Ortodoksinen teologia on parantavaa tiedettä (opetuspuhe)

Kaikki kirkollinen työ alkaa opettamisesta. Ortodoksisen kirkon todellinen liturginen opetus on liturgian ja elämän yhteyden selittämistä ja niiden olemuksellisen yhteenkuulumisen julistamista.

Liturgisuus on syvän yhteisöllistä, lähimmäisestä välittävää kasvamista ja kasvattamista. Liturginen kasvatus lähtee ihmisen myönteisestä asenteesta toisiin ihmisiin ja itseensä.

Ortodoksinen liturginen opetus merkitsee selkeästi pelkästään symbolisen liturgian tulkinnan vastakohtaa. Liturgian keinotekoinen symbolistinen tulkinta sopii mainiosti maallistuneelle ihmiselle, koska se ei haasta häntä elämässään mihinkään muutokseen. Hän saattaa pitää seremonioista ja kulkueista, mutta hän ei kyseenalaista elämäänsä, tapojaan ja tottumuksiaan.

Ortodoksinen liturginen opetus voidaan määritellä liturgiaan sisältyvän Kirkon elämänfilosofian tai elämäntavan selväksi tekemiseksi. Tämä liturginen opetus on kuitenkin luotava ortodoksisessa maailmassa lähes tyhjästä, koska sitä ei juurikaan ole ollut Kirkon kasteoppilasperinteen katkeamisen jälkeen. Ortodoksinen teologia ja käytännön hurskauselämä eivät ole kiinnittäneet huomiota liturgian olemuksen merkitykseen.

Ortodoksisesta kirkosta on puuttunut vuosisatojen ajan Kirkon liturgisen kielen mukainen selitys eli ihmisen perehdyttäminen Kirkon jumalapalveluksen mysteerioon. Sellainen opetus ei ehkä ollut välttämätöntä Bysantissa, koska Kirkko ja yhteiskunta puhuivat siellä samaa kieltä ja vetosivat samoihin kristillisiin arvoihin.

Tänä päivänä ihmisten perehdyttäminen Kirkon jumalanpalveluksen mysteerioon on ehdottoman tärkeää, että liturgia voisi jälleen elvyttää ihmisten elämässä kirkollisen tehtävänsä ja merkityksensä.

Ortodoksinen maailmannäkemys sulkee pois maallistumisen, sillä ortodoksian keskeisenä ajatuksena ja opetuksen lähteenä on, että ihmisen koko elämä ei ainoastaan kuulu Jumalalle, vaan se tulee muuttaa jumalalliseksi ja Jumalakeskeiseksi eli yhteydeksi Jumalaan. Liturgia lakkaa silloin olemasta ihmiselle muinainen, värikäs ja kaunis toimitus. Liturgia paljastaa ihmiselle Jumalan kirkkauden maailman, ja hänen elämänsä erottautumisen tuosta kirkkaudesta.

Ortodoksinen kirkko ei ole paikalleen pysähtynyt kulttiyhteisö, vaan palveleva yhteisö, jonka liturginen elämä julistaa kirkkovuoden kautta Kirkon päivittäistä voittoa ajan ja rappion mielettömyydestä.

Kirkon jumalanpalveluselämän tavoitteena on herättää ihmisissä katumus. Katumus ei tarkoita ensisijaisesti yksittäisten syntien pohdiskelua, vaan koko elämän tutkistelua. Missä on aarteeni? Mikä ohjaa elämääni? Miten käytän Jumalan minulle antaman kallisarvoisen ajan?

Papin on hyvä muistaa, että hän on usein tekemisissä Kirkon hengen mukaiseen itsetutkisteluun tottumattomien ihmisten kanssa. Näiden ihmisten näkemykset elämästä ovat tavanomaisia eli he ovat yleensä tyytyväisiä itseensä. Papin tehtävänä on ravistella tätä pikkuporvarillista elämänasennetta ja osoittaa heille Kirkon täydellisyyden merkitys eli haastaa hänet jatkuvaan itsekriittisyyteen.

Ortodoksisen askeesin hengellinen kurinalaisuus velvoittaa jokaista Kirkon jäsentä. Kirkon jäsenen kutsumuksena on elää toisin kuin ympäröivä maailma. Kirkon jäsenten tulee löytää elämän todellinen merkitys, sillä heidän nykyinen elämänsä on vääristynyttä, vastuutonta, kurjaa, turhaa ja rumaa.

Bysantin patristinen teologia on terapian hedelmä, joka osoittaa ihmiselle tien jumalalliseen eheytymiseen. Bysanttilaisessa perinteessä teologi ja hengellinen isä on yksi ja sama asia.

Ortodoksinen liturgia kehottaa meitä ajattelemaan hyviä asioita ja toimimaan sen mukaisesti eli samastumaan Jumalan ehdottomaan rakkauteen. Kirkko astuu Jumalan todellisuuteen vaan sen täytyy myös laskeutua jokapäiväisen elämän syövereihin, maailman kärsimyksiin.

Kirkon liturgia on terapeuttista liikettä kuolemasta elämään, epäoikeudenmukaisuudesta oikeudenmukaisuuteen, väkivallasta rauhaan, vihasta rakkauteen, anteeksiantamattomuudesta anteeksiantamiseen, itsekkyydestä jakamiseen ja hajaannuksesta ykseyteen.

Ortodoksikristittyjen tulee kohdata ympäröivän maailman, mutta myös kirkollisen yhteisönsä kärsimys ja epäoikeudenmukaisuus. Ortodoksisen kirkon yhteiskunnallinen ja kulttuurinen eetos vaikuttaa aikamme jälkikristillisessä kulttuurissa nostalgiselta muistolta.

Yhteiskunnassa ja kirkollisessa yhteisössäkin korostetaan enemmän ihmisten ulkoista hyvinvointia kuin moraalista vastuuta, enemmän henkistä sairautta kuin syntiä, enemmän parantumista kuin katumusta. Siksi ortodoksisen kirkon opetus yhteisön sosiaalisesta voimasta vaikuttaa lähinnä romanttiselta utopialta.

Eukaristia ilmaisee ortodoksisen kirkon profeetallisen eetoksen, jossa Kirkko kokee ja tulkitsee aikaa ja historiaa. Liturgia opettaa yksilöille ja yhteisölle oikeat suhteet. Eukaristinen liturgia tulee näin ihmisten jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja lähteeksi. Eukaristia on yhteisön elämää. Eukaristia hylkää yksilökeskeisen, hyötynäkökohtiin rakentuvan ajattelun ja toiminnan.

Ortodoksisen kirkon kokemuksessa apostolinen ja katolinen usko merkitsee luottamusta ja persoonallista suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin. Ihminen on vapaa ainoastaan kirkkoyhteisössä, sillä Kirkon totuus vapauttaa ihmisen elämään yhteisössä.

Kirkon jäsenten tulee rakastaa, opiskella, arvioida, oppia liturgiaa ja ennen muuta elää liturgia todeksi. Liturgiaa ei tule lähestyä museaalisena kohteena. Liturginen elämä on liturgisen uudistumisen äiti.

Bysantin Kirkon rikas traditio opettaa sielun parantumisesta ja saattamisesta elämään Jumalassa. Kirkon pyhät mysteeriot ja askeettinen elämä tarjoavat ihmisille tätä parantumista. Bysanttilaisessa teologiassa ihmisen eheytyminen ja hänen yhteytensä Jumalaa tulee todelliseksi pyhässä eukaristiassa.

Bysanttilainen teologia edellyttää ihmiseltä osallistumista uskon salaisuudesta. Pyhien isien teksteissä korostetaan ortodoksista teologiaa terapeuttisena tieteenä ja metodina. Ortodoksinen teologia on parantavaa tiedettä.

Pyhä Fotiken piispa Diadokos (k. 486) näkee teologian Pyhän Hengen suurimpana lahjana ihmiselle. Diadokokselle teologia on Pyhän Hengen lahja, joka edellyttää ihmiseltä yhteistyötä Pyhän Hengen kanssa. Jumalan jatkuva muistaminen ei voi hänen mukaansa toteutua vihan ja levottomuuden täyttämässä ihmisessä.

Ortodoksisen terapian päämääränä on parantaa ihminen sielun sairaudesta ja johtaa hänet elämään Kristuksessa. Murehtiminen, katumus, itsetarkkailu, rakkaus, rukous, mielen vartioiminen merkitsevät kilvoittelijalle tietä mielen puhdistumiseen.

Bysanttilainen teologia opettaa Kirkon hengellisestä terveydestä. Se on myös tie, jota ihmisen tulee kulkea saavuttaakseen hengellisen terveyden.

Kirkon totuus ei ankkuroidu johonkin filosofiseen käsitykseen vaan Persoonaan eli Kristukseen ( Joh.14:6). Kirkon uskolla on ainoastaan yksi objekti eli kuoleman voittaneen ja ylösnousseen Kristuksen pyhä mysteerio.

Tämä ainutlaatuinen mysteerio on ennalta kuvattu Vanhassa testamentissa, mutta tuli todelliseksi historiassa Kristuksen maanpäällisessä elämässä, ja tulee ilmi Kirkon pyhissä mysteerioissa ja uskovien elämässä, Kirkon yhteisöllisessä elämässä ja lopulta Taivaan valtakunnassa.

Isä Jarmo Hakkarainen