Kirkko on ihmispersoonien yhteisö (opetuspuhe)

Bysantin kirkon syvästi kunnioittamat pyhät isät puhuvat Kirkosta Kristuksen työn jatkumisena maan päällä. Kirkko on Kristuksen rakastavan läsnäolon paikka maailmassa. Kristus on voittanut maailman ja tähän voittoon sisältyy Hänen Kirkkonsa.

Kirkko ei ole imperiumi

Ortodoksinen kirkko ei ole voiman, arvovallan tai nationalismin keskus. Ne edustavat langennutta maailmaa. Kirkko ei ole valtava imperiumi, jossa ihminen jää nimettömäksi ja merkityksettömäksi. Nimettömyys on luonteeltaan demonista. Kirkko on jokaisen nimeltä tunnetun ihmispersoonan yhteisö.

Ortodoksisen kirkon arvovalta tarkoittaa kykyä parantaa maailmassa inhimillistä heikkoutta ja sairautta. Kirkollisen arvovallan tulee ilmetä huolenpitona ja palvelemisena. Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) muistuttaa, että jos Kirkon jäsenissä ei ole uskon ykseyttä, Pyhä Henki ei asu heidän keskuudessaan. Kirkon siunauksista osallistuminen vaatii Kirkon jäseniltä koko elämän uhraamista Jumalalle ja lähimmäisille. Krysostomos samastaa evankeliumin elävään Kristukseen. Hän korostaa Kristuksen ja uskovien läheisyyttä:

“Kristus on Kirkon Pää, me olemme ruumis. Hän on Perusta, me olemme rakennus. Hän on Sulhanen, me olemme morsian. Hän on Paimen, me olemme lampaita. Hän on Perillinen, ja me olemme Hänen kanssaperillisiään.”

Kirkkoisälle tärkein vastaus evankeliumin opetukseen on ihmisen persoonallinen käytännön elämässä toteutuva usko. Hän palaa opetuksissaan yhä uudestaan elävään uskoon ja luonnehtii sitä kaikkien “hyvien asioiden äidiksi”. Konstantinopolin arkkipiispalle jumalanpalvelus perustuu erottamattomasti Kristuksen Kirkolle jättämän lähetystehtävän (Matt.28:19-20) toteuttamiseen maailmassa. Jumalanpalvelus tekee uskovien elämässä todelliseksi Kirkon uskon ilon.

Pyhä apostoli Paavali kuvaa jumalanpalvelusta konkreettisesti:

“Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhri ... älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, Hänen mielensä mukaista ja täydellistä (Room. 12:1-2).”

Kirkosta eroaminen huolestuttavaa

2000-luvun alun suomalaisessa ortodoksisessa paikalliskirkossa meidän tulisi rehellisesti myöntää, että Kirkon arvot ovat menettäneet paljossa merkitystään ihmisten elämässä. Monet ovat välinpitämättömiä ja toimettomia Kirkkoa kohtaan. He kokevat kirkollisen elämän itselleen vieraaksi. Viime vuonna (2009) Suomen ortodoksisesta kirkosta erosi 650 ihmistä. Eroajien määrä oli vuosina 2006-2009 kaikkiaan yli 2100. Kirkossa avoimuuden puuttuminen johtaa väistämättä herkkähipiäisyyteen ja kätkettyjen luurankojen mentaliteettiin. Sellaisessa laitoskirkon elämänmenossa jää perifeeriseksi pyhien isien pastoraalinen, nöyrä, kuunteleva ja ihmisyyttä kunnioittava teologia.

Kreikkalainen metropoliitta Emilianos Timiadis (k. 2008) totesi vuosia sitten Suomessa vieraillessaan:

“Kirkko kyllä kastaa lapset pieninä, mutta kasteen jälkeen lapsen kehitystä seurataan vähän tai ei lainkaan.”

Esipaimen on oikeassa. Lapset jäävät usein hengellisesti orvoiksi, vaille välttämätöntä kirkollista huolenpitoa, ruokaa ja opetusta. Lapset ovat harvoin läsnä liturgiassa. He katselevat liian harvoin pyhien ikonien värejä tai haistelevat suitsutuksen tuoksua. Kuitenkin lapsuudessa on keskeistä Kirkon visuaalinen sanaton maailma, jonka merkitys lapsen hengelliselle kehittymiselle on tärkeä. Lapsen ortodoksina kasvamista ei määritä tietomäärä, minkä hän ehkä omaksuu koulussa ortodoksisuuteen liittyvistä asioista, vaan se, että hän on Kristuksen Ruumiin eli Kirkon aktiivinen jäsen. Tiedollisen ymmärtämisen perusta on lapsen kirkollisessa kokemusmaailmassa, joka luo hänelle valmiuksia ottaa vastaan Jumalan rakkauden.

Suola , valkeus, todistaja

Kirkko ei kannusta jäseniään itsekkääseen uskoon ja sisäpiirin hurskauselämään. Kirkon yhteinen usko tulee Kristuksen antaman lähetyskäskyn (Matt.28:19-20) mukaisesti saattaa julki, ja jakaa lähimmäisten kanssa. Kuoleman voittanut ja ylösnoussut Kristus luonnehtii seuraajiaan käsitteillä suola, valkeus tai todistaja. Hän tarkoittaa, että uskovien tulee todistaa tässä maailmassa kaikille muillekin Kirkossa näkemäänsä ja kokemaansa. Kirkon uskon ykseys edellyttää kaiken Jumalan antaman hyvän siirtämistä myös lähimmäiselle.

Jumalan hyvän siirtäminen edellyttää kuitenkin sen tuntemista. Aikamme pinnallinen elämä ruokkii kirkollisen elämän anemiaa. Ihmisen persoonaton elämäntilanne johtaa siihen, että hyvä ja paha, oikea ja väärä, tuska ja mielihyvä sekoittuvat keskenään. Kirkko muuttuu maalliseksi, kun se alkaa pitää itseään uskonnollisena organisaationa. Kirkon ja uskonnon välillä vallitsee suunnaton ero. Uskonto opettaa taivaassa asuvasta persoonattomasta jumalasta. Pitkälle maallistunut laitoskirkko pyrkii tyydyttämään ihmisten itsekkäitä uskonnollisia tunteita.

Kleemens Aleksandrialainen (k. 215) opettaa, että kristillisessä kasvatustyössä on keskeistä opettajan ja kasvattajan elämän puhtaus. Hyvän tekeminen on välittömässä suhteessa hyvän tuntemiseen. Jumalan tunteminen on kokemusperäistä kasvamista Hänen yhteyteensä.

Isä Jarmo Hakkarainen

Katso myös

• Isä Andrei: Yhteinen rukous ja kirkon jäsenyys (opetuspuhe)