Kirkkovuoden alkaessa
Ortodoksi.netista
Mosaiikki, osa deisis-ryhmää.
Hagia Sofia, Konstantinopoli.
Kuva: Hannu Pyykkönen
Ortodoksinen kirkkovuosi alkaa bysanttilaisen perinteen mukaisesti syyskuun ensimmäisenä päivänä. Pyhien isien opetuksissa Kirkko nähdään hengellisenä hoitokotina ja sairaalana. Ihmisen parantuminen sielun sairauksista tarkoittaa kasvamista itsekkyydestä ja omahyväisyydestä Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen.
Pyhien isien opetus ja ortodoksisen kirkon terapeuttinen käytäntö eli pyhät mysteeriot yhdistyvät kilvoitukseen, jonka päämääränä on ihmisen kokonaisvaltainen parantuminen synnin ja himojen sairauksista. Bysanttilainen askeesi koostuu hengellisen elämän kehitysvaiheita, joita ovat sielun puhdistuminen, kirkastuminen ja jumaloituminen. Ihmisen hengellinen parantuminen saatetaan päätökseen kirkkoyhteisössä.
Pyhä apostolinen ja katolinen Kirkko ei ole ideologinen valtapiiri, kuten usein maailmallisesti uskotellaan. Yksityisen uskovan elämä yhdistyy Kirkossa yhteisölliseen eukaristiseen elämään. Hänen eheytymisensä ja ykseytensä Jumalan kanssa tulee eläväksi Pyhässä Eukaristiassa.
Yksilöllisyyttä palvova kulttuuri, ihmisten elämäntyylien moninainen kirjo, maailmanlaajuiset yhteydet ja muutosten kiihkeä rytmi on 2000-luvun alun valhemaailmaa. Kirkon uskon perintö näyttää olevan useille ortodokseille enemmän etninen huolenaihe kuin elävä usko, joka jaetaan lähimmäisen kanssa. Ortodoksinen kirkko ei ole jokin uskon suorittamisen koulu, vaan yhteisö, jossa ihmisiä kutsutaan muuttamaan elämänsä ykseydeksi Jumalaan ja lähimmäiseen. Ortodoksinen kirkko toteuttaa langenneessa maailmassa olemustaan ja kutsumustaan muuttaa kaikki asiat uusiksi Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä.
Bysanttilainen teologia on voimallista, uudistavaa ja lähimmäisestä huolehtivaa. Ortodoksinen seurakunta on olennaisesti opetus- ja oppimisyhteisö. Kasvatuspäämäärä yhdistyy kirkollisessa yhteisössä tapahtuvaan papilliseen pastoraaliseen työhön.
Ihmisen parantuminen Kristuksessa tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantumista. Kirkon jäsenen luovuttamaton päämäärä on kasvaa terapeuttisesti Jumalan rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa. Parantaminen ei tapahdu inhimillisen tiedon tai taidon avulla, vaan papin yhteistyössä Jumalan luomattomien energioiden kanssa. Pyhittäjä Johannes Siinailainen opettaa:
- Hyvä kapteeni pelastaa laivan, ja hyvä paimen (pappi) tekee eläväksi ja parantaa sairaat lampaat.
Hyveet ovat Jumalan luomatonta energiaa ja Jumala asettaa ne ihmissydämeen. Ihminen näkee vaivaa ja taistelee. Jumala ei jätä ihmistä yksin. Jumala ja ihminen taistelevat yhdessä syntiä ja pahuutta vastaan.
Kirkon terapeuttinen teologia on luonteeltaan pelastavaa ja realistista, kun taas maallistuneen ajan moraalinen uskonto kadottaa jumalallisen opin alkuperäisyyden ja muuttuu luonteeltaan vertauskuvalliseksi ja suorittavaksi. Kirkon terapeuttinen teologia kehottaa uskovia keskinäiseen rakkauteen, diakoniaan ja katumukseen, kun taas ulkoiseen moraaliin rajoittunut uskonto kehittää kylmän auktoriteetin ja voimistaa lainomaista henkeä.
Katumus on ihmisen palaamista luonnottomuudesta luonnonmukaisuuteen eli synnin ja himojen valhemaailmasta Jumalan iankaikkisen elämän yhteyteen. Ortodoksinen katumus merkitsee elämän suunnan ja tapojen muutosta, ihmisen suuntautumista aineellisista asioista hengellisiin asioihin eli ulkoisesta maailmasta Jumalan maailmaan. Se on Kirkon keskeistä työtä.
Bysanttilainen liturgia välittää meille elämän merkityksen ja auttaa meitä näkemään ja arvioimaan pyhien isien hengessä langenneen ihmisen tilan traagisuuden, mutta myös kaikille Kristuksessa tarjottavan uuden elämän mahdollisuuden. Kirkon liturgian yhteinen rukous ja kasvatus kannustaa meitä kantamaan Kristuksen antaman esikuvan mukaisesti vastuuta lähimmäistemme nälästä, sairaudesta ja kodittomuudesta. Jumalan rakkaus antaa meille eukaristisessa yhteisössä mahdollisuuden nähdä ja tunnistaa toinen ihminen persoonana. Kirkon askeettisessa traditiossa kilvoittelijan liike kohti Jumala on samanaikaisesti liikettä kohti lähimmäistä.