Rauhan suudelma
Ortodoksi.netista
Liturgista teologiaa-sarja
isä Andrei Verikov
1. Liturgista teologiaa (johdanto)
2. Muuttumaton liturgia?
3. Ensimmäinen vuosisata - apostolien aika
4. Apostoli Paavali ja varhaisseurakunta
5. Liturgia Justinoksen aikaan
6. Kultti ja pyhyyden varjelu
7. Rauhan suudelma
8. Sanan liturgian taustoja
9. Vainot - vapautuminen - basilikat
10. Jumalanpalvelus 300-luvulla
11. Homilia – opetuspuhe (saarna)
Tässä kohden on hyvä tarkastella erästä liturgiaan liittyvää käytäntöä tarkemmin. Kysymys on ”rauhan suudelmasta”, josta on ainoastaan lyhyt maininta aiemmin. Viittaus suudelmasta rauhan ja sovinnon merkkinä löytyy jo Vanhasta testamentista. Esimerkiksi veljesten Jaakobin ja Esaun kohtaaminen on tällainen:
- ”Esau juoksi häntä vastaan, syleili häntä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä, ja he itkivät.” (1.Moos.33:4)
Rauhan suudelma Raamatussa
Evankeliumista löytyy kohtia, joissa puhutaan suutelemisesta tervehdyksenä. Tällainen kohta löytyy esimerkiksi siitä evankeliumin kohdasta, jossa syntinen nainen voiteli Kristuksen jalat. Isäntänä oli fariseus nimeltä Simon, joka ajatuksissaan kyseenalaisti Kristuksen pyhyyden, koska tämä antoi syntisen naisen koskea itseensä. Kristus kuitenkin moitti Simonia sanoen muun muassa:
- ”Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin.” (Luuk. 7:45)
Myös Juudas oli sopinut vangitsijoiden kanssa siitä, että hän tervehtisi nimenomaan Kristusta suudelmalla.
- ”Jeesuksen vielä puhuessa sinne tuli joukko miehiä, ja heidän oppaanaan oli Juudas, yksi kahdestatoista opetuslapsesta. Juudas tuli Jeesusta kohti antaakseen hänelle suudelman, mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Juudas, suudelmallako sinä kavallat Ihmisen Pojan?” (Luuk. 22:47-48)
Apostoli Paavalin lähetyskirjeistä käy ilmi myös se, että rauhan suudelmaa käytettiin yleisesti. Mainintoja löytyy useammastakin kohdasta, joissa Paavali kehottaa seurakuntalaisia tervehtimään toisia ”pyhällä suudelmalla” (Room. 16:16; 1.Kor. 16:20; 2.Kor. 13:12; 1.Tess. 5:26.)
100-luvulla vaikuttanut Justinos Marttyyri kertoo apologiassaan tästä:
- ”Rukousten lopuksi me tervehdimme toisiamme suudelmalla. Sen jälkeen kokousta johtavalle veljelle viedään leipä sekä maljat vedelle ja sekoitetulle viinille”.
Peruste rauhan suudelmalle
Peruste tervehdyksen liturgiselle käytölle on selkeä. Ihminen ei voi uhrata Jumalalle, ellei hän ole tehnyt sovintoa lähimmäisensä kanssa. Kristus on sanonut tämän seuraavasti:
- ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.-- Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi”. (Matt. 5:22-24)
Sovinnon tekeminen korostuu seurakunnan jokapäiväisessä elämässä, jossa kaikkien välillä tulisi vallita keskinäinen rakkaus ja ykseys. Mikään ei ole pahempaa myrkkyä seurakunnalle kuin se, että sen jäsenet ovat riidoissa ja vihanpidossa keskenään. Kirkkoa kohdanneet ulkoiset vastoinkäymiset, kuten vainot, valtiovaltojen romahtamiset ja sodat eivät ole olleet niin tuhoisia kuin sisäiset riidat, jotka turmelevat nopeasti seurakunnan sisäisen hengen. Apostoli Paavalin lähetyskirjeistä käy ilmi, että hän oli monesti huolissaan nimenomaan siitä, että jotakin seurakuntaa repivät sisäiset ristiriidat.
Alkukirkon tapoja
Aikaisemmin on mainittukin siitä, että roomalaiset tulkitsivat rauhan suudelman joksikin paljon intiimimmäksi kanssakäymiseksi ja vieläpä ”veljien ja sisarten” kesken. Tämä osaltaan lisäsi roomalaisten epäluuloja kristittyjä kohtaan ja antoi osaltaan näennäisen perusteen vainojen lisäämiselle.
Rauhan suudelma oli tietysti varhaiskristillisessä käytännössä täysin vilpittömässä mielessä toteutettua eikä siinä tehty erotusta sukupuolten välille. Ensimmäisten vuosisatojen aikana oli tavanomaista, että piispa tervehti juuri kirkon jäseniksi tulleita pyhällä suudelmalla. Samalla tavoin koko seurakunta tervehti myös uutta piispaansa. Tämän tervehdyksen erityisenä piirteenä oli se, että sitä käyttivät ainoastaan kirkon jäsenet. Esimerkiksi katekumeenit eivät voineet tervehtiä seurakunnan jäsentä ennen kuin he olivat liittyneet kirkkoon ja osallistuneet ensimmäisen kerran ehtoollisesta.
Siveellisyysnäkökohdat tulevat mukaan
300-luvulla tässä tapahtui muutoksia ja todennäköisesti väärinkäytösten ehkäisemiseksi vakiintui käytäntö, jossa ainoastaan samaa sukupuolta olevat tervehtivät toisiaan. Apostolisessa konstituutiossa on maininta sen aikaisesta jumalanpalvelusjärjestyksestä. Siinä diakoni kehottaa kaikkia tervehtimään toinen toisiaan pyhällä suudelmalla. Tällöin papit tervehtivät piispaa ja kirkkokansassa olevat miehet toisiaan ja naiset toisiaan. Sama kirkollisen siveellisyyden varjeleminen on vaikuttanut myös siihen, että kirkossa oli selkeästi miehillä ja naisilla oma paikkansa. Tämä siveellisyysnäkökohta ei tietenkään ollut uusi, sillä juutalaisuudessa naisille osoitettu paikka oli ylhäällä, synagogan parvella. Kristittyjen keskuudessa ei erillistä paikkajakoa alussa toteutettu, sillä kokoontumisethan tapahtuivat yksityisissä kodeissa.
Rauhan suudelma tänä päivänä
Rauhan suudelma on säilynyt nykyisessä liturgisessa käytännössä toimittavan papiston keskinäisessä tervehdyksessä kahdessa kohtaa:
- ennen uskontunnustusta, sekä
- juuri ennen ehtoollista.
Mitä ilmeisimmin rauhan suudelman paikasta liturgiassa on saattanut olla useita käytäntöjä, ja se on jäänyt elämään palveluksessa kumpaankin kohtaan, tosin ainoastaan papiston tervehdyksenä. Kummassakin tapauksessa korostuu se seikka, että sovinto on tehtävä ennen ehtoollista. Rauhan suudelma uskontunnustuksen edellä on kuitenkin luontevampaa, sillä silloin sovinto tehdään ennen varsinaista kiitosuhria. Tätä edeltääkin diakonin kehotus:
- ”Rakastakaamme toinen toistamme, että yksimielisesti tunnustaisimme.”
Myös edellä mainitusta Justinos Marttyyrin apologiasta käy selvästi ilmi, että vasta suudelman jälkeen leipä ja viini kannettiin esiin.
Joissakin yksittäisissä seurakunnissa on elvytetty sitä tapaa, että kaikki kirkossa olevat tervehtivät toisiaan (käytännössä ainoastaan vieressä olevaa henkilöä) rauhan suudelmalla samassa kohden liturgiaa. Kyse ei ole ainoastaan kauniista eleestä tai symbolismista. Seurakunnan tulisi olla yhteisö, jossa kaikki elävät keskinäisessä rauhassa ja rakkaudessa. Yksi nykypäivän maallistumisen ilmiöistä on ihmisten välisen etäisyyden ja välinpitämättömyyden kasvaminen. Tämä näkyy niin henkisessä kuin fyysisessä mielessä. Koemme vähänkin tuntemattomamman ihmisen uhkana itsellemme ja vältämme tämän vuoksi kaikenlaista kanssakäymistä. Kierrämme helposti toisen ihmisen kaukaa tai painamme katseemme maahan - jopa silloin, kun tämä olisi selvästi avun tarpeessa! Ihmisen ympärillä oleva ”reviiri” on kasvanut. Sikainfluenssan liittyvän hysterian vauhdittamana ihmiset haluavat pitää turvaetäisyyden jo sellaisena, että kättelykin koetaan liian läheisenä toimintana.
Yksi suuri perhe
Seurakunnan tulisi kuitenkin olla paikka, jossa kaikki ovat yhtä suurta perhettä. Miten me uskallamme ja voimme tukea toista ihmistä, jos meidän pitää seistä hänestä kahden metrin päässä? Kristittyjen ei tule ajautua maallistumisen virran mukana kauas toisistaan. Rauhan suudelma on jotain, missä me kuljemmekin vastavirtaan ja osoitamme, että ihminen voi kohdata toisen ihmisen ilman etäisyyttä ja ennakkoluuloja. Tämän käytännön elvyttäminen jumalanpalveluksessa olisi erinomainen asia, mikäli se pystytään toteuttamaan kaikessa rauhassa ja niin, että se koettaisiin luontevana kohtaamisena eikä pelkkänä väkinäisenä tai muodollisena eleenä.
Lopulta kyse ei ole kovinkaan vieraasta asiasta, sillä onhan seurakuntalaisilla tapana onnitella toinen toistaan osallisuudesta ehtoolliseen juuri rauhan suudelmalla. Samaista ”kristottamista” toteutetaan erityisesti pääsiäiskaudella, jolloin tervehdyksen yhteydessä kuuluvat sanat:
- ”Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!”
Isä Andrei Verikov