Toiminnot

Paasto on pahojen ajatusten hävittämistä (opetuspuhe)

Ortodoksi.netista

Versio hetkellä 4. maaliskuuta 2011 kello 08.49 – tehnyt Hannu (keskustelu | muokkaukset) (Ak: Uusi sivu: == Kirkko on valmistautumista == Ortodoksinen paasto ei rajoitu ruokaan, sillä paastossa on keskeistä Kirkon elämänasenne. Ortodoksisella tarkkaavaisuudella tarkoite...)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Kirkko on valmistautumista

Ortodoksinen paasto ei rajoitu ruokaan, sillä paastossa on keskeistä Kirkon elämänasenne. Ortodoksisella tarkkaavaisuudella tarkoitetaan sielun valvomista ja valmiutta pitää mieli puhtaana ihmisen sisäistä vapautta kuolettavilta ajatuksilta ja mielikuvilta. Epäpuhtaat ajatukset ja mielikuvat kääntävät ihmismielen Jumalasta ja Hänen tuntemisestaan.

Turhat ajatukset ja hengellinen tietämättömyys tekee ihmisen eläimen kaltaiseksi. Turhat ajatukset tyhjentävät ihmisen uskon rippeetkin, sekoittavat hänen sisäisen elämänsä ja täyttävät sen mielettömien ajatusten harjakuvilla.

Ihmissielun parantuminen on ortodoksisen terapeuttisen teologian keskeisin huolenaihe. Ihmissielu voi parantua, jos sielun rationaalinen puoli yhdistyy rukoukseen, itsekuriin ja rakkauteen. Sielu voi puhdistua näiden jumalallisten hyveiden kautta.

Elämämme tarvitsee muutosta, puhdistumista ja kirkastumista. Pyhittäjä Johannes Siinailainen (k. noin 600) kiteyttää paaston merkityksen:

“Paasto on luonnon pakottamista ja nielun nautintojen rajoittamista, pahojen ajatusten hävittämistä, rukouksen puhtautta, mielen vartioimista, hiljaisuuden alku, kuuliaisuuden vartija, paratiisin portti ja nautinto”.

Ortodoksiset isät vertaavat suurta paastoa Israelin kansan 40 vuotta kestäneeseen erämaavaellukseen, jonka jälkeen israelilaiset saavuttivat luvatun maan. Suuren Paaston ajan liturginen rakenne palauttaa mieleemme pelastuksen odotuksen Kristuksessa. Kirkon varhaisina vuosisatoina suuri paasto omistettiin kasteoppilaiden valmistautumiselle kasteeseen ja eukaristiaan.

Mikä oli tämän valmistautumisen tarkoitus? Ensiksi valmistautuminen oli silloin ja on yhä Kirkon hengellisen elämän olennainen osa. Ortodoksinen liturgia rakentuu valmistautumiselle ja täyttymykselle. Tämä hengellisen elämän kaksoisrytmi paljastaa uskoville Kirkon kaksitahoisen tehtävän ja luonteen.

Kirkko on itsessään valmistautumista. Kirkko valmistaa ihmisiä iankaikkiseen elämään Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmisten koko elämä valmistautumiseksi. Kirkko opettaa jäsenilleen, että heidän elämänsä saa suunnan ja tarkoituksen siitä, mikä on tulevaa, mitä odotetaan ja toivotaan. Ilman valmistautumista ei ole Kirkkoa eikä kristillisyyttä.

Toisaalta Kirkko merkitsee myös täyttymystä. Tapahtumat, jotka synnyttivät Kirkon eli tapahtumat, joihin Kirkon usko ja elämä perustuu, ovat jo tulleet todellisiksi Kristuksessa. Kristus voitti maailman ja tähän voittoon sisältyy myös Hänen Kirkkonsa. Kristus perusti keskelle ihmiskunnan historian turhamaisuutta, köyhyyttä, heikkoutta ja kärsimyksiä “uuden luomuksen”. Isä Georges Florovski (k. 1979) kirjoittaa:

“Kirkko on maan päällä Kristuksen työtä, Hänen siunaavan läsnäolonsa paikka tässä maailmassa. Pyhä Henki laskeutui Helluntaina Kirkkoon, jota silloin edustivat kaksitoista apostolia, ja ne, jotka olivat heidän kanssaan.”

Kirkon uskoville ensimmäisten vuosisatojen kasteoppilaskausi merkitsi Kirkkoon liittymisen mysteerion uudelleen elämistä. Bysanttilaisen kastetoimituksen teemana on “vanhan ihmisen kuoleminen” ja “uuden ihmisen syntyminen”. Ensimmäisten vuosisatojen kasteoppilaat ymmärsivät, etteivät voineet kasvaa hengelliseen terveyteen, jos he eivät kohdanneet ja käsitelleet entisen elämänsä luurankoja.

Ortodoksinen kirkon kaste määrittää ihmisen taistelun “vanhan Aadamin” elämänasennetta vastaan. Kirkon pyhien isien mukaan kaste liittää ihmisen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Kaste merkitsee luopumista saatanasta ja sitoutumista Kristuksen totuuteen. Mirhavoitelu tekee hänet osalliseksi kasteen täydellistävään Helluntain armoon.

Kirkko ymmärtää kasteen ihmisen perinpohjaisena hengellisenä vapautumisena. Kirkko opettaa ihmisen siirtymisestä kuolemasta elämään, pimeydestä valkeuteen ja toivottomuudesta iloon. Pyhä Nikolaos Kavasilas (k. 1390) opettaa:

“Ihminen löytää Jumalan kuvana kasteen ja mirhavoitelun mysteerioissa uudelleen alkuperäisen päämääränsä eli Jumala-keskeisen elämän. Tämä ei rajoitu vain kastehetkeen, sillä kasteeseen sisältyy tuleva ilo. Kaste on tulevan ylösnousemuksen esikuva, joka edellyttää meiltä jatkuvaa taistelua valkeuden puolella pimeyttä vastaan.”

Kaste merkitsee ihmisen persoonallista lihaksitulemista Kristuksen Ruumiissa eli Kirkossa. Se tarkoittaa ihmisen astumista Herran kärsimyksiin ja ylösnousemukseen. Kaste aloittaa ihmisen nousemisen Hänen iankaikkisen elämän valtakuntaansa. Ortodoksisen perinteen mukaisesti kaste tarkoittaa ihmisen voimakasta vastausta tähän kutsuun.

Demonisuuden ydin on ylpeys

Kastetta edeltävät saatanasta luopumisrukoukset ilmaisevat Kirkon pastoraalisen todellisuudentajun: saatana pyrkii vihollisena erottamaan ihmiset ensin Jumalasta ja sitten lähimmäisistään eli Jumalan kansasta. Kun ihmiset vieraantuvat Jumalasta, he asettavat elämänsä keskipisteeksi maailman tai itsensä. Kaikki paha alkaa ihmisessä, kun hän luopuu Jumalasta.

Pyhät isät opettavat, että saatanasta luopuminen tarkoittaa ylpeyden varaan rakentuvan maailmankatsomuksen hylkäämistä. Saatana on varastanut Jumalalta ihmisen ja valmistanut hänet pimeyteen, kuolemaan ja helvettiin. Vapautuminen demonien vallasta alkaa ihmisen palaamisella Jumalan hänelle tarkoittamaan asemaan. Ihmisen todellinen kutsumus ja päämäärä on ykseys Jumalan kanssa.

Suurin osa kristityistä ei kuitenkaan tunnista saatanan läsnäoloa ja toimintaa maailmassa. Siksi he eivät myöskään koe tarpeelliseksi luopua saatanan töistä ja hänen palvelemisestaan. He elävät nykyajan ajatusten ja arvojen mukaisesti. Maailmalliset ajatukset ja arvot orjuuttavat ja muovaavat heitä enemmän kuin vanhan ajan moraalinen pahuus. He eivät ymmärrä tai halua ymmärtää, että demonisuus sisältyy ennen muuta vääristelyyn ja jäljittelyyn, mustan esittämiseen valkoisena ja päinvastoin. Silloin periaatteessa sellaiset myönteiset käsitteet kuten vapaus, rakkaus, menestys ja kasvaminen voivat tulla pahan apuvälineiksi.

Sisäisen kodin löytäminen

Valtaosalle kristityistä kuolema tarkoittaa ruumiillista kuolemaa, biologisen elämän päättymistä. Siksi moderni ihminen on sokea ja kuuro Kirkon käsitykselle kuolemasta hengellisenä todellisuutena. Ortodoksisen kirkon opetuksessa kuolema tarkoittaa ihmisen eroa Jumalasta elämän antajana ja Itse Elämänä.

Kristus ei poista eikä tuhoa ruumiillista kuolemaa, koska Hän ei hävitä näkyvää maailmaa, jossa ruumiillinen kuolema on jopa elämän periaate. Kristus tekee äärettömästi enemmän. Kristus poistaa synnin osan kuolemasta, Hän tuhoaa kuoleman hengellisenä realiteettina. Hän täyttää sen Itsellään, rakkaudellaan ja elämällään. Kristus tekee kuolemasta riemullisen matkan täydelliseen elämään, ykseyteen ja rakkauteen.

Hengellinen kuolema täyttää ihmisen koko elämän kuolemisella ja erottaa hänet Jumalasta. Hengellinen kuolema tekee ihmiselämän yksinäisyydeksi, kärsimykseksi, peloksi, harhaksi, synnin orjuudeksi ja Jumalan vihollisuudeksi.

Pyhien isien mielestä ihmisen on mahdotonta tuntea Kristusta, ellei hän ensin halua vapautua langenneesta maailmasta, jonka Kristus paljasti elävän synnissä ja synnin orjuudessa. Eläessään tässä maailmassa Kristus oli kuollut maailman itseriittoisuudelle, lihan himolle, silmän halulle ja elämän ylpeydelle. Kristus oli kuollut maailmaa hallitsevalle hengelliselle kuolemalle.

Kasteen valkoinen vaate ilmoittaa ja viestittää uskoville uudesta elämästä Kristuksessa. Ortodoksisen kasteen mysteerion tärkein sisältö ja merkitys on Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen suhde. Siitä kasvaa ortodoksisen kirkon liturgisessa perinteessä säilynyt kasteen ja pääsiäisen erottamaton yhteys. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina kasteella oli pääsiäisen luonne ja sisältö.

Kun ortodoksinen teologia alettiin ymmärtää kristillisen uskon rationaalisena tulkintana ja selityksenä, kasteen mysteerion merkitys hämärtyi. Lähes jokaisessa ortodoksisen dogmaattisen teologian käsikirjassa viitataan rationaalisuuden hengessä kahteen kasteeseen liittyvään sanaan, jotka ovat perisynti ja armo. Ortodoksisen teologian länsimaisvaikutteisen käsikirjan mukaan kaste poistaa ihmisestä perisynnin ja vapauttaa hänet siitä. Kaste myös lahjoittaa hänelle kristilliselle elämälle välttämättömän armon.

Kaste on välttämätön ihmisen pelastukselle, mutta edellä mainituissa määritelmissä ja selityksissä kastetta ei enää esitetä olemukseltaan kuolemana ja ylösnousemuksena. Kirkon varhaisessa perinteessä pyhän mysteerion muoto oli tärkeä, koska sen luonne ja tehtävä oli epifaaninen ja koska se paljasti kasteen olemuksen.

Isä Alexanderin mukaan uusi dogmaattinen teologia hylkäsi selityksen kasteesta kuolemana ja ylösnousemuksena. Uudessa teologiassa kasteen muoto ei enää ollut epifania, vaan pelkästään ulkoinen merkki ja vakuus siitä, että kasteen “olemus” on asianmukaisesti toimitettu ja lahjoitettu ihmiselle.

Ihminen palaa katumuksen mysteeriossa Jumalan kansan yhteyteen. Katumus on ihmisen aitoa eheytymistä, jota eivät saa aikaan ihmisen luotuun olemukseen kuuluvat energiat vaan Jumalasta lähtevät energiat. Nämä energiat kohtaavat ja ympäröivät ihmisen ja saattavat hänet ykseyteen Jumalan kanssa.

Isä Pentti Hakkarainen kirjoittaa teoksessaan Kirkko luovana yhteisönä:

“Idän kirkon hengelliset ohjaajat puhuvat ihmisen sisäisen kodin tärkeydestä. Sisäinen koti löytyy vain rauhoittumalla, hiljentymällä ja hakeutumalla syvälle omaan minuuteen. Eksorkistit eli pahan rukouksella poiskarkottajat olivat ihmisyyden kätilöitä. He olivat myötäelävän, armahtavan rakkauden peilejä, jotka kasvattivat kodittomaan ihmiseen sisäisen kodin, toisen ihmisen myönteisen kohtaamisen armolahjan.”

Moderni ihminen ei sitoudu mihinkään. Hän ei omistaudu isänmaalle, perheelle, avioliitolle, isyydelle, äitiydelle eikä ystävyydelle. Hän on tehnyt epäuskostaan uskon. Modernilla ihmisellä ei ole ihanteita, hänellä on ideologioita. Hän käyttää menneisyyden väärinkäytöksiä peittääkseen epäsosiaalisuutensa. Hän kätkee valheensa persoonattomaan totuuteen.

Hän yrittää kätkeä hirvittävän eristäytymisensä ja kutsuu sitä vapaudeksi, itsenäisyydeksi ja oikeudenmukaisuudeksi. Moderni ihminen käyttää kaikkia keinoja paetakseen sitä, ettei hänellä ole tulevaisuutta. Psalmin kirjoittaja luonnehtii hyvin modernia ihmistä:

“Minä olen kuin huuhkaja autiomaassa, kuin pöllö, joka asustaa raunioissa. Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu” (Ps.102:7-8).

Moderni ihminen ei ole minä, koska hän lakannut sanomasta sinä.

Kirkko kutsuu ihmisiä pyhyyteen

Pyhä Basileios Suuri (k. 379) opettaa:

“Kuulkaamme totuuden sanoja, joilla ei ole mitään tekemistä ihmistiedon ristiriitaisuuksien kanssa, nämä totuuden sanat ovat Pyhän Hengen innoittamia. Niiden tarkoituksena on vaikuttaa ihmisen pelastukseen.”

Luottamus Jumalaan on kristillisen rakkauden olennainen osa. Kristuksen maanpäällinen elämä rakentui siihen, että hän luotti Isäänsä. Ihmiset tekevät usein syntiä, koska heiltä puuttuu myötätuntoa ja luottamusta lähimmäistä kohtaan. Ihmisen lankeemus on ennen muuta hänen tahtonsa lankeemusta. Hänen tahtonsa suunta on väärä. Silivrian metropoliitta Emilianos Timiadis kirjoittaa:

“Kristitty elää Kristuksessa toisia varten. Hän kuuluu Jumalalle enemmän kuin itselleen. Hengellinen ihminen on rukoukseen omistautunut soturi. Hän puhuu vähän, mutta osoittaa teoillaan, mitä ei voi ilmaista sanoin.”

Hengellisesti viisas ihminen tekee erottaa toisistaan totuuden ja valheen, oikean ja väärän, hyvän ja pahan. Meidät on luotu jotakin syvempää kuin ruokaa ja nautintoja varten. Armeliaisuus on arvokasta niin kauan kuin se koskettaa ihmisten sydämiä. Meidän tulee oppia hallitsemaan itseämme ja vastustamaan langenneen ihmisyytemme mielijohteita.

Pyhä Basileios Suuri kutsuu langenneen ihmisyyden vastustamista “kuninkaalliseksi” eli “elämän tieksi”. Kirkkoisän mukaan itsensä hallitseminen tarkoittaa sen ymmärtämistä, mikä on kristilliselle olemassaololle tarpeellista ja mikä ei palvele ihmisen jumalallisia tarpeita. Ihminen kaipaa rauhaa, vapautta ja iloa. Mutta ennen kuin hän voi saavuttaa ne, hänen täytyy vapautua himoistaan ja heikkouksistaan eli synnistä.

Askeesi tarkoittaa pitkää taistelua ja vaikeaa kilvoitusta pahojen tottumusten ja syntiin johtavien kiusausten kukistamiseksi. Pyhien isien mukaan ei ole hyvettä ilman kiusausta. Ihminen voittaa pahan, synnin ja kiusaukset tuskallisen ja vaikean hengellisen taistelun ja Jumalan rakkauden avulla. Ihmiseltä edellytetään taistelussa pahan aiheuttajia vastaan kohtuullisuutta, pidättyvyyttä ja raittiutta asioissa, jotka johdattavat häntä pahaan ja avaavat oven pahan läsnäololle.

Jumala iloitsee katuvien kyynelistä

Paasto on Kirkon jäsenen hengellinen taisteluareena. Ruoka ja syöminen eivät tasapainoisesti käytettyinä saastuta ihmistä. Pyhän Efraim Syyrialaisen (k. 373) mukaan “syöminen on luonnonmukaista, mutta ihminen paastoaa vapaan tahtonsa mukaisesti.”

Ihmisruumis on heikko ja ihmisluonto sairas. Saatana näki Kristuksen ihmisenä ja yritti kiusata Häntä, mutta Kristus kukisti paastoamisella saatanan. Pyhä Efraim Syyrialainen pitää paastoa opettajana, joka opettaa ihmiselle kuinka taistella aivan kuten Kristus osoittaa meille, miten hän kukisti saatanan.

Syyrian kirkon opettajan mielestä paasto ei tarkoita luopumista ainoastaan ruoasta, vaan myös vääristä ajatuksista. Ihmisen tulee paastota myös suullaan ja sydämellään. Efraim kutsuu “hyvää paastoa” Jumalan ihmisille antamaksi lääkkeeksi.

Kirkon hengen mukainen katumus vapauttaa ihmisen maailman orjuudesta ja oman itsekkyyden tyranniasta. Pyhien isien elämänasenne eroaa maailmallisesti elävän ihmisen elämänkuvasta. Pyhien isien elämä sitoutuu Kirkon askeettiseen, liturgiseen, kokemukselliseen ja käytännölliseen pyhyyteen. Maailmallisesti elävän ihminen hylkää yhteiskunnassa ja kirkossa Jumalan. Hänen ajatuksiaan, suunnitelmiaan ja näkemyksiään ohjaa itsekkyys.

Pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) kirjoittaa:

”Katumus tarkoittaa synnin vihaamista ja hyveiden rakastamista, sen välttämistä, mikä on pahaa ja sen tekemistä, mikä on hyvää.”

Katumuksen vastaan ottaminen ei tarkoita ihmiselämässä rutiininomaista ja mekaanista muutosta. Sitä ei pidä myöskään samastaa yksilökeskeiseen uskonnollisuuteen.

Katumus tarkoittaa ihmiselämän olemuksellista uudistamista. Katumus on ensimmäinen ihmistä parantava lääke. Synnillinen elämä johtaa ihmisen luonnottomaan tilaan, mutta katumuksellinen elämä palauttaa hänet elämää antavaan luonnolliseen tilaan. Pyhittäjä Johannes Siinailainen määrittelee katumuksen:

“Katumus on kasteen uudistaminen. Katumus on sopimus Jumalan kanssa uudesta elämästä. Katuja on nöyryyden ostaja. Katumus on omantunnon puhdistamista”.

Katumus ei tarkoita pelkästään tunnonvaivoja tai pahoillaan olemista pahan tekemisen jälkeen. Katumus merkitsee Kirkon kutsua uuteen elämään eli uuden kirkollisen elämänkäsityksen avaamista ihmiselämässä. Jumala tekee katumuksessa aloitteen ihmiselle, mutta katumus edellyttää, että ihminen vastaa myönteisesti ja voimallisesti Jumalan aloitteeseen.

Pyhä Gregorios Palamas kutsuu suuren ja pyhän paaston päiviä “vertaamattomaksi hengellisen murehtimisen ja taistelun ajaksi”. Pyhän Gregorioksen mukaan syntien hengellinen murehtiminen on Jumalan armon ja rakkauden hedelmää, mutta edellyttää myös ihmisen yhteistoimintaa Luojansa kanssa. Ihminen tarvitsee elämässään nöyryyttä, itsetutkistelua, paastoamista, valvomista ja ennen kaikkea rukousta. Hengellinen murehtiminen tarkoittaa, että ihminen murehtii kadottamaansa Jumalan läsnäoloa. Ihminen suree Jumalan poissaoloa ja janoaa elämäänsä Hänen läsnäoloaan.

Kristus siunasi murheellisia ihmisiä:

“Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat periä maan” (Matt.5:4).

Katumuksen kyyneleet ovat kristityn elämän tie. Kirkon pyhät ihmiset kannustavat ihmisiä itkemään syntejään, koska silloin sydän puhdistuu ja ihminen ottaa vastaan hengellisen herkkyyden ja voittaa Jumalan rakkauden avulla saatanan provosoiman sydämen kovuuden. Pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) luonnehtii aitoja katumuksen kyyneleitä “elämän merkiksi”. Katumuksen kyyneleet puhdistavat ja kirkastavat ihmissielun. Mutta isät varoittavat kilvoittelijoita saatanan provosoimista kyynelistä, jotka eivät kasva hengellisestä murheesta, vaan ylpeydestä.

Munkki Antiokoksen mukaan:

“Jumala iloitsee katuvien kyynelistä, riemuitsee synnintunnustuksesta, murtuneesta ja nöyrästä sydämestä. Kovasti Hän haluaa katumustamme ja ottaa meidät suudelmin vastaan kuin katuneen tuhlaajapojan. Hän iloitsee meidän kääntymyksestämme ja katumuksestamme”.

Rukouksella ja paastolla

Ortodoksisen askeesin hengellinen kurinalaisuus koskee Kirkon jokaista jäsentä. Kirkon jäsenen kutsumuksena on elää toisin kuin ympäröivän maailman ihmiset. Ihmisten tulee löytää elämän todellinen merkitys, sillä usein heidän elämänsä on vääristynyttä, kurjaa, turhaa ja rumaa.

Askeesilla on kaksi polttopistettä. Ensimmäisen tarkoituksena on kehittää ihmisessä kristillisen luonteen myönteisiä piirteitä eli hyveitä. Toisen tarkoituksena on, että ihminen välttää syntiä ja vääriä valintoja.

Kirkon isät kutsuvat taistelua syntiä ja vääriä valintoja vastaan kohtuullisuudeksi (enkrateia). Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja opettaa:

“Ajatuksien ja asioitten järkevä käyttö on kohtuullisuuden, armeliaisuuden ja tiedon tulosta, sen sijaan järjetön on seurausta hillittömyydestä, vihasta ja tietämättömyydestä”.

Kolmas luonteen kehittämiskäytäntö liittyy hengelliseen tarkkaavaisuuteen ja herkkyyteen. Kirkon isät painottavat, että inhimillisessä elämässä on syytä välttää äärimmäisyyksiä. Jos kilvoittelija ei ole valpas, hän eksyy hyveen tieltä.

Rukous, pyhien isien tekstien lukeminen, pyhien ihmisten elämän tutkiminen ja säännöllinen osallistuminen Kirkon yhteisiin jumalanpalveluksiin tukevat kirkollisen luonteen kehittymistä. Isät opettavat, että paasto ja rukous auttavat voimallisesti kilvoittelijaa taistelussa pahaa vastaan. Paaston ja rukouksen tulee liittyä käytännön elämään. Kristuksen sanojen mukaan demonien toiminta on voitettavissa vain rukouksella ja paastolla (Matt.17:21). Kristus ohjasi opetuslapsiaan rukoukseen, etteivät he olisi joutuneet kiusaukseen (Matt.26:41).

Ortodoksisessa luostariperinteessä rukousta pidetään merkittävänä apuna taistelussa himoja vastaan. Pyhittäjä Maksimoksen mielestä paastoaminen ehkäisee himojen kasvamista ja rukous ja Jumalan rakastaminen vähentävät himojen syntymistä. Pyhittäjä kirjoittaa:

“Kaikkien himojen alku on itserakkaus, ja kaikki himot päättyvät ylpeyteen. Itserakkaus on järjetöntä kiintymystä omaan ruumiiseen. Joka kukistaa itserakkauden, kukistaa samalla kaikki siitä kehittyvät himot”.

Pyhä Gregorios Nyssalainen opettaa:

“Rukous suojelee harkitsevuutta, hillitsee ärtyisyyttä, pitää kurissa turhamaisuutta, puhdistaa vihasta, häätää kateuden, tuhoaa epäoikeudenmukaisuuden ja nuhtelee jumalattomuudesta. Rukous on neitsyyden sinetti, avioliiton uskollisuus, matkalla olevien turva, nukkuvien suojelija, unesta heräävien rohkeus, maanviljelijöiden hyvinvointi ja merimiesten suoja. Rukous lohduttaa vankeudessa olevia, antaa levon uupuneille, lohdun surullisille ja ilon iloitseville.”

Vapautuminen pahoista ajatuksista ja tunteista

Hyvän tekeminen ja pahan välttäminen on ihmisessä yksimielisen omantunnon toimintaa. Omatunto tekee hyvästä välttämättömyyden. Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) opettaa:

“Hyvää mieltä ja iloa ei saada vallan suuruudesta, ei rikkauden runsaudesta, ei ruumiin vahvuudesta eikä pöydän antimien yltäkylläisyydestä, vaan hengellisestä kehittymisestä ja hyvästä omastatunnosta.”

Pyhä Johannes Krysostomos korostaa, että puhdas omatunto luo Kirkon elämän olemuksen ja kruunaa sen. Ihmisen sisäinen omatunto on korkeampi kuin ulkoiset teot, kuten sielu on korkeampi kuin ruumis. Kirkkoisä korostaa, että oikea usko ja eettinen elämä synnyttävät yhdessä hyveistä korkeimman eli rakkauden. Rakkaus ei auta ihmistä yhtään ilman uskoa, itse asiassa rakkaus on mahdoton ilman uskoa.

Kirkon askeesi käsittää ortodoksisen uskon keskeisen ulottuvuuden. Askeesi johtaa kilvoittelijan Kirkon perushyveisiin: sisäiseen vapauteen, todelliseen iloon, nöyryyteen, köyhyyteen ja elämän puhtauteen. Elämän puhtaus on luostarielämän ja askeesin päämäärä. Se ei tarkoita pelkästään ulkoista naimattomuutta, vaan myös ihmisen ajatusten sisäistä puhtautta.

Pyhän Basileios Suuri opettaa, ettei munkin tule omistaa mitään tässä maailmassa. Munkin tehtävänä on osoittaa myötätuntoa kärsiviä ihmisiä kohtaan ja itkeä itkevien kanssa (Room.12:5). Munkin tulee hoitaa sairaita, osoittaa köyhiä kohtaan vieraanvaraisuutta ja isällistä rakkautta.

Kesarean arkkipiispan käsitys oikeudenmukaisuudesta ja rauhasta on olemuksellinen ja kokemuksellinen. Oikeudenmukaisuus ja rauha ilmaisevat alkuperäisen kristillisen elämän ihanteen. Basileios korostaa kirjoituksissaan kristityn Jumalasta kasvavaa sisäistä rauhaa, josta kasvaa kirkkoyhteisön hengellisen elämän laatu.

Pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan todelliset luostarikilvoittelijat ovat valkeuden lapsia:

“Maailmassa elävät nukkuvat päivälläkin, mutta he valvovat yölläkin. He ovat totisesti valkeuden lapsia. He eivät pelkää ryöväreiden hyökkäyksiä. Eihän heillä ole mitään menetettävää. Rahaa ei ole, ruumis ja sielu on. Hymnien kanssa he saattavat kuolleen, ja kutsuvat sitä saatoksi eikä hautaamiseksi. Jos ilmoitetaan, että se ja se on kuollut, vallitsee suuri riemu. Siksi kiitos, suuria kunnia, ilo, kun jokainen toivoo saavansa sellaisen lopun, lähtevänsä tästä taistosta, pääsevänsä vaivoista ja taistoista näkemään Kristuksen. Sielu tähtää viime henkäyksellään vain siihen, että lähtisi Jumalalle rakkaana.”

Pyhä Gregorios Palamas korostaa Krysostomoksen tavoin luostarielämän suurta hengellisen kasvamisen ja kehittymisen merkitystä. Hänen mukaansa munkille ei ole riittävää pelkästään elää luostarissa, vaan munkin tulee elää siellä pyhien isien esikuvan mukaisesti. Munkin hengellisen innoituksen lähteenä on sisäinen munkkeus.

Pyhä Gregorios oli vakuuttunut, että ihmisen on mahdotonta omistaa Jumala sisimmässään ja yhdistyvä Hänen käsittämättömään Valkeuteensa, ellei ihminen puhdistaudu hyveissä ja nouse itsensä yläpuolelle. Hän kirjoittaa “Pyhää hiljaisuutta harjoittavien puolustuksessa”:

”Me emme pidä sanojen ja ajatusten kautta löydettyä tietoa oikeana käsityksenä, vaan sitä tietoa, mikä tulee osoitetuksi tekojen ja elämän kautta.”

Katumus on kristityn elämässä toinen syntymä, joka on Jumalasta. Minkä ihmiset saavat pyhässä kasteessa vakuutena, sen he saavat katumuksessa Jumalan lahjana. Uskoa edeltävä tieto on luonnollista tietoa. Uskosta syntyvä tieto on hengellistä tietoa, joka erottaa hyvän pahasta. Sitä pyhät isät kutsuvat myös luonnolliseksi tiedoksi.

Elävästä uskosta syntyy nöyryys; nöyryydestä kasvaa rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin; ja rakkauden avulla kilvoittelijat edistyvät tiedossa. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja opettaa:

“Itsehillinnän hedelmä on himottomuus ja uskon anti on hengellinen tieto. Himottomuuden suojissa kehittyy kyky erottaa oikea väärästä, hengellisen tiedon hedelmä taas on rakkaus Jumalaan.”

Kun stoalaisessa filosofiassa himottomuus tarkoitti vapautumista tunteista, bysanttilaisille teologeille se merkitsi vapautumista pahoista tuntemuksista, aineellisista ja lihallisista kiintymyksistä. Himottomuus on vapautumista kaikenlaisista paheista, pahoista ja kielteisistä ajatuksista ja tunteista.

Pyhä Gregorios Palamas opettaa, ettei ihminen saavuta Jumalan tuntemista käsitteellisten lakien ja periaatteiden dialektisen metodin avulla. Jumalan tunteminen toteutuu Kirkon yhteisöllisen karismaattisen kokemuksen kautta. Kokemus suodaan niille, joilla on puhdas mieli ja sydän. Ortodoksinen teologia edellyttää aina osallistumista uskon salaisuudesta. Jumalan tunteminen on elämää, toimintaa ja kokemusta.

Jumalan kokemisessa ja osallistumisessa Hänen elämäänsä, teologia ylittää intellektuaaliset ja rationaaliset lait. Siksi maallinen viisaus on usein vastakkaista Jumalan viisaudelle. Palamas viittaa harhaoppisiin, jotka hylkäävät Jumalan Ilmoituksen ja käyttävät opetuksissaan “inhimillisiä arvailuja”. Harhaoppiset ovat oikeastaan ateisteja, koska he eivät usko Jumalaan sellaisena kuin Hän on ilmoittanut Itsensä profeetoille, apostoleille ja Kirkon isille.

Katumuksen yhteisöllisyys hämärtynyt

Jokaiselle tunnolliselle papille katumuksen mysteerio on papillisen viranhoidon vaikeimpia ja turhauttavimpia tehtäviä. Siinä hän kohtaa ihmisissä kirkollisen elämän jokaiseen sopukkaan pesiytyneen valhekirkollisuuden. Pappi kohtaa ihmisiä, joille synti, katumus ja uusi elämä Kristuksessa ovat yhdentekeviä.

Ortodoksit mieltävät katumuksen mysteerion usein Rooman kirkon vaikutuksesta syntyneessä lainomaisessa ja muodollisessa merkityksessä. Katumuksen mysteerioon yhdistyy ihmisten mielikuvissa psykologisoiva jopa mystifioiva näkemys. Synnintunnustuksessa korostetaan juridisesti papin valtaa antaa synninpäästö: katuvan ihmisen sieluntilalla ei ole juurikaan merkitystä.

Alkuaan katumuksen mysteerio oli Kirkossa tarkoitettu niille, jotka oli eri syistä suljettu Kirkon ulkopuolelle. Nämä ihmiset eivät voineet kantaa yhteisessä eukaristiassa uhria Jumalalle ja eivätkä siksi myöskään ottaa vastaan pyhiä eukaristisia lahjoja.

Ensimmäisten vuosisatojen Kirkon jäsenen katumuksen tie oli pitkä ja katumuksen mysteerio tarkoitti, että katuva ihminen tunnusti syntinsä ja luopui niistä. Hän katui Jumalasta vieraantumistaan. Kirkko tunnusti hänen katumuksensa aitouden ja hyväksyi hänet takaisin Kirkon eukaristiseen ykseyteen.

Eukaristiseen ykseyteen palaaminen on yhä ortodoksisen kirkon perusnäkemys katumuksen mysteeriosta. Kirkon opetuksessa katumus liittyy pastoraaliseen työhön eli ihmisen opastamiseen hengelliseen elämään ja hänen auttamiseensa taistelussa ihmisessä vaikuttavaa “vanhaa Aadamia” vastaan.

Kaikkea tätä ei kuitenkaan alkuaan yhdistetty katumuksen mysteerioon. Niin tapahtui vasta, kun kristinuskosta tuli 300-luvulla Rooman yhteiskunnan valtauskonto. Kirkon muodollisten jäsenten määrä kasvoi suuresti, ja hengellisestä ohjauksesta tuli katumuksen mysteerion usein keskeisin asia. Katumusta eivät enää harjoittaneet Kirkon yhteydestä erotetut vaan siihen kuuluvat.

Katumus lakkasi olemasta katumuksen mysteerion keskeinen asia. Sen sijaan alettiin korostaa synninpäästöä. Samalla vesittyi kristillinen näkemys synnistä ja katumuksesta. Synti oli perinteisesti nähty erona Jumalasta ja Hänen elämästään. Moraali ja ulkonaiset rituaalit korvasivat vanhan käsityksen synnistä. Synti alkoi tarkoittaa vakiintuneiden sääntöjen rikkomista.

Kirkon eettiset säännöt lakkasivat olemasta kaikkia velvoittavia normeja ja muuttuivat yhteisöllisesti hyväksyttäviksi tavoiksi.

Katumuksen mysteerion yhteisöllinen luonne on hämärtynyt ortodoksisessa kirkossa. Läntinen skolastinen teologia on vaikuttanut vuosisatojen aikana erityisesti venäläiseen perinteeseen. Vaikutus näkyy katumuksen mysteerion lainomaisina aineksina ja pietistissävyisen yksilöhurskauden painotuksina. Katumuksen mysteerio madaltui kapeaksi, juridiseksi synninpäästöksi.

Latinalaisessa lännessä luotiin keskiajalla uusi ihmisen yksilöllistä uskonnollisuutta ja vanhurskautumista korostava katumuksen sakramentin muoto. Läntinen vaikutus kotiutui Venäjälle Pietari Mogilan (k. 1647) aikana. Mogilan vuonna 1640 perustama Kiovan hengellinen akatemia oli hengeltään latinalainen koulu. Kieli, tavat ja teologia heijastivat latinalaisen kirkon teologian vaikutteita. Kiovan akatemian suuntautumista länteen symboloi sen opetuskielenä käyttämä latina Puolan ja Liettuan jesuiittakoulujen esikuvan mukaisesti. Katumuksen yhteisöllinen ja eukaristinen yhteys hävisi venäläisestä perinteessä.

Isä Alexander Schmemann (k. 1983) kirjoitti 1960-luvun alussa:

“Kirkon menestystä mitataan osallistuvien lukumäärällä, taloudellisella vauraudella ja kaikenlaisella “seurakunta-asioiden” moninaisuudella . Tosiasia on, että katumus on kadonnut Kirkon opetuksesta ja elämästä. Pappi voi kannustaa seurakuntalaisiaan yhä suurempiin ja parempiin aineellisiin saavutuksiin, hän voi joskus moittia heitä liian harvoin tapahtuvasta osallistumisesta jumalanpalveluksiin tai huonosta velvollisuuksien täyttämisestä, hän voi vastustaa vapaamuurariutta ja seurakunnanneuvostoa, mutta hän ei tavallisesti ajattele maailmaa “ ruumiin halujen, silmien pyyteiden ja mahtailevan elämän käsittein” (1.Joh.2:16) . Hän ei myöskään todellisesti usko Kirkkoon, joka pelastaa epätoivosta ja synnin pimeydestä, vaan näkee Kirkon laitoksena, joka tyydyttää hyvässä asemassa olevien ihmisten uskonnollisia tarpeita”.

Ihminen ei vapaudu synnistä puhumalla ja keskustelemalla. Katumuksen mysteerion länsimaisvaikutteinen psykologisointi näkee katumuksen lähinnä “neuvonpitona”, jossa katujaa autetaan ratkomaan ongelmiaan. Maallistuneen laitoskirkon jäsenet eivät usko, että Kirkko voisi vapauttaa ihmisen epätoivosta ja synnin pimeydestä. He näkevät Kirkon laitoksena, jonka tehtävänä on tyydyttää ihmisen moninaisia tarpeita.

Isä Alexander kysyi, voidaanko palata todelliseen ortodoksiseen katumuskäsitykseen ja - käytäntöön? Hänen mukaansa voidaan, mikäli ortodokseilla on rohkeutta käsitellä ongelman syitä eikä pelkästään katumuksen ulkoisia asioita. Vanhan Kirkon katumuskäytännön eheyttämisen lähtökohtana ovat opetus ja kasvatus.

Synti tarkoittaa raamatullisessa ja patristisessa merkityksessä välirikkoa, ihmisen luopumista Jumalan ainutlaatuisesta suunnitelmasta. Synnin olemus on ihmisen luopumuksessa ja kapinassa. Ihmisen historia on kapinallisen ihmisen historiaa. Ihmisen synnillisyys on yhteydessä tapahtumiin, synnillisiin tekoihin ja toimintoihin. Synti vääristää ihmisen vastuullisen vapauden. Ihminen hylkää olemassaolon, johon Jumala on hänet kutsunut.

Isä Filoteos Faroksen mukaan Kirkon elämän ongelma kasvaa usein siitä, etteivät ortodoksit käsittele syntisyyttään Kirkon perinteen hengessä. Kirkko opettaa ihmisiä tunnustamaan, etteivät he ole tehneet mitään hyvää maan päällä. Pyhittäjä Efraim Syyrilainen hämmästyttää meitä sanomalle:

“Jos sinä et voi olla rakastava lähimmäistäsi kohtaan, myönnä edes että olet syntinen.”

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

  • Allen, Joseph J., 2000, Inner Way. Toward a Rebirth of Eastern Christian Spiritual Direction. Brookline.
  • Andreas Kreetalainen, pyhä, 1976. Pyhän Andreas Kreetalaisen Suuri katumuskanoni. - Pyhä ja suuri paasto III. Kuopio.
  • Antiokos, munkki, 2002, Pandektes. Suomennos: Johannes Seppälä. Jyväskylä.
  • Chryssavgis, John
    • 1990, Repentance and Confession in the Orthodox Church. Brookline.
    • 2000, Soul Mending. The Art of Spiritual Direction. Brookline.
  • Constantelos, Demetrios
    • 1981, Basil the Great’s Social Thought and Involvement. - The Greek Orthodox Theological Review. Vol. 26. No. 1-2. Brookline.
    • 1991, Byzantine Philanthropy & Social Welfare. 2nd Revised Edition. New York.
  • Erickson, John, 1991, The Challenge of Our Past. Studies in Orthodox Canon Law and Church History. Crestwood.
  • Faros, Philotheos, 1998, Functional and Dysfunctional Christianity. Brookline.
  • Florovsky, Georges, 1972, The Catholicity of the Church. - Bible, Church, Tradition: An Eastern Orthodox View. Belmont.
  • Gregorios Nyssalainen, pyhä
    • 1954. St. Gregory of Nyssa. The Beatitudes. - Ancient Christian Writers. The Works of the Fathers in Translation. Translated and annotated by Hilda C. Craff. New York.
    • 1978, St. Gregory of Nyssa. The Life of Moses. Translated by A.J. Malherbe & Everett Ferguson. New York.
  • Gregorios Siinailainen, pyhä, 1991, Hyödyllisiä opetuksia. - Filokalia osa III. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli. Pieksämäki.
  • Hakkarainen, Jarmo
    • 1989, Kirkko, yhteiskunta ja vastuuntunto Basileios Suuren ajattelussa. - Ortodoksia 38. Pieksämäki.
    • 1995, Ihmisen hengellinen taistelu ja sen yhteiskunnallinen merkitys. - Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja 1994. Joensuu.
    • 2004, Bysanttilainen askeesi - Jumalan pyhyyden teologiaa. - Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita. Joensuu.
    • 2005, Pyhän Johannes Krysostomoksen opetuksia köyhyydestä ja rikkaudesta. - Erga 2005. Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian vuosikirja. Ortodoksisen teologian julkaisuja. N: o 35. Joensuu.
    • 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
    • 2009, Bysantin terapeuttista Jumalan tuntemisen teologiaa. – Bysantin kirkko ja paavin valtapolitiikan pitkä varjo. Bysanttilaista terapeuttista teologiaa ja latinalaista uskonnollisuutta. Joensuu.
  • Hakkarainen, Pentti
    • 1979, Kirkko, pelastuksen paikka. - Kirkko uusi todellisuus. Joensuu.
    • 1981, Katumuksen mysteeriosta eukaristiseen iloon. - Ortodoksisuuden lähteillä. Joensuu.
    • 1998, Koditon ihmisyys. - Kirkko luovana yhteisönä. Jyväskylä.
    • 1998, Omavoimaisuudesta. - Kirkko luovana yhteisönä. Jyväskylä.
  • Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 1997, Saint Gregory Palamas as a Hagiorite. Levadia.
  • Johannes Krysostomos, pyhä
    • 1979, Saint Chrysostom: Homilies on the Acts and the Epistle to the Romans. - Nicene and Post-Nicene Fathers. Vol. XI. Michigan.
    • 1998, St. John Chrysostom. Commentary on the Psalms. Vol. One. Translated with an Introduction by Robert Charles Hill. Brookline.
    • 2001, Luostareista ja luostarien asukkaista (PG 62, 575-576-578). Suomennos: Johannes Seppälä. - Ortodoksinen Kulttuuri 1-2001. Joensuu.
  • Johannes Siinailainen, pyhittäjä, 1986, Portaat. Suomentanut Johannes Seppälä. Pieksämäki.
  • Keselopoulos, Anestis, G., The Passions and Virtues According to the Teachings of Saint Gregory Palamas. Translated from Seventh Edition by Fr. Alexis Trader. Moniste.
  • Krivosein, Vasili, arkkipiispa, 2002, Pyhittäjä Simeon Uusi Teologi. Suomentanut Irmeli Talasjoki. Jyväskylä.
  • Maksimos Tunnustaja, pyhä, 1986, Rakkaudesta. - Filokalia II osa. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
  • Nellas, Panayiotis, 1987, Deification in Christ. Orthodox Perspectives on the Nature of the Human Person. Translated from the Greek by Norman Russell. Crestwood.
  • Schmemann, Alexander
    • 1961, Some Reflections on Confession. - St. Vladimir’s Seminary Quarterly. Vol. 5, No.3, Fall 1961.
    • 1974, Of Water and the Spirit. Crestwood.
  • Shemunkasho, Aho, 2002, Healing in the Theology of Saint Ephrem. Piscataway.
  • Timiadis, Emilianos, metropolitan, 1998, Toward Authentic Christian Spirituality: Orthodox Pastoral Reflections. Brookline.