistaaksesi uskoa yleiseen ylösnousemiseen. Sinä, oi Kristus Jumala, kärsimyksiesi edellä herätit kuolleista Lasaruksen. Sen tähden mekin lapsukaisten tavoin kantaen voiton merkkejä huudamme Sinulle, kuoleman voittajalle: Hoosianna korkeuksissa, siunattu olet Sinä, joka tulet Herran nimeen." (Lasaruksen lauantain ja Palmusunnuntain tropari)
Tämä päivän veisu pitää sisällään kahden eri tapahtuman merkityksen meille kristityille.
- Ensinnäkin, Lasaruksen kuolleista herättämisen, jonka tarkoituksena on vahvistaa ihmisten uskoa yleiseen ylösnousemukseen.
- Ja toiseksi, Palmusunnuntain suuren juhlan, jossa ihmiset lopulta ottivat Kristuksen vastaan Kuninkaana ja Vapahtajana.
Lasaruksen kuolleista herättäminen on yksi evankeliumin vaikuttavimmista tapahtumista. Siinä tulee esille Kristuksen rakkaus ihmistä kohtaan. Samalla se todistaa kiistattomasti sen, että Kristus on Jumalan Poika, jolla on kaikki valta niin eläviin kuin poisnukkuneisiin
Huomatkaamme tässä yhteydessä vielä se, kuinka Kristus itsekin itki saavuttuaan Lasaruksen haudalle. Hän luonnollisesti suri ystävänsä poismenoa ja ehkä hän tunsi myös sääliä niitä murheen murtamia ihmisiä kohtaan, jotka olivat kokoontuneet haudalle. Itse kuolemaa ei Kristus surrut, koska Hän tiesi vapauttavansa viikon kuluttua koko ihmiskunnan kuoleman orjuudesta.
Kristus ei surrut kuolemaa, vaan ihmistä, joka oli Aadamin lankeemuksen kautta tullut kuoleman orjaksi. Hän suri tuota ihmisyyttä, joka oli tietoisesti kääntynyt pois Jumalasta. Hän suri ihmisyyttä, joka sulkenut itse itsensä tuonelaan ja oli siellä kuin Lasarus pimeässä haudassa.
Tätä meidänkin pitäisi surra. Ei sitä, mitä tapahtui ensin Lasarukselle ja sitten Kristukselle Golgatalla, vaan sitä, mitä ihmiskunnalle on tapahtunut. Kristus on vapauttanut meidät kyllä kuoleman orjuudesta, mutta suurinta osaa ihmisistä tämä ei näytä kiinnostavan laisinkaan. Kristus on avannut tien paratiisiin, mutta tämän päivän murhenäytelmä on se, että paljon on niitä, jotka eivät halua nousta sieltä ylös.
Kristuksen tuonelaan laskeutumisen ikonissa on kuvattu se, kuinka Kristus todellakin nostaa ihmisen kuoleman orjuudesta, ranteesta kiinni pitäen. Mutta ennen kuin Hän nostaa, täytyy meidän ojentaa oma kätemme Hänelle. Tätä meidän kädenojennusta Jumala meiltä odottaa.
Palmusunnuntain tapahtumat vievät meidät Betaniasta Jerusalemiin. Kristus saapui kaupunkiin aasilla ratsastaen. Tuo kansanjoukko otti Hänet vastaan Kuninkaana ja Vapahtajana. Aiemmin monet olivat pitäneet Kristusta profeettana. Toiset pitivät häntä taas ihmisenä, jonka opetusta mieluusti kuunneltiin. Sitten oli niitä, jotka näkivät Jeesuksen taikurina, jonka parannusihmeitä oli mukava seurata. Oli niitäkin, jotka halusivat nähdä Kristuksen kapinajohtajana miekka kädessä, joka vapauttaisi kansansa roomalaisten miehittäjien armoilta. Lasaruksen kuolleista herättäminen oli kuitenkin saanut monet vakuuttuneeksi siitä, että Kristus oli jotain paljon enemmän. Hän oli tuo Vapahtaja, joka pelastaisi kaikki.
Valitettavasti, monet lainopettajat ja fariseukset eivät hyväksyneet sitä, että kansa oli kääntynyt Kristuksen puoleen. He eivät varsinaisesti ottaneet edes kantaa siihen, kuka Kristus heidän mielestään oli. He eivät tehneet kääntymästä ja seuranneet Kristusta, vaikka olivat juuri kuulleet hänen herättäneen kuolleista Lasaruksen. He ainoastaan totesivat:
- "Mitä meidän pitäisi tehdä? Se mies tekee paljon tunnustekoja.” (Joh.11:47)
Fariseukset ja lainopettajat näkivät Kristuksen ainoastaan uhkana, joka saattaisi horjuttaa tuota tasapainoista tilaa, joka heillä oli. Kristus oli muuttamassa jotain, mihin he olivat tottuneet ja tätä he eivät hyväksyneet. Ja itse asiassa vajaata viikkoa myöhemmin oli tuo Hoosiannaa huutava kansanjoukko saatukin käännytettyä heidän puolelleen. Enää eivät raikuneet ilmassa "Hoosianna"-tervehdykset, vaan sanat "Ristiinnaulitse, Ristiinnaulitse" oli ainoa, mitä kansan suusta enää kuului.
Onko ihminen muuttunut sitten paljoa noista päivistä? Eikö edelleenkin ole niin, että ihminen ei halua muuttua? Monet muutokset ja uudistukset koetaan uhkana. On helppoa pitäytyä jossain tutussa ja turvallisessa, vaikka se ei antaisikaan niin paljoa. Sama tilanne on siinä, että suuren virran mukana on helppo mennä. Varmasti oli Pilatuksen palatsin edessä myös niitä, jotka eivät halunneet, että Kristus ristiinnaulitaan. Mutta helpompi oli tehdä ja vaatia asioita samalla tavoin kuin muutkin, jottei turhaan erottuisi joukosta.
Kristuksen todellinen seuraaminen vaatii meiltä sitä, että erottaudumme suuresta joukosta. Kristilliset ihanteet eivät ole enää meidän päivinämme valloillaan, vaan elämme maallistunutta aikakautta. Sellaista aikaa, jossa uskovaisia ihmisiä ja heidän tapojaan pidetään jotenkin tavallisuudesta poikkeavana. Se mikä ennen oli normaalia, on tänä päivänä epänormaalia. Mitä huominen tuokaan tullessaan? Mutta ei meidän tule alistua sille, että lähtisimme tuon suuren virran vietäväksi. Meidän tulisi pysyä uskossamme ja seurata Kristusta. Me emme välttämättä saa kovinkaan suurta kiitosta osaksemme uskonmukaisen elämän toteuttamisesta, sillä siitä saatava kiitos tulee vasta iankaikkisuudessa.
Tämä seurakunta, jossa me nyt olemme ja toimimme, on nimeltään "taisteleva seurakunta". Se on seurakunta, joka on ottanut Kristuksen ristin ja sen tuomat vaivannäöt kannettavakseen. Se on seurakunta, joka veisun sanojen mukaisesti elää ja toimii siinä uskossa, että "Ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan". Se mikä nyt saattaa näyttää toivottomalta ja vähäpätöiseltä asialta, muuttuukin täydellisen toivon ja riemun lähteeksi. Me voimme tänä päivänä iloita ja riemuita siitä, että tuona Palmusunnuntaina suuri joukko ihmisiä tunnusti Kristuksen kuninkaakseen ja Vapahtajakseen. Se ei ole vain Palmusunnuntain sanoma, vaan Kristus on aina meidän Kuninkaamme ja Vapahtajamme, joka pelastaa meidät.
Amen.
Isä Andrei Verikov