Ortodoksisuuden sunnuntaina 3
Ortodoksi.netista
Pyhien ikonien vastustajat torjuivat Kristuksen todellisen ihmisyyden
Ortodoksinen kirkko on viettänyt vuodesta 843 lähtien suuren ja pyhän paaston ensimmäistä sunnuntaita ikonoklasteista eli pyhien ikonien ”rikkojista” saadun voiton juhlana. Päivää kutsutaan ortodoksisuuden sunnuntaiksi.
Bysanttilainen keisarinna Theodora kutsui koolle Konstantinopoliin kirkolliskokouksen vuonna 843. Kirkolliskokous merkitsi ortodoksian voittoa yli sata vuotta keisarikuntaa vaivanneesta (726-843) pyhien ikonien tuhoajien harhaopista.
Pyhien ikonien vastustajat torjuivat Kristuksen todellisen ihmisyyden. He lankesivat dualismiin eli aineen ja hengen vastakohtaisuuteen. Ikonoklastit pitivät ainetta epäpuhtaana ja halusivat luopua täysin materiasta.
Bysanttilaisen historioitsija Theofaneksen mukaan keisari Leo III (717-741) aloitti vuonna 726 taistelun pyhien ikonien kunnioittajia vastaan. Bysanttilaisten lähteiden mukaan keisari määräsi Kristus-ikonin poistettavaksi keisarillisen hallituspalatsin portin päältä. Leo III oli syntynyt Syyriassa ja otaksutaan, että hän sai pyhien ikonien vastaisia vaikutteita syyrialaisilta monofysiittisiltä piispoilta. Tunnetusti juuri monet syyrialaiset piispat suhtautuivat kielteisesti ikonien käyttöön.
Keisari Leo III esitti vuonna 730 patriarkka Germanokselle vaatimuksen allekirjoittaa pyhien ikonien käytön tuomitseva julistus. Pyhä patriarkka Germanos asettui jyrkästi vastustamaan moista Kirkon hengelliseen elämään ja käytäntöön puuttumista. Keisari erotti Germanoksen virasta. Hänen sijaan patriarkaksi nousi ikonoklasmia myötäillyt Anastasios. Patriarkka Anastasioksen hallintokaudella (730-754) pyhiä ikoneita tuhottiin määrätietoisesti ja niiden kunnioittajia vainottiin avoimesti. Ikoneita kunnioittanut papisto ja kansa elivät alituisessa pelossa. Monet joutuivat kärsimään pyhien ikonien kunnioittamisen takia.
Bysantin kirkko oli luopiopatriarkasta ja hänen myötäilijöistä huolimatta valmistautunut hengellisesti taistelemaan keisarillista painostusta vastaan. Keisari Leon ikonoklastinen kirkkopolitiikka ei onnistunut hävittämään pyhien ikonien kunnioittamista. Hänen poikansa Konstantinos V (741-775) oli isäänsä vielä jyrkempi pyhien ikonien vastustaja. Konstantinos kutsui Hieriaan kirkolliskokouksen (7549, jossa pyhien ikonien kunnioitus tuomittiin epäkristillisenä taikauskona. Kirkolliskokouksen päätöksissä hylättiin kaikkinaiset Kristus-ikonit kuten myös Jumalansynnyttäjän ja myös muiden pyhien ikonit. Kirkolliskokous tuomitsi pyhän patriarkka Germanoksen ja pyhän Johannes Damaskolaisen harhaopettajina, jotka rohkenivat puolustaa pyhien ikonien käyttämistä.
Keisari Konstantinos V:n aikaa kuvasti taistelu bysanttilaisia luostarikilvoittelijoita vastaan. Taistelu johti käytännössä monien luostareiden sulkemiseen. Osa luostareista muutettiin sotilaskasarmeiksi. Pyhät luostarit olivat pyhien ikonien kunnioittajien hengellisiä tukikohtia. Luostareiden hengellinen itsenäisyys ja keisarillisen vallan vastustaminen ärsytti keisaria. Keisarin ikonoklastisen politiikan välityksellä purkautui osaltaan myös vastenmielisyys, jota keisarillinen hallinto tunsi eräiden luostareiden aineellista vaurautta kohtaan.
Pyhä ikoni johdattaa uskovia Jumalan maailmaan
Keisarinna Theodora kutsui vuonna 787 koolle ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikeaan. Kirkolliskokouksen velvoittavissa päätöksissä todetaan, että pyhien ikonien käyttäminen ja niiden kunnioittaminen on Kirkon uskon totuuden ja raamatullisen perinteen mukaista. Ikonoklastit eli pyhien ikonien ”rikkojat” tuomittiin harhaoppisiksi.
Nikean synodin isät loivat pyhän Johannes Damaskolaisen (k. 750) hengessä teologiset perusteet Bysantin kirkon kuvaperinteen puolustamiselle. Pyhä Johannes painottaa teoksessaan Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan, miten kristilliseen perinteeseen on juurtunut syvälle pyhien esineiden ja asioiden kunnioittaminen. Hänen mukaansa pyhät ikonit ovat värien ja muotojen teologiaa, joka opettaa uskovia ja herättää heissä hengellisen askeesin mielen sekä muuttaa ja pyhittää katsojan.
Pyhiä ikoneja kunnioitetaan kumarruksin, ristinmerkein, suudelmin, suitsutuksin ja lukemalla rukouksia niiden edessä. Pyhä ikoni ei ole naturalistinen maalaus, vaan sen tehtävänä on johdattaa uskovia Jumalan maailmaan.
Ikonoklastisessa riidassa oli kysymys Kirkon Traditiosta
Tätä selkeää teologista kuva-ajattelua Bysantin ortodoksit tarvitsivat jo varsin pian, sillä uusi ikonoklastinen kausi alkoi keisari Leo V:n aikana vuonna 813.
Vainoista huolimatta ortodoksisen kirkon uskollinen papisto ja kansa todisti järkähtämättä pyhien ikonien kunnioittamisen puolesta. Ortodoksisen teologian ja jumalanpalveluksen synteesi, jonka palestiinalaismunkit olivat kehittäneet sen jälkeen, kun arabit valloittivat 600-luvulla Lähi-idän, joutui ikonoklasmissa kokeeseen.
Ikonienraastajat olivat usein saaneet keskeiset vaikutteensa juutalaisuudesta, islamilaisuudesta tai pakanallisesta kreikkalaisesta ajattelusta. Pyhien ikonien vastustajien mielestä Eukaristia eli Herran pyhä ehtoollinen oli ainoa todellinen Kristuksen ikoni.
Ikonoklastisen riidan keskiössä oli kysymys Kirkon Traditiosta. Ikonoklasmissa ei taisteltu vain kristillisestä kuvaestetiikasta, vaan itse ortodoksisen teologian ja patristisen ajattelun aitoudesta ja puhtaudesta. Riidassa törmäsi toisiinsa kaksi maailmankuvaa. Keskeiseksi ongelmaksi muodostui näiden suuntausten suhtautuminen symbolismiin ja historiaan.
Ikonoklastit eli kuvainraastajat seurasivat tinkimättä hellenismin platonistisia ja origenistisia perinteitä. Pyhien ikonien kunnioittajat puolustivat historiallista kristillisyyttä. Taistelu koski hellenististä synkretismiä eli filosofisten oppien sekoittamista ja toisaalta hellenisoitunutta kristillisyyttä, joka perustui selkeästi patristis-raamatulliseen historian pelastussanomaan.
Pyhien ikonien raastajat yrittivät kieltää Kristuksen ihmisyyden konkreettisessa mielessä. He pitivät Kristuksen kuvaamista ikonissa mahdottomana.
Varhaisten vuosisatojen kristityt kirjoittajat todistavat, että pyhiä ikoneja oli olemassa heidän aikanaan. He tähdentävät pyhien ikonien merkitystä kristityille. Ihminen on Jumalan luomistyönä kuva eli ikoni, mutta langennutta ihmistä ei Jumalan kuvan vääristymisen vuoksi voi kutsua Jumalan kuvaksi. Kuva ei ole hävinnyt hänestä, mutta synti on luonut sen päälle uuden kuvan, joka estää alkuperäistä kuvaa heijastamasta Jumalan valkeutta.
Pyhät ikonit kuvatessaan Kristusta, Jumalansynnyttäjää ja muista pyhiä ihmisiä osoittavat meille ortodoksis-kristillisen kasvatuksen päämäärän, joka on jumaloituminen. Jumala tuli lihaksi yhdistääkseen inhimillisen luonnon omaan jumalalliseen luontoonsa. Jumalan perustama Kirkon tehtävä ei ole yhtään sen vaatimattomampi. Jokaisen Kirkon jäsenen kutsumuksena on kasvaa pyhäksi eli Jumalan ikoniksi.
Ortodoksisen kirkon uskovalle ihmiselle totuus ei ole joukko toteamuslauselmia, vaan Kristus Jumalana ja Ihmisenä. Totuuden tunteminen on elämää yhteydessä Kristukseen, osallistumista Hänen Elämäänsä.
Ortodoksisen ihmiskuvan juhla
Pyhä ikoni on erottamaton osa ortodoksista opetusperinnettä. Pyhien Isien kirjoituksissa ikonia verrataan usein evankeliumiin, koska pyhä ikoni on ilosanomaa Kristuksen lihaksitulemisesta, Hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Ajallisten murheiden täyttämälle ihmiselle ikoni on Jumalan Rauhan ja Rakkauden saarna.
Valitettavan usein ihmiset näkevät ja tulkitsevat pyhää ikonia pelkästään esteettisenä tai taidehistoriallisena kohteena. Toinen ongelma on pyhien ikonien ainutkertaisuuden hämärtyminen ja niihin kohdistuvan kunnioituksen laimentuminen. Tähän vaikuttaa osaltaan edellä mainittu asenne pyhiin ikoneihin taideteoksina, joita voidaan asettaa näytteille irrallaan niiden liturgisesta ympäristöstä ja luokitella aikakausittain ja arkistoida teemoittain.
Kolmas ongelma on pyhän ikonimaalauksen hengellisen merkityksen hämärtyminen. Ikonimaalaria koskevista kanonisista säädöksistä välittyy ymmärrys kirkollisen taiteen luojiltaan edellyttämästä elämän puhtaudesta ja hengellisestä näkökyvystä ja ikonien mukaisesta elämästä.
Me ortodoksit vakuuttelemme usein, ettei Kirkon usko ole järjestelmä, vaan elämäntapa. Mutta me opetamme silti ortodoksisesta traditiosta kiinnostuneita ikään kuin se sittenkin olisi järjestelmä.
Ortodoksisen paikalliskirkon opetus on usein irrallista tietoa Kirkon historiasta ilman, että ihmisiä viedään kirkkoon ja ohjataan heitä kokemaan siellä yhteisönä ortodoksinen usko ja identiteetti. Jumalasta puhutaan ilman, että ihmisiä ohjataan rukoilemaan ja kohtaamaan todellisesti Jumala.
Ortodoksisuuden sunnuntai on Kirkon pyhän ikonin ja ortodoksisen ihmiskuvan juhla. Pyhien ikonien tarkoituksena on muistuttaa uskovia Kirkon uskon totuuksista, päämääristä ja arvoista. Pyhät ikonit herättävät heidät seuraamaan hyveissä pyhiä ihmisiä.
Ortodoksikristityt elävät nykyhetkessä entistä enemmän määrällisesti ja laadullisesti ”maailmassa”. Samalla kun kaikenlaista tietoa on saatavilla enemmän kuin kukaan sitä kykenee käsittelemään, aito ihmisten välinen vuorovaikutus on tullut entistä uhanalaisemmaksi. Ehkä Kirkon kasvatustyön haasteellisin tehtävä onkin saada ihmiset elämään kirkkoyhteisössä.
Kirkko on maailmassa Jumalan Valtakunnan ikoni, ja sen tulee muuttaa maailmaa jumalallisen esikuvansa mukaiseksi. Ortodoksien tehtävä on muodostaa eukaristinen rakkauden yhteisö, joka osallistuu Pyhän Kolminaisuuden Rakkauden dynamiikasta.
Kuitenkin ensin meidän on luovuttava paljosta, mikä on tullut langenneelle ihmiselle itsestään selvän ”inhimilliseksi”. Ortodoksisen yhteisön elämä edellyttää askeesia, joka tulee ulottaa ihmisen elämän kaikille alueille. Pyhä ihmiset ovat meille esikuvia ikonin mukaisesta elämästä. Heille Kirkko ja teologia, elämä ja oppi olivat yhtä.
Kirkko on olemassa maailman pelastukseksi, mutta juuri sen vuoksi Kirkon perustusten ja maailman väärien perusteiden välillä vallitsee sotatila. Sitä on kylläkin toisinaan vaikea havaita. Jumalan kieltävä ihminen ei ole lakannut tarvitsemasta ja luomasta itselleen kuvia jäljiteltäviksi ja tarinoita seurattavaksi. Ortodoksinen kirkko kohtaa kasvatustyössään haastavan tehtävän yrittäessään saada ihmiset ymmärtämään, mitä on elää kirkkoyhteisössä Jumalan kansana, mitä on maailma ja mitä on langenneen maailman voittaminen.