Yhteinen rukous ja kirkon jäsenyys (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
(valokuva © veli Martinus, Valamon luostari)
Jumalanpalvelukset ovat Kirkon elämän sydän. Tämä tarkoittaa sitä, että kaiken seurakunnallisen toiminnan tulisi rakentua jumalanpalveluksen ympärille. Tämä ei ole kristityille enää itsestäänselvyys. Yhteisen rukouksen merkitys on alkanut hämärtyä.
Edesmennyt isä Alexander Schmemann päätteli jumalanpalveluksen merkityksen hämärtymisen johtuvan maallistumisesta. Hän on maininnut tästä seuraavasti:
- ”Väitän, että maallistuminen on ennen kaikkea jumalanpalveluksen kieltämistä. Korostan: ei ole kysymys Jumalan olemassaolon, ei eräänlaisen tuonpuoleisuuden eikä siis jonkinlaisen uskonnon kieltämisestä. Jos sekularismi teologisesti sanoen on harhaoppi, niin se on ensisijaisesti harhaoppi ihmisestä. Se kieltää sen, että ihminen on Jumalaa palveleva olento, homo adorans, jolle jumalanpalvelus on olennainen asia ja joka on hänen ihmisyytensä sekä edellytys että toteutus.” (Schmemann, A. Maailman elämän edestä, 1974, s.140)
Edellä oleva isä Alexanderin toteamus on hyvin paikkansa pitävä. Me todellakin elämme maallistunutta aikaa. Se ei välttämättä ole aikaa, jossa ihmiset kieltäisivät Jumalan olemassaolon. Se on kuitenkin aikaa, jossa Kirkko ja sen jumalanpalveluselämä on koettu tarpeettomaksi. Ehkä tietyissä poikkeustilanteissa astutaan sisälle kirkkoon, jossa silloinkin on kysymys perhejuhlaan liittyvästä toimituksesta tai palveluksesta, johon osallistutaan enemmän tavan vuoksi, kuin palavasta halusta rukoilla Jumalaa.
Mikä sitten on vialla? Miksi jumalanpalvelusta ei koeta tarpeelliseksi? Syitä voi olla useitakin: se voi olla puhdasta vieraantumista ja sen myötä myös pelkoa siitä, että muistaako toimia kirkossa oikealla tavalla. Joku voi nähdä jumalanpalveluksen puhtaasti symbolisena tai rituaalisena toimituksena, joka ei ole oman uskonharjoittamisen kannalta välttämätöntä. Kysymys voi olla siitäkin, että ihmisille tarjotaan jatkuvasti asioita, jotka täyttävät hänen henkiset tarpeensa. Edellä olevaa listaa voisi varmasti jatkaa huomattavasti pitemmälle. Tässä tapauksessa keskitytään näihin muutamiin edellä mainittuihin kysymyksiin.
Vieraantuminen ja palvelusten rituaalistuminen
Vieraantumista voidaan pitää inhimillisenä asiana, jonka voittaminen vaatii tahdonlujuutta, uutta intoa ja kannustusta. Kirkon piirissä olevilta edellytetäänkin tuota lähimmäisten kannustamista ja innostamista. Siihen liittyvät myös rohkaisun sanat siitä, että kirkossa olemisen itsetarkoitus ei ole ulkoisesti tiettyjen kaavojen mukaan toimiminen, vaan ennen kaikkea rukoileminen.
Entä sitten jumalanpalvelusten näkeminen pelkästään ulkoisten muotojen täyttämänä rituaalina, jota koristavat erilaiset symboliset merkitykset? Järkevästi ajatteleva ihminen ei välttämättä koe tällaista itselleen tarpeellisena. Tai hän saattaa rinnastaa jumalanpalveluksen tällöin samalle viivalle jonkin teatteriesityksen tai konsertin kanssa. Tähän ei voi vastata muulla tavoin kuin toteamalla, että jumalanpalvelus on ennen kaikkea hengellistä osallistumista. Sen ensisijainen tarkoitus ei ole johdattaa ihmistä mielenliikutukseen, vaan siihen, että hän kokee todellisen Jumalan läsnäolon. Tätä jumalanpalveluksen todellista hengellistä antia ei ole helppo selittää sanoin. Sen näkee ennemmin niiden ihmisten kasvoilta, jotka astuvat ulos kirkosta. Heidän kirkastuneista kasvoistaan näkee sen, mitä he ovat ammentaneet mukaansa yhteisestä rukouksesta.
Henkiset tarpeet
Hieman tähän samaan asiaan liittyvät myös ihmisen henkiset tarpeet, jotka ovat alkaneet korvata ihmisen hengellisiä tarpeita. Kuitenkaan henkinen ja hengellinen eivät ole yksi ja sama asia, vaikka ne pääsääntöisesti tukevatkin toinen toistaan. Ihminen voi saavuttaa hyvän henkisen olotilan esimerkiksi urheilemalla tai osallistumalla johonkin tapahtumaan. Yhtä lailla ystävien kanssa vietetty aika nostattaa henkistä hyvinvointia. Hyvä henkinen tila ei kuitenkaan ole täydellinen tila. Jotain jää puuttumaan ja tässä tapauksessa tuo puute on juuri hengellisyyden puute. Monesti käy niin, että ihminen huomaa tuon hengellisyyden (Jumalan läsnäolon) puutteen vuosikymmeniä myöhemmin. Tämä tapahtuu silloin, kun voimia ei ole urheilla tai juosta paikasta toiseen ammentamassa noita henkisiä voimavaroja itselleen. Toivottavaa olisi, että ihminen oppisi ymmärtämään uskon ja hengellisten asioiden tärkeyden paljon aikaisemmin.
Kirkon jäsenyys
Onko kirkon jäsenyys sitten tarpeellista? Kirkko on saanut maallistumisesta suuren haasteen, jonka yhtenä näkyvimpänä muotona ovat myös kirkosta eroamiset. Miten voimme perustella sitä, että kirkon jäsenyys kannattaa?
Yhteinen rukous ja hengellinen elämä palvelevat ihmisen korkeampaa kutsumusta. Sitä, että hän saa olla lähempänä omaa Luojaansa. Se ei liity pelkästään tähän ajalliseen elämään, vaan uskossa heijastuu toivo hyvästä osasta iankaikkisuudessa. Kirkon elämään osallistuminen vaikuttaa myönteisesti myös ihmisen henkiseen tasapainoon. Monet kirkosta saadut edut ovat hengellisiä ja henkisiä etuja, joita on turha ryhtyä mittaamaan rahassa. Tämä voi kuulostaa huonolta perusteelta maailmassa, jossa nimenomaan raha säätelee kaikkea. Juuri yksi peruste kirkosta eroamisille on se, että ihmisen ei tarvitse maksaa kirkollisveroa. On outoa, että kirkollisveron maksamista on ryhdytty pitämään turhana asiana, joka on ikään kuin viattoman ihmisen riistämistä. Eihän veroja kanneta ahneuden vuoksi, vaan kaikkihan menee tarpeeseen. Miltä kuulostaisi jos vaadittaisiin, että yhdistykset, järjestöt, seurat tai puolueet eivät saisi kerätä jäsenmaksuja, koska se olisi ihmisten riistämistä. Ei kenellekään tulisi mieleenkään kritisoida ihmisten rahan osoittamista, kuulumista tai kuulumattomuutta tällaisiin tahoihin!
Kirkkoon kuulumisella on merkitystä
Kirkon tehtävänä on tänä päivänä yhä voimallisemmin osoittaa se, että kirkkoon kuulumisella ja rukouselämällä on todellista merkitystä. Vaikeneminen ja paikallaan oleminen eivät tässä tilanteessa auta. Jokaisen jäsenen tulisi omalla esimerkillään osoittaa, että seurakunnallisessa toiminnassa mukana oleminen pitää sisällään paljon hyvää. Kristitty ihminen ei hyödy pelkästään itse uskonmukaisesta elämästään, vaan hän myös tukee niitä, jotka ovat avun tarpeessa. Usko ei ole hulluutta tai hyödyttömyyttä, vaikka maallistuneessa ajattelussa näin väitetäänkin. Tämä ei itsessään ole uusi ilmiö, sillä apostoli Paavali joutui ensimmäisellä vuosisadalla puhumaan tästä samaisesta asiasta:
- ”- - mutta me käytämme Hengen emmekä ihmisviisauden opettamia sanoja ja selitämme hengelliset asiat Hengen avulla. Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.” (1.Kor.2:13-14)
Käytännössä edellä mainittu apostoli Paavalin toteamus pitää sisällään sen, että Kirkon opetusta ei pystytä tyhjentävästi selittämään ulkoa päin. Itse asiassa se voi monelle näyttäytyä hulluutena. Tämän vuoksi Filippus ei ryhtynyt selittelemään Natanaelille Kristuksesta, vaan ainoastaan sanoi:
- ”Tule, niin näet.” (Joh.1:46)
isä Andrei Verikov